Joulun 10 tyhjää lahjaa

Olen todella yksinäinen. Joulujuhlat on kohta, mutta se ei merkitse oikeastaan mitään. Olen lomalla, ja minulla on liikaa aikaa, liikaa yksinäisyyttä, liikaa tilaa ajatella ja todeta tilanne.

Olen yksin.

Minua ei kutsuta vieraaksi joulupäivälliselle kenenkään kotiin. Jouluaamuna herään yksin. Lattia on kylmä kun varpaat koskettavat sitä, sisällä on hiljaista, keittiö on tyhjä. Kukaan ei ole toivottamassa hyvää joulua ja halaamassa minua ja kuiskaamassa korvaani ”onneksi minulla on sinut”. Huomaisiko kukaan, jos lakkaisin vain olemasta?

Luulen alkavani masentua. Annan periksi, koska en pysty muuhun. Olen ihan väsynyt koko ajan. Hienosti ovat tähän asti nämä vuodet menneet ja masennus pysynyt etäällä. Vai olenko vain surullinen? Kuuluisa fraasi menee niin, että elämässä on vastoinkäymisiä. Paskat. Kuka senkin keksi? Ei tällainen paha olo voi kuulua ”normaaliin, hyvään elämään”. Jos olen oikein sarkastinen, on mielenkiintoista miettiä, onko tämä fysiologinen tila vai silkkaa sairautta – masennusta. Kuinka paljon voi itkeä, että se on vielä normaalia? Kuinka puristavalta voi rintakehällä tuntua, ettei se vielä tapa? Mihin päättyy asiaankuuluva sureminen ja mistä alkaa masennus?

Masennusta luokitellaan muun muassa niin, että alakulo ja mielialan lasku pitkittyvät. Toisaalta, lääkärin käsikirjan mukaan masennuksella voidaan tarkoittaa ”normaalia, usein menetyksiin ja pettymyksiin liittyvää hetkellistä tunnereaktiota”. Masennus on siis vain termi, eikä vielä edellytä mitään. 10 keskeisintä masennuksen oiretta ovat seuraavat:

1. Masentunut mieliala (Erittäin),
2. Mielihyvän ja mielenkiinnon menetys (Mikään ei tunnu miltään),
3. Uupumus (Kaikki tuntuu raskaalta ja työn takana olevalta),
4. Itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys (Miksi tulin jätetyksi? Mitä jos en kelpaa enää kenellekään? Mitä jos taas tulen jätetyksi? Mitä jos en enää uskalla seurustella?),
5. Kohtuuton itsekritiikki tai perusteeton syyllisyyden tunne (Tätä en sentään allekirjoita),
6. Toistuvat kuolemaan tai itsetuhoon liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös (Tällä hetkellä paha olo tuntuu niin kipeältä, että kuolema-ajatukset ovat pinnalla koko ajan. Olisiko oikeasti helpompi kuolla pois?),
7. Aloitekyvyttömyys, päättämättömyyden tai keskittymiskyvyttömyyden tunne (En saa mitään aikaiseksi),
8. Psykomotorinen hidastuneisuus tai kiihtyneisyys (Enpä usko),
9. Unihäiriö (Jep, nukahtamislääkkeet ovat jälleen käytössä),
10. Ruokahalun ja painon muutos (Ruoka ei maistu eikä syöminen kiinnosta).

”Masennustilan diagnoosi edellyttää neljän edellä esitetyn oireen esiintymistä yhtä aikaa ainakin kahden viikon ajan, lisäksi on oltava ainakin kaksi kolmesta ensimmäisestä oireesta.” Rastitan itselleni siis masennustilan diagnoosin. Mitä sitten? Ei se ketään kiinnosta.

En tiedä, mikä auttaa kun tuntuu oikein pahalta. Yksinäisyyttä ja tuskaa ei saa pois millään. Ainakaan nopeasti ja helposti. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa yrittää tehdä itselleen jotain, että joku alkaisi kuunnella. Sitähän nuorten naisten harrastamat viiltelyt yleensä ovatkin: hätähuutoja, että joku huomaisi. Joillakin se itselleen tekeminen vaan menee liian pitkälle ja tuleekin loppu, vaikka elämällä olisi voinut olla toisenkinlainen suunta. Rakkaat ystäväni ovat muualla, eikä heitä voi vaivata puhelimen päässä joka viikko omilla suruillaan. Voin vain kuvitella, miltä kuulostaa eronneen loputon sureminen ja itkeskely langan toisessa päässä. Ystävien kanssa oleminen parantaa yleensä oloa, mutta usein vain sillä metodilla, että täyttää aikansa tekemisellä ja sillä, että ei ole yksin. Minulla on usein kavereidenkin joukossa olo, etteivät he tunne tai tiedä minua. En jaksa alkaa selittää, koska tarina on liian pitkä. Olen huomannut, etten ole nauranut sydämeni pohjasta pitkiin aikoihin.

Kaipaan kotiini elämää. Ovatko nämä niitä hetkiä, kun ihmiset a) hankkivat kissan / koiran / muun lemmikin b) lähtevät ulkomaille kauas kaikesta? Itse arvioin tällä hetkellä kummankin vaihtoehdon realistista mahdollisuutta. Tuntisinko itseni uuden tähtitaivaan alla kuitenkin vain entistä yksinäisemmäksi?

Jos se ei tapa, se vahvistaa. Täyttä paskaa, oikeasti se menee näin: Jos se ei tapa, se tuntuu helvetin tuskalliselta. Yritän rakentaa vielä joulumieltä. Vaikka ymmärrän hyvin, että jouluisin itsemurhapiikit nousevat. Onko karskimpaa olla yksin jouluna, joka on perhejuhlien kuningas ja kaupoissa ihmiset tungeksivat ostamassa lahjojaan rakkailleen? Minä en ole sentään ypöyksin, mutta siltä se tuntuu. Joulupäivällinen kotona sukulaisten kesken ja utelut miksi olen yksin. Yksin, yksin, yksin…

Nettitreffit vs. baarituttavuus vs. yksinäisyys

Olin viikonloppuna baarissa. Puin itselleni tummaa (miksi?) ja alle niukkaa, meikkasin silmäni kauniiksi, avasin hiukseni ja yritin saada asenteeni pirteämmäksi. Yökerhossa oli tupa täynnä. Vaeltelin ympäriinsä, yritin juoda itseni humalaan. Jossain vaiheessa pysähdyin paikalleni ja mietin mitä helvettiä minä täällä teen. Seisoin siinä lasi kädessä masentuneempana kuin koskaan. Yksinäisempänä kuin koskaan, vaikka ympärilläni oli kenties satoja ihmisiä.

En vain tiennyt, mitä minä niillä kaikilla ihmisillä tekisin? En ole koskaan ymmärtänyt baareja tai yökerhoja seuran hakupaikkoina. Yökerhoon mennään näyttäytymään ja etsimään katsekontakteja, juomaan, tanssimaan, humaltumaan, kuluttamaan vapaailtaa. Sänkyseuraa sieltä varmasti saisi, mutta vaikea kuvitella, että mitään muuta pysyvämpää.

Yleensä baareissa on hauskaa, ainakin jos on kavereita joukossa. Ystäväni raahasivat minut mukaansa, mikä toki oli parempi juttu kuin jäädä yksin kotiin. Loppuillasta lähdin yksin pois, apeana ja tylsistyneenä. Kaverini olivat kai jo tahoillaan tutustumassa intiimimmin uusiin tuttavuuksiinsa. Baari-illat menevät yleensä saman kaavan mukaan. Jonotetaan, juodaan, kerrotaan väsyneitä vitsejä, yritetään huutaa melun läpi, nauretaan, juodaan lisää, katsellaan ympärille, lähdetään kotiin. Välillä on ikimuistoisen hauskaa, välillä tylsääkin tylsempää.

Sunnuntaina ahdistus koetteli vielä kovemmin. Tein myönnytyksen, ja totesin, että yhden yön suhteille on tässä maailmassa paikkansa. Ehkä ne vähentävät sunnuntain tuomaa yksinäistä ahdistusta, vaikka sitten valheellisesti. Olen niin kiltti tyttö, etten ole koskaan lähtenyt baarista uuden tuttavuuden luo harrastamaan seksiä. Jatkoille olen sentään lähtenyt. Nyt olisi tarvittu edes sellaista.

Nykyään seuran hakeminen netistä on jo arkipäivää, mutta joitakin vuosia sitten sitä piti vielä perustella. Ikään kuin baarissa promilleissa hyöriminen ja samaan sänkyyn päätyminen kenen tahansa kanssa ”kunhan se on vastakkaista sukupuolta” olisi jotenkin fiksumpaa ja normaalimpaa, kuin selata vapaa-ajalla netistä seuranhakupalstoja ja vertailla ihmisten kirjoittamia kuvauksia itsestään. Kyllähän niihin lauseisiin taitaa törmätä vieläkin ”saan kyllä seuraa muutenkin, mutta haluan kaikki verkot vesille” tai ”en kyllä usko, että netistä mitään voisi löytää”. Miksi tuollaiset ihmiset silti siellä netissä seuraa hakevat?

Netin käyttö lienee ainakin Suomessa arkipäiväistä jo suurimmalle osaa kansaa. Nettitreffien surffailu ei kerro, että henkilö olisi epäsosiaalinen, kuvottava ja ruma hylkiö, vaan ehkä hän vaan todella heittää kaikki verkkonsa kaikille vesille. Ja ehkäpä hänellä on myös parempaakin tekemistä kuin notkua baareissa kaikki vapaaviikonloppunsa.

Molemmissa on huonot puolensa. Baareissa käyminen vie aikaa, sinne pitää laittautua (ainakin ne kotiverkkarit täytyy vaihtaa) ja aikaa kohti suhteutettuna uusien, potentiaalisten ihmisten tapaaminen ei ole määrältään tehokasta. Netissä taas seuranhakijoita on lukemattomia, ihmisistä ei tiedä kuitenkaan paljon mitään, koko ensivaikutelma ihmisestä puuttuu. Kuva ei kerro lopulta paljonkaan, jos sellainen ihmiseltä löytyy hakuilmoituksesta. Enemmänkin suhtautuisin arveluttavasti hakijoihin, jotka pyytävät vastapuolen kuvaa ennen kuin yhtäkään kysymystä on asetettu pöydälle. Mitä se kertoo ihmisestä? Jos ihmisellä ei ole ongelmaa ulkonäkönsä kanssa (tarkoittaen mitä tahansa ongelmaa, fyysisestä epämiellyttävyydestä psyykkiseen epävarmuuteen itsestään), hänellä ei ole tarvetta heittää kuvakeskustelua ensimmäisenä tiskille. Ja niin, fiksu ihminen on myös kaunis.

Kaikesta huolimatta, en ole hakemassa seuraa enkä ole nyt käynyt nettitreffeillä. Jonkun tuntemattoman osoittama kiinnostus vaikkapa baarissa saa minut vain perääntymään. Tunteet ovat käyneet aallonpohjalla, ja sieltä täytyy ensin selvitä yksin ylös ennen kuin lähtee uusiin pyörteisiin. Tyhmää on se, että on yksinäinen, mutta ei silti jaksa tai halua tavata uusia ihmisiä, vaikka juuri sellainen tapaaminen voisi siirtää kelloa eteenpäin ja helpottaa erosta selviytymistä kertaheitolla.

Ehkä tällä hetkellä voisin keskittyä vain Joulun odotukseen, se kun tuntuu tulleen lähemmäksi ihan huomaamatta.

Väkivaltainen rakkaus

Entiseni joi tavatessamme liikaa, töni minua, heitti minut vasten seinää, otti kiinni minusta ja uhkasi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja surulliselta. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

Entiseni ei ole koskaan lyönyt minua. Hän on repinyt minua hiuksista, tarttunut minuun kovaotteisesti, heittänyt päin seinää, painanut päätäni tyynyyn, potkinut lattialla, uhannut lyödä, uhannut hakata, uhannut tappaa minut.

Mutta hän ei ole lyönyt minua. Se on ilmeisesti kantava argumentti sille, ettei mies ole väkivaltainen. Niin ainakin entiseni aina sanoi.

En ole koskaan aikaisemmin suhteissa joutunut kokemaan väkivaltaa. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja herätti kysymyksiä. Voiko tällaista tapahtua? Miksi näin tapahtuu? Miksi niin ihana ihminen tekee rakastamalleen ihmiselle noin? Hyväksyisikö hän, jos joku tuntematon kadulla hakkaisi minua?

En ole kertonut tapauksista kuin yhdelle kaverilleni. En halua, koska olen tiennyt vastauksen: ”Jätä se!” Ja sitä juuri ei haluaisi kuulla, koska mies on tuttu, ihana, useimmiten turvallinen ja mukava. Vain välillä hän suuttuu liiaksi. Ja ainahan riidoille on kaksi syypäätä vähintään. Tuntuu myös häpeälliseltä olla heikko nainen, joka hyväksyy minkä tahansa kohtelun. Tuntuu pahalta, ettei osaa etsiä itselleen arvoistansa seuraa. Ja joskus sitä valitsee mieluummin uhkailun silloin tällöin sen sijaan, että heittäytyy tyhjään yksinäisyyteen.

Toki ymmärrän, ettei suhteessa ole järkeä, jos kumppaniin ei voi luottaa. Jos luottamusta ei ole, oikeastaan millään muulla asialla ei ole enää merkitystä.

Eroaminen on kuolemista. Kulunut aika on mennyt itkien ja pahaa oloa tuntien. Eräs ystäväni on ollut ihana enkelini, joka on pitänyt minua pinnalla. Olen jutellut hänen kanssaan tuntikausia, toivottavasti en liikaa häntä rasittaen ja myös häntä kuunnellen. En tiedä, miten koskaan voin kiittää häntä tuesta tarpeeksi.

Silti, erotessa putoaa yksinäisyyteen. Kaverit ovat kavereita ja elävät omaa(kin) elämäänsä. Kaikki täytyy lopulta rakentaa itse: päiväjärjestys, suunnitelmat, vapaa-aika, tulevaisuus. Alussa niitä ei jaksa edes ajatella. On vielä rajamailla, entistä suhdetta ei ole, mutta sinkun imagokaan ei heti istu ylle. Toisaalta juuri uusien ihmisten tapaaminen veisi ajatukset välillä muualle, juuri silloin kun on vaikeinta uusia ihmisiä lähteä katsomaan.

Olen itkuherkkä ja tällaisessa tilanteessa tuntuu, että katselen maailmaa samein silmin koko ajan. Ihmisten ystävällisyys nostaa tunteet pintaan ja tekisi mieli huutaa: ”Halaa minua!”. Eräs hoitaja taputti minua olkapäälle ja vastasi minun kysyessäni eräiden papereiden paikkaa, että ”Älä sinä siitä huolehdi, minä teen sen, sinulla on tarpeeksi muitakin murheita mietittävänä.” Vaikka hän esitti kommenttinsa täysin tietämättä erotilanteestani ja tunnemylläköistäni ja kenties jotain muuta asiaa tarkoittaen, tunsin iloa siitä, että joku välittää sittenkin.

Kirjoittaminen on terapiaa. Mitä enemmän rivejä, sitä enemmän paha olo poistuu minusta. Ainakin hetkeksi.

Väkivaltaa en ymmärrä. Olen joskus entiseltäni kysynyt syytä hänen käyttäytymiselleen. Hän on joko kieltänyt koko tapahtuman, tai sitten syyttänyt minun ärsyttäneeni häntä tarpeeksi, niin että hänen hermonsa ovat pettäneet. Mutta ei väkivallalle ole kelpoa selitystä. Koskaan. Kuinka usein väkivaltaiset kuolemat tapahtuvat syystä, että jonkun hermot pettävät? Minä ainakin tiedän yhden tapauksen.

(Kuollut) potilas aiheuttaa (ammatinvalinta)tuskaa

Selasin blogeja, ja törmäsin lääkikseen hakevien blogeihin. Luin niitä pienellä haikeudella ja suuremmalla helpotuksen huokauksella: onneksi pääsykokeet ovat osaltani menneisyyttä. En varmasti enää muistaisi pikkukaavoja fysiikan laskuihin tai jotain älytöntä nippelitietoa, jota pääsykokeissa harrastetaan. Ja toisaalta menneisyyttä on myös lääkiksen alku, jossa edessä tuntuu olevan suora tie, ahdistusta herättävä määrää opittavaa ja palkintona LL-titteli.

Voin kertoa, ettei tie ole suora. Kun lääkis lähenee loppua, mikään ei tunnu olevan selvää, vähiten se, haluaako edes tehdä sitä työtä, jota varten on opiskellut kuutisen vuotta. Takana on kymmeniä tenttejä, harjoitustöitä ja tavattuja potilaita. Silti tuntuu, että suurin osa lääketieteestä ja ennen kaikkea käytännön taidoista on oppimatta. Karu totuus on, että en koskaan tule oppimaankaan tai tietämään kaikkea. Osa aloista jää pimentoon, koska en todennäköisesti tule menemään niille aloille töihin. Kun sitten joskus olen pakotettuna terkkarissa, yritän kädet hikoillen ja muistella jotakin kliinistä kurssia, jonka kävin vuosia sitten, ja mitä siellä sanottiinkaan tästä ja tästä asiasta…tuskanpisarat kiiltelevät jo otsallani pelkästä ajatuksesta.

Vaan onhan se niin, että työ opettaa tekijäänsä. Lääkäriksi voi oppia kuitenkin vain olemalla töissä. Tentit ja koulunkäynti on sivuseikka, mutta välttämätön sellainen. Emmehän toki puoskareita halua olla…

Jouduin aikoinaan kesätöissä päivittäin uusien tilanteiden eteen. Siihen tottui, kun oli jo etukäteen asennoitunut olemaan nöyrä ja kysymään neuvoa melkein keneltä tahansa. Kerran jouduin kuitenkin tilanteeseen, joka oli kokemuksena mielenkiintoinen. Potilas oli kuollut, ja minua pyydettiin menemään toteamaan kuolema. Ajatus kuolleesta ei sinänsä ole kamala, ja onhan ruumiinavauskurssilla tullut nähtyä groteskia meininkiä ihan riittävästi. Tarkistin ensin, mitkä asiat pitää tehdä, jotta ihmisen voi todeta kuolleeksi.

Kun näin vainajan, minut valtasi täydellisen epämiellyttävä ja tukala olo. En tiedä miksi, koska kuollut makasi niin kuolleena kuin voi, nukkemaisena, ehkä voidaan jopa käyttää termiä rauhallinen. En vain olisi halunnut koskea ruumiiseen, en olisi halunnut nähdä sitä, en olisi halunnut olla missään tekemisissä sen asian kanssa. En edes tiennyt, onko siinä pelkkä ruumis vai onko siinä vielä ihminen, tuo henkilö. Olisin halunnut juosta pois, mutta sitä en voinut, koska olin töissä.

Loppupäivän mietin tietenkin elämän tarkoitusta, enkä edelleenkään löytänyt vastausta. Lääkärin työ tosin oli painunut muutaman asteen alaspäin toiveammattieni listalla. Koko lääkärin ammattihan on käsittämätön toiveammatti: olen viimeiset reilu viisi vuotta viettänyt elämääni perehtyen sairauksiin ja sairaisiin. Maailmankuvani on vääristynyt: tuntuu, että elämä on valikoima sairauksia ja päätehtävä täällä niiden ehkäisy ja eliniän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Välillä haluaisin tehdä jotain älytöntä, turhaa, jotain josta ei ole hyötyä, josta tulee ainoastaan hyvä mieli. Kukkakauppiaaksi?

Lääkäreistä puhutaan nykyään aika negatiiviseen sävyyn. Joko lääkärit ovat ahneita, ylimielisiä tai sitten vain tyhmiä. Näille ihmisille sanoisin, että siitä vaan, pääsykokeet ovat kaikille avoimet. Sen jälkeen istutaan siellä koulussa viidestä kuuteen vuotta ja aloitetaan työt. Potilaat saavat haukkua ja arvostella työtäsi, vaikka eivät ole päteviä arvioimaan lääketieteellistä tietoa ja hoitoa. Potilaat vaativat lääkäriltä keinoja ja taitoja, työtä, joka ylittää työ- ja vapaa-ajat reilusti, mutta potilailta ei saisi vaatia mitään. Edes omasta itsestään huolehtimista. Otat vastuullesi jokaisessa potilaassa hänen hyvinvointinsa, periaatteessa pohjimmiltaan hänen elämänsä tai kuolemansa. Tietoa on niin paljon, että voit hyvin viettää vapaa-aikaasi opiskelemalla uutta ja kertaamalla vanhaa.

Joten siitä vaan, tulevat toivot, puhkaisemaan paiseita, tarkastamaan ihmiselimistön eritteitä ja katsomaan silmästä silmään elämän totuuksia!

Hei kaveri, mitä sulle kuuluu?

Juttelin netissä ystäväni kanssa. Keskustelu alkaa ja kysyn kuulumisia. Sitten kysyn miten muuten menee, millaista on töissä, mitä miehelle kuuluu ja naapureille. Ja niin edelleen. Eikä tarvitse edes kysyä. Keskustelu virtaa eteenpäin ja kuulen ystäväni jo kertovan tylsimmistä hetkistään töissä. Ja sitten se päättyy, koska ystävän täytyy lähteä. Tulos: ei edes sitä yhtä selventävintä kysymystä: mitä sinulle kuuluu? esitetä vastapuolelle. En ole hanakka kertomaan omista asioistani ellei joku niistä kysy. En halua mainetta ihmisenä, joka jakelee omia ongelmiaan ympäriinsä, muttei koskaan ota muilta vastaan mitään. Osaan kuitenkin keskustella. Ongelma ei ole koskaan ollut se, että olisin niin hiljainen, että vastapuoli kokisi olonsa kiusalliseksi ja peittäisi hiljaisuuden kaiken maailman jaarittelulla.

Tapaan toisen ystävän kahvilassa. Kysyn kuulumisia ja kerron kuinka hauskaa on tavata. Ystäväni kertoo kaiken mahdollisen työajoista siskonsa koiran ulostusvaikeuksiin. Monta tuntia myöhemmin tiemme erkanevat, eikä ystäväni tiedä yhtään mitä minulle kuuluu.

Miksi ”Mitä kuuluu?” on niin vaikea esittää toiselle? Onko se koulutuskysymys, että osaa myös kysyä ja olla kiinnostunut muistakin kuin omien asioiden kertomisesta? Jos näen ystäviäni, minua ainakin kiinnostaa kuulla, mitä heille kuuluu, miten asiat ovat ja mitä kaikkea on tapahtunut. Senhän takia koenkin heidät ystävikseni.

Pitäisi kaiketi jyrätä päälle ja kovaäänisesti mainostaa oman elämänsä kohokohtia ja suuria vääryyksiä. Sellaisia ihmisiä on, enkä ole koskaan suuremmin viihtynyt heidän seurassaan. Koulussa on ihmisiä, jotka puhuvat melko henkilökohtaisia tarinoitaan luennoilla ja kaikkialla missä ihmisiä vain lähellä on. Tuntuu oudolta tietää jonkun tuntemattoman ihmisen elämästä jotain, jota ei ehkä haluaisi tietää. Suurisuinen tyttö puhuu usein ilmeisesti poikaystävästään. En ole voinut välttyä kuulemasta näitä tarinoita, vaikka niitä tuskin on minulle osoitettu. Olisi erikoista tavata tämä Poikaystävä: täysin tuntematon ihminen minulle ja minä hänelle, mutta minäpä tiedän hänen pikku salaisuuksiaan. Nice!

Onhan keskustelutaito myös koulutuksen puolesta hiottua, vaikkei kohdallani säihkyvintä olekaan. Lääkiksessä nyt oppii kysymään ihmiseltä kysymyksiä toisensa perään ja olemaan kiinnostunut (tai ainakin esittämään kiinnostunutta) toisesta ihmisestä. Siis koulutuskysymys?

Ehkä aidot ystävät ovat niitä enkeleitä, jotka soittavat ja pyytävät kylään ja jakavat elämäänsä muillekin unohtamatta ottaa toinenkin huomioon. Kyläily ja oleilu ja juttelu pitäisi tuoda uudelleen pintaan. Mikään ei piristä niin paljon kuin hyvä seura, hyvät syötävät ja mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä keskustelu ja kiivas mielipiteiden vaihto kuitenkin hyvässä hengessä.

Niin ja mikä joulussa on parasta? Iltayöhön jatkuva keskustelu, taustalla hiljainen musiikki, hiljainen jouluyö ja raukea, rauhoittunut tunnelma.

Sydänverellä

Ei tämä ollutkaan niin helppoa. Niin vaikea päivä. Luulin, että olisin päässyt helpommalla. Todella paska, yksinäinen ja paha olo. Miten se meneekään, ero tuntuu kuolemalta, mutta ei kuole vaikka sitä toivoisikin.

Pahimmalta tällä hetkellä tuntuu, että yhteinen aika puhallettiin tyhjäksi tuosta noin vain, kuten myös kaikki se, mitä suunniteltiin joskus. Ja se, että minut jätettiin kylmästi ja välinpitämättömästi. Entiseni ei edes katsonut minuun, sanoi vain pahoja sanojaan ja lähti. En tajua, miten niin voi tehdä? Vaikka haluaisi erota, kai sen voi tehdä toisellakin tavalla, jos on rakastanut toista aikaisemmin.

Yksinjääminen on lamaannuttavaa. Oksettavaa. Voi kun joku tulisi hakemaan ja veisi minut pois täältä.

Puhuin vähän aikaa eilen entiseni kanssa. Keskustelu käsitteli lähinnä pintapuolisesti tapahtumia. Kaipaan edelleen keskustelua, koska en ymmärrä mitä hän teki. Vielä viikko sitten olin siinä vilpittömässä uskossa, että kouluni loputtua muutamme yhteen. Ehkä voisimme alkaa miettiä naimisiinmenoa. Lasten hankinnassa kävimme useita keskusteluja. Välillä ei pitkään aikaan, välillä useammin. En oikein tiedä omaa kantaani vieläkään: vastuu vanhemmuudesta tuntuu valtavalta, enkä tiedä pärjäisinkö siinä tehtävässä. Monesti tuli kuitenkin fiilis, että tässä on se mies, jonka kanssa voisin siinä tehtävässä yrittää olla.

Mutta ne kuvitelmat voin nyt haudata. Eroaminen tuntuu aina vaan pahemmalta, koska jokaisessa suhteessa kuvittelee, että tässä voisi nyt olla sitten se, jonka kanssa nämä parisuhteen merkit toteutetaan. Ja kun omaa ikää tulee lisää, kaikenlaiset mahdollisuudet vähenevät, vaikka uudenlaisia mahdollisuuksia toki tulee samalla tilalle.

Onpas lohdutonta. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin. Pitäisi tehdä kauheasti kaikkea: selviytyä koulun loppumetreillä, hankkia työpaikka, jaksaa nousta ylös. Tällä hetkellä tuo viimeinen asia tuntuu työläimmältä. Entiseni sanoi eilen, että on masentunut. En ole koskaan kuullut hänen sanovan noin, joten se lienee merkittävää. Alunperin, ennen kuin koko eroa oli tapahtunut, aloin jo ajatella, että entiseni toisen vanhemman tilanne vaikuttaa häneen valtavasti. Vaikutti se minuunkin, tietenkin aivan eri tavalla. Mutta päätin olla hänen tukenaan ja yritinkin sitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Olisinpa vähän vahvempi. Aloin jo soitella ja lähetellä surullisia viestejä entiselleni. Ei hyvin mene. Mikä olisi seuraava etappi, johon tähtään ja jonka vuoksi jaksaisin elää? Tällä hetkellä tuntuu, ettei sellaista ole. Minulta vietiin kerralla ihminen, johon luotin ja jota rakastin.

Opiskelu loppuu, suhde loppuu

Opiskeluaikani käy vähiin. Olen alkanut tajuta, että lähes koko tähän astisen ikäni pääasiallinen työni, opiskeleminen, on muuttumassa kohta totiseksi työnteoksi. Vaikka ne työt, joita olen tehnyt, on olleet ihan mukavia, en tiedä vaihtaisinko opiskelun vielä työelämään.

Välillä voi vaan jäädä nukkumaan aamulla. Joskus ei ole koulun puolesta pakollista opetusta pitkään aikaan. Kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai odota, ilmestynkö kouluun vai en.

Toisaalta, epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttaa välillä huonoja yöunia. Koko ajan on tiedossa tulevat tentit. Ikinä ei ole aikaa tarpeeksi lukea, perehtyä ja nauttia opiskelusta tarpeeksi. Koulusta tullessa edessä odottavat työt: lukemista, lukemista, esitelmiä, kirjoitustehtäviä, lukemista. Tentteihin on älyttömät lukualueet: tuhatsivuisia kirjoja – kuka niitä ehtii oppia? Tai lukemaan? Edes osan?

Aina on olo, ettei osaa tarpeeksi. Aina on olo, että tietää murto-osan opiskelemastaan alasta. Sitten kun menee töihin, tajuaa, että ihmiset eivät sittenkään ole sen kummempia ja työtehtävät ovat usein ihan hallittavissa. Moni asia onkin käytännössä supistettu johonkin aivan muuhun muotoon kuin mitä yliopistossa opetetaan. Mutta eipä ilman tuota teoriaopetusta ymmärtäisi mistään mitään. Ei voi tehdä mitään, jos ei tajua mitä ja miksi tekee.

Välillä pahaolo eroamisesta iskee läikähtävinä tunteina. Kotona yksin oleminen on ok, ellei ala ajatella että on tosiaan yksin eikä kukaan ole koskaan tulossa tänne enää. Täytyy keksiä tekemistä. Kaivoin vanhat dvd-sarjalaatikot esille, sytytin kynttilät ja kaivauduin peiton alle. Tuttu ohjelma ja tutut hahmot – ihan kuin mikään ei olisikaan muuttunut…

En ole kuitenkaan sinut eroamisen kanssa. Yritän koko ajan olla ajattelematta asiaa, koska muuten pelkään vaipuvani pohjattomaan masennukseen, mikä sekin on koettu. Ennen masennus ei niinkään pelottanut. Se olotila jopa tuntui tutulta ja kaikki uuteen lähteminen ja tekeminen tuntui taas vaikealta. Nyt kun masennus on elämässäni ehkä taka-alalla, pelkään välillä, että se tunne saa minut valtaansa. Tiedän suunnilleen, mitkä tekijät saavat minut masentumaan ja elämän mustaksi, ja yritän vältellä niitä. Eroamista ei voi vältellä, ja eroaminen kuuluu ehkä ihmiselon suruihin, joita ei pitäisikään olla kokematta. Mutta ei eroja jaksa, jos kaikki suhteet tuntuvat päättyvän huonosti.

Juttelin eilen ensimmäistä kertaa eron jälkeen entiseni kanssa. Hän pyysi anteeksi tapaa jolla kaikki tapahtui. En usko, että oikeasti rakastava ihminen jättäisi itselleen joskus rakkaana olleen ihmisen tuolla tavoin. En ainakaan itse pystyisi siihen. En missään nimessä.

Olotila on nyt tasapaksu. En kaipaa uutta suhdetta, mutta se voisi tehdä hyvääkin. Entisestä ei pääse yli ennen kuin tunteet on siirretty uuteen kohteeseen. Olin eroamisesta ja sen tyylistä todella surullinen ja vihainen, mutta silti yritin ajatella, ettei tuollaisen ihmisen perään kannata surra. Mutta miltä tuntuisi, jos hän kertoisi ihastuneensa johonkuhun? Luulen, etten haluaisi tietää. Ajatuskin repii rintaa. Kaikki se, mitä suunnittelimme joskus, tapahtuisikin jonkun muun kanssa?

Äh, tällaisissa elämäntilanteissa ainoa keino selviytyä on lähteä ulkomaille!

Lapsen kuolema

Kirjoitusinto on ollut hukassa, ja lähdin hakemaan inspiraatiota kasvitieteellisestä puutarhasta. Mikä paikka! Liikenteen tasainen jyrinä jää taakse. Puutarhoissa on jotain taianomaista, ajatonta: monet kasvit tai puut elävät pidempään kuin mitä ihmiselämä kestää. Hiekkateitä, hiljaisuutta, vihreyttä ja eri värisiä puhjenneita kukkia. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kasvit kasvavat hiljaa ja salakavalasti, niin ettei sitä huomaakaan.

Kasvihuoneet toivat mieleen 1800-luvun lopun englantilaisen yläluokan, naiset huolitelluissa pitkissä hameissaan päivänvarjoineen, miehet sikarihuoneessa alakerrassa.

Puput loikkivat piiloon, aavistavatkohan ne, kuinka paljon niitä lehdissä manataan? Hiekkatietä vielä jonkin matkaa ja mihin päädyinkään: omenapuiden luo! Miten se menikään, miten löydetään omenapuutarha? Tänään löysin yhden reitin sinne.

Viime viikolla lehdessä kerrottiin nuoresta tytöstä, joka oli ollut lauantai-iltana harjoittelemassa jollakin urheilukentällä. 18-vuotias poika puukotti hänet kuoliaaksi, sattumalta juuri hänet. Kun kuulin uutisen, minut valtasi sellainen suru, mitä tuntematonta, turhaa, nuorta kuolemaa kohtaan voi tuntea. Siinä pysähtyi aika monen muunkin elämä lopullisesti. Ihan turhaa! Sitten alkoi ärsyttää: miten voi olla niin, että nuori (oliko tyttö nyt sitten 15) tyttö lähtee illalla harjoittelemaan eikä koskaan enää palaa? Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?

Sitten tulikin nopeasti lehtiin tieto tekijästä. Helsingin Sanomien kuvissa ei tekijän kasvoja näy, ja se on oikein. Hän ei ansaitsisi sitä vähääkään palstamillimetrien tuhlausta, jota on jo tehty. Ja mitä tämä keskenkasvuinen mielisairas sitten sanoo? Että uhri oli sattumaa ja syynä jotakin sen kaltaista, että mielenterveyshoitoa pitäisi saada. Oh my God.

Älkää nyt vain väittäkö, että tämä 18-vuotias joutuu (tai siis pääsee) yhteiskunnan valvomaan ja kustantamaan hoitoon: psykiatrista tukea, laitoshoitoa. Mitä vaan, että poika tervehtyisi. Kohtuutonta. Eihän tuollainen ansaitse enää mitään!

Olen ollut joskus työssä sellaisessa psykiatrisessa laitoksessa, jossa hoitoa saivat ne, joilla on sekä mielenterveysdiagnoosi että jokin rikos tehtynä. Yleensä potilaat olivat todella pitkäaikaissairaita ja moniongelmaisia: jo lapsena olleet huonot kotiolot, koulut jääneet kesken, huumeita, alkoholia jne. Sellaisessa ketjussa jonkun tappaminen on enää kyseisen potilaan meriittilistalla vain hännänhuippu.

Eniten mieleen jäi itselleni kuitenkin tietynlainen toivottomuus: suurempi todennäköisyys on, että potilaat jäävät jonkinasteisiksi mielenterveyskuntoutujiksi kuin palaavat muun yhteiskunnan joukkoon tekemään sitä mitä suurin osa tekee, häiritsemättä muita.

Ei ollut kuitenkaan vaikeaa työskennellä ihmisen kanssa, joka on tappanut jonkun. Se oli yllättävä kokemus, mutta potilas on potilas. Sama se mitä lääkärintyötä tekee, eihän sitä koskaan voi tietää mitä potilaat ihan oikeasti tekevät ja ovat. Lääkärille muutenkin todennäköisesti silotellaan tarinoita omasta elämästä. Jotkut valheet näkyvät läpi, jotkut eivät millään.

Mutta jotakin väärää ja pahaa on maailmassa, jossa tarinan nuori tyttö kuolee ihan turhaan, ja jossa tappaja jää henkiin saamaan hoitoa. Missä on kivittäjät? Ei sellaista kuolemaa voi hyväksyä. Toki, maailma on paha paikka ja elämä epäreilua. Ennenhän ihmisiä kuoli nuorempana, nykyään helposti hoidettaviin sairauksiin ja kai muutenkin ties mihin. Nykyään ihminen ei saisi kuolla länsimaisessa yhteiskunnassa kuin vasta vanhana. Ja jos silloinkaan.

Lapsen kuolema on epäreilua ja surullista. Lisäksi se herättää äärimmäistä vihaa, jos kuolema on väkivaltainen. En osaa kuvitella, miltä se tuntuu vanhemmista. Miten jäljelle jääneet jaksavat enää elää eteenpäin? Joko he oppivat elämään asian kanssa, tai sitten eivät. Mutta unohtaa ei kaiketi voi koskaan. Jäljelle jää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Se on lohdutonta.

Terveyskeskuksessa arvaillaan?

Tv:ssä oli ohjelma (jälleen kerran) lääkäripulasta ja terveyskeskustyön epähoukuttelevuudesta.

En voisi kuvitella työskenteleväni tk:ssa. Valmistumisen jälkeistä pakollista, 9kk mittaista terveyskeskusjaksoa ajattelen jonkinlaisella kauhulla.

Maallikothan yleensä puhuvat arvauskeskuksista ja tietämättömistä terveyskeskuslääkäreistä. Se on paha virhe, joka paljastaa puhujan oman tietämättömyyden.

Lääkärin peruskoulutus kestää 5,5- 6 vuotta. Tämän jälkeen lääkäri on töissä 2 vuotta jonkun alaisuudessa, valmiina lääkärinä mutta vielä tietynlaisessa opiskeluvaiheessa. Tuosta kahdesta vuodesta vähintään 9 kuukautta tulee suorittaa terveyskeskuslääkärin työnä. Joten peruskoulutus kestää n. 8 vuotta, erikoistuminen n. 6 vuotta. Se tekee yhteensä noin 14 vuotta. !

Kun terveyskeskukseen menee ja päätyy lääkärin vastaanotolle, vaihtoehdot ovat suurin piirtein seuraavanlaisia:

a) Lääkärinä on vuosikymmeniä työtä tehnyt, terveyskeskuslääkäri. Tk-lääkäri tuntee lääketieteen kentän joka puolelta, mutta ei tunne erikoisaloja syvemmin.
b) Lääkärinä on vastavalmistunut, euro-vaihettaan tekevä lääkäri. Moni asia tulee hänelle vielä vastaan ensimmäistä kertaa. Hänellä on tuore muisti, mutta vähän kokemusta eikä nähtyjä potilaita kerta kaikkiaan ole voinut ollut paljon.
c) Lääkärinä on nuori lääkäri, joka on ollut sairaalatyössä jollakin alalla. Tämän tietyn alan asiat voivat olla hyvinkin hallussa, mutta edelleen kaiken kattavaa lääketieteellistä näkemystä ei vielä ole.
d) Tai sitten lääkärinä on joku x-vaihtoehto.

Joten, tk:ssa työskentelee hyvin monenlaisessa vaiheessa olevia ihmisiä. On silkkaa typeryyttä väittää paikkaa arvauskeskukseksi. Vaikka uskon, että sitäkin se toisinaan voi olla.

Lääketiedettä ei opi vain kirjasta lukien. Lääkiksessä oppii jonkinlaisen pohjan ihmisen sairauksista ja niiden hoidosta. Kuitenkaan harvemmin kukaan potilaista on kuin suoraan oppikirjasta. Ihmisillä on päällekkäisiä sairauksia ja ihmiset kertovat asioistaan aina subjektiivisesti - se on eri asia kuin totuus. Ihmisethän valehtelevat lääkärille, mikä lienee hyvin tavallista. Tuon faktan pohjalta ymmärtää, että kaikkiin potilaisiin ei voi suhtautua yhtä ymmärtäväisesti. Monesti näkee päältä, että ihmisen puheet ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lääkäri näkee.

Ihmiset yleensä arvostelevat tk-lääkäriä vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa vaiva on melko tavallinen ja jostakin Joka kodin lääkärikirjasta katsottavissa. Että miksi lääkäri teki tai ei tehnyt sitä ja tätä. Mutta siinä tuleekin vastaan se lääketieteen taika! Taito on juuri sitä, että näkee ilmeisen ja todennäköisimmän, yleisimmän ongelman, mutta osaa ajatella myös ne muut mahdolliset vaihtoehdot. Jokin vaiva voi olla jonkin suuremman ongelman yksi ilmenemä. Tai sitten itsenäinen sairaus. Tai sitten pahaltakin näyttävä tilanne on vaikkapa vain sairauden jälkitila. On helppo muistaa yksi asia sieltä lääkärikirjasta, mutta on toinen asia muistaa koko lääkiksen ajan tenttikirjallisuus niin, että muistaa olennaiset asiat. Maallikkohan ei tiedä, että ei tiedä...

En halua terveyskeskuslääkäriksi monista syistä. Tk-lääkäri kohtaa kaikenlaista, ja yleensä sieltä pohjalta alkaen. Käytössä on kaikki mahdolliset lääketieteen alat ja nekin asiat, jotka varsinaisesti eivät ole lääketiedettä. Kuten kaiken maailman sosiaaliongelmat. Eteen tulee tasaisella liukuhihnalla ihmisiä, jotka kertovat ongelmistaan. Ihmiset tulevat turhista syistä hakemaan lääkärin apua. Toisaalta he voivat tulla mitättömän oloisista vaivoista, mutta takana onkin piilevä vakava tapaus. 15 minuuttia on lyhyt aika tavata uusi ihminen, käydä läpi potilaan ongelmat, tutkia hänet, keksiä mitä tehdään, millaisia jatkotutkimuksia tarvitaan jos tarvitaan, kirjoittaa lähetteet, todistukset, reseptit, ja lopuksi sanella tai kirjoittaa potilaan käynnistä asiakirjateksti. 15 minuuttia!

On siis selvä, että terkkareissa monet potilaat saavat sitä kuuluisaa huonoa kohtelua. Se johtuu varmasti osaksi siitä, että kiireen ja ”oikeiden” potilaiden joukossa ärsyttää ja rasittaa turhien käyntien kävijät.

Ja entä nämä lääkärien palkoista kitisijät? Koulutus kestää ainakin tuon 8 vuotta. Sen ajan luen kasan lääketieteen kirjoja, teen palkattomia harjoitteluita ja päivystyksiä, opiskelen. Työssä luen joka potilasta varten hänen asiaansa käsittelevää ammattikirjallisuutta. Käytän välillä kokonaisia päiviä lukemiseen ja tiedon hakemiseen. Sen vuoksi, en tunne mitään huonoa omaatuntoa nostaessani palkkaa, joka nuorella lääkärillä on jopa surkea.

Ja en voi sanoa, että humalaiset tai muuten sekaisin olevat ihmiset olisivat suosikkipotilaitani. Kuka sellaisia haluaisikaan asiakkaikseen? Tai joku ihminen, joka valittaa vaivoistaan, ja odottaa että joku ratkaisee kaikki hänen ongelmat puolestaan? Ihminen, joka ei suostu uskomaan, että ylipaino on pelkästään hänen oma vikansa? Tai ihmiset, jotka valittavat kaikista pienimmistäkin asioista? Samaan aikaan maailmassa kärsii miljoona ihmistä enemmän asioista, joita pullukka, hyvin syönyt ja –juonut hyvinvointipossu suomalainen ei joudu ikinä kokemaan.

Mutta suurin syy siihen, että en lähtisi peräkylään lääkäriksi on kuitenkin rakkaus. Rakkaalleni tuskin löytyisi työtä muutaman tuhannen asukkaan kylästä. Ja mitä minä siellä yksin tekisin? Yksikään potilas ja työ ei ole sen arvoista, että jättäisin kumppanini toiseksi.

Kesä(t)yöt

On olemassa ainakin kahdenlaisia kesätöitä: niitä, joissa saa raataa kaikkien lomalla olijoiden edestä ja niitä, joissa saa katsella kelloa ja ihmetellä, mistä palkkaa oikein maksetaan.

Olen monessa kesätyöpaikassa ehtinyt lukea lehtiä, surffata netissä, miettiä kehtaisiko lähteä puoli kolmelta kotiin ja yksinkertaisesti ehtinyt hämmästellä yritystä, joka palkkaa väkeä tekemään ei mitään.

Toisaalta olen ollut työpaikoissa, joissa vapaus koittaa vasta kun työsuhde päättyy. Kellokortin kanssa juokseminen tuntuu nihkeän vanhanaikaiselta. Kesä on kauneimmillaan, unelmat tuntuvat todellisimmilta saavuttaa, valo pitää virkeänä ja sitten on ehdittävä aikaiseen aamuun ajoissa, vain jotta saa kellokortin vastaamaan työtunteja. Kellokortti on selkeä, mutta toivottoman vanhanaikainen kapine.

Minuuttiaikataulut ovat jotenkin säälittävän huvittavia. Ihmisillä on aina kauhea kiire vain ollakseen ajoissa. Ja sitten kun ollaan saavuttu aamulla työpaikalle, keitelläänkin vain kahvia ja mietitään pöydän ääressä mitä päivän aikana tehdään. Tietenkin aikataulut helpottavat elämää, kun kyse on joukosta, jossa on enemmän ihmisiä. Mutta jospa Suomessa vietettäisiin keskipäivän siestaa ja asenne aikatauluihin olisi vähemmän hermoja kiristävä…

Olen nyt ollut taas kesätyöläisenä. Aikaiset aamut ärsyttävät edellisenä iltana. Kesäaamu itsessään on kyllä kokemuksen arvoinen asia. Kaunista, jos kaupungissa voi kaunista olla. Mutta olisi myös ihanaa iltaisin istua ulkona ja katsella kesäyön vaaleaa taivaanrantaa. Uusi työ pistää olemaan jokseenkin koko ajan varuillaan, kuin pitäisi olla koko ajan valmiustilassa tietämään ja tekemään. Aina väsyttää. Iltapäivisin on päiväunien paikka, ainakin väsymyksen perusteella. Mutta usein on työpäivästä jäljellä vain ylikierrokset, eikä rennoille päikkäreille yksinkertaisesti pysty lipumaan.

Näinhän se kesä monella nuorella vilahtaa ohi. Töitä tehden, tavalla tai toisella. Rentojakin paikkoja on. Sellaisia, joissa työ tarkoittaa korkeintaan läsnäoloa (sekin on tietysti helteellä paljon) ja netissä surffailua ja työkavereiden kesken on oikeasti hauskaa.

Eräässä työpaikassa kukaan ei tainnut huomata, että taloon oli tullut muutama työläinen kesäksi. Työkaverin kanssa aika kului pieniä hommia tehden, mutta suurin osa ajasta kului jutellen ja liian aikaisin kotiin lähtien. Työkaverini ei tuhlannut aikaansa: keskellä työpäivää hän marssi kampaajalle, jossa kului mukavasti muutama tunti. Sama meno jatkui, kukaan ei kysellyt eikä kaivannut, mutta palkka putosi tilille. Ja mikäs sen tärkeämpää...

Mikä voisi olla klassinen kesätyöpaikka? Huvipuiston työntekijä? Olisikohan se rentoa? Ja hauskaa?

Herkkuretki Ikeaan

Kävin kaverin kanssa Ikeassa. Siinä vaiheessa kun oltiin paluumatkalla, kaverilla jo toinen puolen euron jäätelö kädessään ja minulla snörenauhaa suupielistä roikkuen ja takapenkki täynnä halpaa ja turhaa tavaraa, mietin mikä ihme tässä touhussa oikein on.

Nimittäin kuluttamisessa, erityisesti ajanvietteessä johon kuuluu kauppaan meno, ostoksien tekeminen ja lopuksi herkkujen ostaminen. En ole koskaan kuulunut niihin naisiin, jotka lauantaiaamuna heräävät aikaisin mennäkseen kiertämään keskustan kaupat, vain jos jotain uutta on ilmestynyt.

Tosin nykyään ”uutta” ilmestyy koko ajan. Minähän olen jo niin vanha, että lapsuudessani todellakin ostettiin vain kesä-, syksy- ja talvivaatteita. Nykyään nuoret kai kävelevät kauppaan milloin tykkäävät ja ostavat halparättejä milloin tykkäävät ja heittävät niitä pois milloin tykkäävät. Nykyiset lasten viikkorahatkin on kai sitä tasoa mitä itse sai kokoon lähinnä kuukaudessa.

Olin nuorempana ympäristötietoisempi ja halusin pelastaa sademetsät, vaikka minulla ei ollut toimintasuunnitelmaa miten se tapahtuu ja mitä sademetsä nyt ylipäätänsä on. Tärkeintä oli olla jotain mieltä. Oli tietysti helppoa vastustaa ympäristön tuhlaamista ja kuluttamista kun asui kotona, jossa ei tarvinnut punnita omia ostoksiaan kaupassa, vaan kaiken olennaisen hankki äiti tai isä.

Nyt kun on vastuussa suuremmalta osin itsestään, täytyy enemmän miettiä omia valintojaan. Olen jollakin tavalla kai ympäristötietoinen, koska minua ärsyttävät roskat ja lika luonnossa. Lisäksi jääkarhut ja pingviinit ovat niin suloisia että niille täytyy jokin koti turvata. Lumettomat talvetkin ovat loputtomassa pimeydessään erittäin ahdistavia.

Toisaalta, tietty naiivi idealismi on hälvennyt iän mukana ja vaihtunut mukavuudenhaluun. Minussa on myös annos riihikuivaa realistia, ja joskus tuleekin mieleen, että yksi suomalainen ei paljon tässä maailman ihmisten joukossa paljon ihmeitä tee.

Koska kun menen tavarataloon, minuun iskee tavaranhimo. Uudet, hienot tavarat on ihania. Silmät kiiluen valitsen, vertaan ja ihailen - ja jätän useimmiten onneksi ostamatta, koska opiskelijana olen varsin pienivarainen. Mutta ymmärrän kyllä palkitsevan tunteen hyvien ostoksien tekemisestä. Löytää jotain, minkä tuntee haluavansa ja sitten lopulta saada se vain menemällä tiskille ja ojentamalla palan paperia tai muoviläpyskän. Sen jälkeen iskee hyvänolon tunne, että on löytänyt kaupasta juuri sen itselleen sopivan paidan, ennen kuin kukaan muu on ehtinyt viedä sen. Siinähän iskee tunne siitä, että juuri kuluttamalla saa elämäänsä aina sen, mitä itseltä puuttuu.

Niin kivaa kuin olisikin se, että voisi mennä kauppaan ja ostaa niin paljon tavaraa kuin haluaisi, minusta on surullista tämä liikekeskusten ja valtavien ostoskeskusten rakentaminen. Niissä on helppo tehdä _ostoksia_, mutta silloin koko ajanviete siirtyy kuluttamiseen. Mikään viihde ei ole enää mitään, ellei saa ostaa oheistavaraa tai ylipäätänsä ostaa jotain. Kaiken ympärillä on lisää ostamista. Kuten Ikean karkkihyllyt. Miten karkit ja sisustus liittyvät yhteen? Ei muuten kuin että ensimmäistä saadaan myytyä jälkimmäisen rinnalla ihmisten ollessa uuvuksissa loputtoman pitkän nuolilla ohjatun polun jälkeen.

Entisajan puistot ja perheiden yhteiset, laiskat sunnuntailoikoilut takaisin! Puita, vettä ja lapsia lähettämässä kaarnaveneitä matkaan. Kävelyretkiä aurinkoisten niittyjen poikki. Ihmisiä viettämässä vain aikaa yhdessä, ilman tarvetta erityisesti tehdä ja ostaa jotakin. Onkohan sellainen enää koskaan mahdollista? Vai onko sellaista koskaan ollutkaan, muualla kuin 1800-luvun tauluissa?

Miinukset ja plussat

En tajua, mitä päässäni on liikkunut kun olen hakenut lääkikseen. Kuka muka haluaa lääkäriksi?

Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin selaan netistä tietoa kaikista muista mahdollisista koulutusvaihtoehdoista. Tein jopa ammatinvalintatestin (lääkäri ei ollut ensimmäisellä sijalla).

Masentaa. Näin tänään mukavia ja hymyileviä ihmisiä. Hymyilin takaisin. Olen lopen väsynyt työntekoon ja katselemaan potilaiden jatkuvaa virtaa. Näin taas elämäni yhtenä pienenä tukahduttavana pisteenä, joka on ahdettu kehyksiin, jotka rajaa kaiken mukavan ulkopuolelle.

Ulkona on ihana ilma ja siellä on myös se lapsuuden huolettomuus kun ei tarvinnut kesällä tehdä muuta kuin syödä jäätelöä ja katsoa sateella telkkaria. Kunpa en tietäisi sairauksista mitään. Olisipa maailma, jossa asiat menevät aina hyvin. Ihmiset kertovat minulle asioista ja minä ajattelen että vittuako se minulle kuuluu. Olenpa mainio työssäni. Jos menisin lääkäriin, en toivoisi hänen ajattelevan asioistani noin. Tarvitsen kai lomaa. Tosin sitä ei näy olevan edessä.

Vanhan opin mukaan vaihtoehtotilanteessa täytyy punnita vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Tässäpä siis lista lääkäriyden ja opiskelun hyvistä ja huonoista puolista, erittäin subjektiivisessa mielessä (ja huonolla päällä kirjoitettu).

Hyvät:
1) Saa kirjoittaa omat reseptit: ei tarvitse jonottaa päivystyksissä, ainakaan pienten vaivojen takia.

2) Lääketiede: oppii ihmiselämän lainalaisuudet biologian näkökulmasta, elämästä kuolemaan. Mielenkiintoista, ainakin kirjallisuudessa. Oikeista potilaista en sitten tiedä...

3) Jos intoa riittää (ja sitä pitää riittää), voi opiskella koko ikänsä. ”Lääkäri ei ole koskaan valmis” on klisee, mutta totta.

4) Iloiset potilaat, joiden kanssa nauretaan yhdessä jollekin jutulle.

5) Iloiset hoitajat, jotka tekevät hyvää yhteistyötä.

6) Onnistumiset, kun tekee edes joskus jotain oikein ja se vähentää muiden työtä tai vie asiaa eteenpäin.

7) Toinen lääkisopiskelija yleensä tajuaa kyllä mitä kaikkea tämän koulutuksen mukana tuleekaan, eikä niitä asioita tarvitse selitellä. Samasta syystä voi jakaa kokemuksia ja sattumuksia.


Huonot:
1) Pitkä koulutus: Lääkis kestää 6 vuotta, jonka jälkeen ollaan 2 vuotta työssä lääkärinä, mutta ei kuitenkaan itsenäisenä ammatinharjoittajana vaan eräänlaisena lääkäriharjoittelijana. Jos tämän jälkeen haluaa erikoistua, koulutus kestää suunnilleen toiset 6 vuotta.

2) Sairaalalääkärin surkea palkka: on melko huono työmäärään nähden, n. 3000 e/kk. Päivystyksiä joka viikko normaalin työajan päälle. Terveyskeskuslääkäri saa esim. n. 6000 e/kk, jos tekee työtään vähänkin pienemmän paikan tk:ssa. Voi siis miettiä, haluaako parempaa palkkaa ja jäädä terkkariin vai erikoistua ja kärsiä pienemmästä palkasta ainakin jonkin aikaa.

3) Päivystykset: sekoittavat elämänrytmin. Ennen päivystystä tulisi nukkua edes hiukan varastoon, mikä usein on mahdotonta, jos edellinen päivä on normaali työpäivä. Päivystyksen jälkeinen päivä kuuluisi olla vapaa, mutta jos ei ole, väsymys iskee päälle kuin hyökyaalto. Siispä päivystys vie ainakin kaksi päivää.

4) Ikävät potilaat: Kuka jaksaa kuunnella työpaikallaan haistattelua, uhkailua, epäsopivaa ehdottelua, valitusta ja arvostelua? Ja erityisesti jos ne tulevat juopoilta?

5) Laajuus: Lääketiede on mahdottoman laaja käsite, jota kukaan ei hallitse täydellisesti. Valitako ala, jossa joutuu näpertämään koko kentän alueella, mutta jossa ei ikinä tarkastella syvemmin asioita (yleislääketiede)? Vai valitako erikoistuminen, ja sukeltaa tiettyyn aiheeseen vuosiksi, ja toisaalta kapeuttaa työtä tämän yhden alan ympärille?

6) Väsymys: Työpäivät ovat välillä pitkiä ja työssä joutuu koko ajan kirjoittelemaan potilastekstejä, todistuksia, reseptejä, potilaan tutkimisen ja hoitamisen lisäksi…välillä joutuu selaamaan kirjoja, koska ei muista tai tiedä kyseisen potilaan vaivoista tarpeeksi. Kotona odottaa alan lehtiä ja kirjoja, joita kannattaisi lukea, koska lääkiksessä ei lueta tenttejä varten vaan tietoa tarvitaan ihan oikeasti potilaan hoidossa.

7) Epähohtoa: Juopon haavaa ommellessa tai hikisestä jalasta kynsisieninäytettä ottaessa tulee mieleen, että kyseessä ei voi olla tuo sairaalasarjoista ihailtu ammatti.

8) Pelko: Mitä jos jotain sattuu? Mitä jos vastuullesi pamahtaa asia, josta et selviä ja epäonnistumisesi aiheuttaa toiselle ihmiselle vakavan haitan? Kestääkö sen?

9) Ahdistus: Lääkäri näkee ihmiselämän syntymästä kuolemaan. Sairaudet ja ikävät asiat tulevat tutuiksi.

10) Tieto lisää tuskaa: Tiedät liikaa vieraiden ihmisten asioista. Ja aika pian tajuat, ettet todellakaan haluaisi tietää.

11) Ainainen epävarmuus: Olenko riittävän hyvä? Osaanko tämän? Mitä tuo potilas ajattelee minusta? Mitä ihmettä minä nyt teen???

12) Työyhteisön toimimattomuus: Ne jotkut ilkeät hoitajat tai lääkärit, joille tärkeintä tuntuu olevan oman asemansa pönkittäminen ja toisen työntaidon arvostelu joko piilovittuilemalla tai suoraan sanomalla.

13) Vanhemmat: jotka ylihuolehtivat lapsestaan. "Meidän mirjalle halutaan sitten paras hoito!" Lapsi on kaatunut ja sääressä on laastaria tarvitseva haava. Sellaistako ei löydy kotoa?

14) Lääkiksen muutamat epäasialliset opettajat: jotka haluavat nöyryyttää opiskelijoitaan potilastilanteissa. Ah mitä muistoja lääkiksestä jääkään.

15) Ajan puute: aina pitäisi olla lukemassa jotakin.

16) Kateus: Miksi kaikki tuntuvat yhtäkkiä olevan raskaana? Milloin minun vuoroni tulee? Tuleeko sitä koskaan?

Huonoja puolia on tänään enemmän koska fiilis on sellainen.

Psykiatri ja terapiatuoli

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuluttaneet aikaansa ja rahaansa käymällä sekä yths:n psykiatrialla että terapiassa.

Olen istunut kyyneleet valuen sängyllä ja viillellyt itseäni – kuinka teatraalista, mutta kuitenkin oikeasta ahdistuksesta kumpuavaa toimintaa. Olen kääntynyt kotiovellani takaisin ja jättänyt kouluun menemisen väliin vain siksi, että olo on ollut niin ahdistava että kenen tahansa näkeminen saisi itkemään. Olen lähtenyt koulusta kesken päivän leffateatteriin kun koulu on alkanut vituttaa. Olen itkenyt kotona kuultuani liian rankan potilastapauksen. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, että elämä ei ole kuin kuoleman odotusta. Olen ajatellut, etten pärjää.
Olen maannut sängyssä, olen kävellyt öisin, olen nukkunut pitkään, olen ollut uneton, olen herännyt aamuyöllä.

En ole ainutlaatuinen. Ystäväpiirissäni masentuneita ja ahdistuneita on enemmän kuin niitä, joita elämä ei tuskastuta. Onko kyse lisääntyneestä masennuksesta vai hakeudunko itse joukkoon, jossa ymmärretään mitä pinnan alla tapahtuu?

Psykiatrialla käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen ajatellut kaikenlaista, mitä maallikko voi psykiatriasta ajatella. Kuten että löydän elämän arvoituksen, tajuan kaiken tarkoituksen ja ongelmani avataan kuin lankavyyhti ja tietyn tapaamiskertamäärän jälkeen olen taas ehyt, puhdas ja onnellinen ihminen.

No, eihän se niin tietystikään mene. Tapaamiset yths:n psykiatrin kanssa menivät aina melko samaa kaavan mukaan: minä kerron nihkeästi, psykiatri johdattelee keskustelua. Sitten taas uusi kerta ja samat ongelmat. Jossain vaiheessa aloin käymään psykoterapiassa muualla. Oli alusta asti selvää, etten kokenut tuota henkilöä sellaiseksi, jolle kertoa sydämensä syvimmät sopukat. Olin liian arka uskaltaakseni ottaa asiaa puheeksi ja jatkoin käyntejä. Tällä kertaa minun odotettiin kertovan entistä itsenäisemmin tarinaani. Psykiatri kyseli vain välillä jotain ja pitkät, hiljaiset tauot tulivat kiusallisen tutuiksi. Koin, että olen huono kertomaan ja minun pitäisi psykiatrin tuolissakin olla parempi ihminen.

Sitten kellon viisarit värähtivät ja terapiaistunto oli ohitse. Näin se suunnilleen aina meni. Mietin, mistä psykiatri rahansa ansaitsee? Istumalla tunnin edessäni ja tokaisevan aina välillä ymmärtäväisen ”aivan”? Vai onko hoito siinä, että elämässä on edes jotain säännönmukaista ja turvallista: joka viikko pehmeänä odottava tuoli johon istua ja kertoa vastapäiselle mitä mieleen tulee?

Odotin suurella mielenkiinnolla lääkiksen psykiatrian kurssia. Kurssilla kohtasi mielisairaita, masentuneita, täysiä seinähulluja, surullisia ja pelottavia asioita. Minulla riittää ymmärrystä masennukselle, koska tiedän sen oikeasti olemassa olevana tilana. Niitäkin ihmisiä vielä nimittäin on, joiden mielestä masennus on vain laiskan ihmisen itsesääliä.

Yllätyin kuitenkin kohdatessani masentuneen potilaan. Minun olisi tehnyt mieli sanoa potilaalle, että tuota valitusta ja pohtimista saat jatkaa maailman loppuun asti, ellet tee asialle jotain. Ihmisille, joilla on jokin muu kuin masennus psykiatrisena diagnoosina, on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Hänhän ei välttämättä näe asioita samalla tavalla kuin psyykkisesti terveet ihmiset.

Ehkä taitamattomuuteni masentuneen potilaan kanssa johtuu siitä, että samaa jaarittelua kuulen kavereilta ja itseltäni. Ja ratkaisun avaimet tuntuvat olevan niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä tavalliseen elämään kuuluu. Mikä hyöty on istua psykiatrilla, joka ei tunne sinua kuitenkaan? Hyvä kaveri vastaa kymmentä psykiatria. Ainoa ongelma on se, että hyvä kaveri voi kohta olla entinen kaveri, jos häntä käyttää omien ongelmien kaatopaikkana. Ystävyyssuhde masentuneen kanssa on tasapainoilua: kuuntelu- ja myötäelämiskykyä tarvitaan, mutta oma viihtyvyys ja hyvinvointi tulee muistaa, jottei itse ahdistu. Ystävä ei siis voi olla psykiatri.

Omat ongelmani kumpuavat siitä, että koen etten kelpaa. Itsensä pitäminen liian huonona jopa omaan elämäänsä johtavat stressitilanteissa ainakin omalla kohdallani masennukseen. Lääkis oli minulle välillä vaikeaa, siitä yksinkertaisesta syystä, etten jaksanut tarttua tehtäviin ja lukemiseen. Alun perin varmaan siksi, että koin olevani täysin väärä ihminen opiskelemaan lääketiedettä. En muuten edelleenkään ole varma asiasta. Ja tyhmäkin tajuaa, että eteenpäin meno ei onnistu, ellei itse polje mukana.

Lääkiksessä lienee ja onkin ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista mielenterveyden häiriöistä. On mielenkiintoista, että opiskelemme lääkäreiden ja parantamisen maailmassa ja ympärillä usein ei ole muuta kuin lääkäreitä. Silti kurssikaveri saattaa kuihtua anoreksiaansa, joku on paljon pois koulusta, joku on aina kovin hiljainen eikä kukaan kuitenkaan tee mitään. Kukaan ei puutu, koska se kuuluu suomalaiseen mentaliteettiin. On tietysti asia sekin, että henkilö, jonka pitäisi hoitaa muita, tarvitsisi itsekin hoitoa. Ihmisiä kuitenkin kaikki lopulta on. Koulutus on vain osa ihmistä. Ja kaikki se jäljelle jäävä osa ihmisessä onkin tärkeintä.

Nykyään yritän tehdä asioita, joista nautin. Sekään ei ole yksiselitteistä maailmassa, jossa täytyy ruokansa jollakin maksaa. Joskus joutuu venymään sellaisiin tilanteisiin, joista ei lainkaan tykkää. Välillä aika ei riitä tai ei ole mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa asioita, joista itse nauttisi. Alttius masentumiseen täytyy tiedostaa. Pitää jaksaa huolehtia itsestä ja olla antamatta muiden kohdella huonosti. Eihän se aina onnistu ja masennus on aina pelottava haamu, joka uhkaa huonoina hetkinä. Silloin pitää kai katsella kauas ulos ja todeta että maailma on suurempi kuin omat ongelmat.

Takki ylle ja rooli päälle

Minä en erityisemmin rakasta lääkäri-potilas –tilanteita. En pidä olostani ollessani lääkärin roolissa, enkä liioin ollessani potilaan roolissa.

Lääkiksessä kolmannen vuoden paikkeilla laitetaan valkoiset takit niskaan ja siirrytään pääsääntöisesti luentosaleista sairaalaan oppimaan. Muistan ensimmäiset valkotakkikerrat: tuntui kuin olisi osallistunut naamiaisiin. Tuntui niin konkreettiselta se, että ei todellakaan tiedä mistään mitään ja minä vain satun olemaan meistä kahdesta (vastapäätä istuvasta potilaasta ja minusta) se, jolla tuo hassu valkoinen takki on päällä.

Ihan alussa luuli, että lääkis on koulu, josta valmistuu lääkäriksi ja lääkäri on siis lääkäri. Pikkuhiljaa on oppinut, että lääkis on kuin peruskoulu: se valmentaa oppimaan vielä lisää. Se antaa perustiedot lääkärin ammatissa tarvittavissa asioissa, mutta suurimman osan se jättää opettamatta. Jokainen lääkäri ja opiskelija joutuu siihen tilanteeseen joskus, että ei osaa tai ei tiedä. Sellainen opettaa nöyräksi, mutta välillä se vain vituttaa. Joskus tuntuu, että muut ihmiset ei ikinä tajua mikä prosessi on oppia lääkäriksi. Koska ihmiset eivät ole sarjarobotteja, kaikki tilanteet ovat tavallaan aina uusia ja erilaisia. Kokeneinkaan vanha jäärä ei muista saati tiedä ja osaa kaikkea. Ikinä ei ole täydellinen.

Lääkiksen vaikein koe taitaa olla pääsykoe. Kaikki sen jälkeen tulevat tentit ovat sellaisia, että jokainen pääsee niistä läpi melko helpollakin. Tenteissä menestyminen tai ei-menestyminen ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään siitä, mitä teet kun kipeä ihminen on edessäsi. Lääkiksessä luetaan koko ajan, mutta lukeminen on vasta teoria ja siten vasta puoli työtä. Lääkis onkin akateeminen ammattikoulu…Ja valmis lääkäri on oikeastaan vasta tiensä alussa: lääkärin työn voi oppia vain olemalla lääkärin työssä.

Potilaita nähdään ja tutkitaan siis koko lääkiksen ajan. Samalla rakentuu oma rooli siinä tilanteessa, kun pitää tietää mitä tehdä. Kaikki mitä olet kuvitellut, ja kaikki se mitä et ole kuvitellut, on mahdollista kokea lääkärin työssä. Myös kaikki ikävä paska, mistä et haluaisi oikeasti tietää yhtään mitään. Potilaita, jotka kuolevat. Tilanteita, joissa löydetään jotain vakavaa. Lapsia, joita on pahoinpidelty. Nuoria, jotka ovat huumeista niin eksyksissä, eikä kukaan osaa ohjata. Vihaisia potilaita, jotka ovat tyytymättömiä sinun antamaasi hoitoon.

On potilaita, joista haluaisi eroon heti. Joko syystä, että potilas ei peseydy koskaan tai sitten syystä, että hänen persoonansa tai asenteensa hoitohenkilökuntaan kohtaan on lievästi sanottuna rasittava.

Mielestäni uusiin ihmisiin on yleensä ihan hauska tutustua. Se puoli lääkärin työssä tulee päivittäin hoidetuksi. Tilanteeseen liittyy vaan se ikävä puoli, että on itse siinä roolissa, jolle tullaan valittamaan ongelmista, hakemaan ratkaisua, kysymään jotain. Lääkäri näkee elämästä myös sen puolen, jota yleensä terveet ihmiset eivät haluaisi nähdä. Joskus väsyneenä potilaiden kanssa tulee fiilis että haluaisi olla vain rauhassa eikä kukaan tulisi kysymään yhtään mitään. Ja joskus, kun on saanut omassa siviilielämässään kuulla ja kokea liikaa ikäviä asioita, ei kerta kaikkiaan jaksa kuunnella ihmisten valitusta pikku vaivoista. Toisaalta silloin myös potilaan todella raskas tilanne saa omankin jo valmiiksi herkän olon entistä ikävämmäksi.

Kun menee lääkäriin, huoneen seinillä on kaikenlaisia julisteita, joissa listataan tärkeimpiä kriteerejä tietyille sairauksille tai kehotetaan hakeutumaan hoitoon, jos on tiettyjä oireita. Pöydällä on mainosten muodossa erilaisia taulukoita ja muualla kaikenlaisia lippusia, jotka kertovat totuuden nopealla vilkaisullakin.

Onko missään muussa ammattikunnassa tätä ilmiötä? Tarvetta jatkuville post-it-lapuille? Olisikohan asianajajan toimistossa samanlainen näkymä? Huoneessa julisteita tyyliin ”Murhan kymmenen kriteeriä” tai pöytäpinnalla mainosmuistio: ”Näin teet nopean tuomion”? Asianajaja voisi kantaa taskuissaan kaikenlaisia vihkoja ja lippusia ja lappusia, joissa olisi kirjattu pikalaki seuraamuksineen. Rangaistuksien top kymppi.

Valmis lääkäri ei tule koskaan osaamaan tai muistamaan kaikkea. Ihmistä ei ole rakennettu muistamaan koko Pharmaca Fennicaa ulkoa. Lääkärin taskuissa on siis kirjasia ja vihkoja. Joissa voisi lukea vaikka näinkin: Lääkärin työkin on vain työtä... (Ja tämäkin blogimerkintä sisältää aivan liian monta kertaa sanan, jonka alussa on kirjainyhdistelmä lää- ...)

Tuonen lehto, roskapostilehto!

Kävelin työpäivän jälkeen hautausmaalle. Paikka, jossa todellakin liikenteen jatkuva virta jää taakse ja aika pysähtyy. Puita uusissa lehdissä, lintuja, rauhaa. Ja hautoja, joiden ihmiset ovat kuolleet kaukana viime vuosituhannella. Joissakin kivissä on ammattinimikkeitä ja sukulaisuussuhteita. Miehiä, vaimoja, lapsia, konemestareita, tohtoreita, opettajia… Jos kuolleet pitävät keskenään juhlia, seura on ainakin monipuolista ja vaihtelevaa.

Siivosin eilen ison pinon ammattilehtiä. Lääketiederoskan tulva on käsittämätön. Sähköpostiin saapuu joka viikko useamman toimittajan uutiskirje lääketieteen uusimmista tapahtumista. Postitse saapuu joka viikko Lääkärilehti, NuoriLääkäri ja muutaman kerran kuukaudessa tulee Duodecim, joskus tulee Yleislääkäri ja Mediuutiset ja Aesculapius.

Ensin oli hienoa saada lääketiedelehtiä ja tuntea kuuluvansa ammattikuntaan. Nopeasti tajusi, että lehtien jutuista ei tajua paljon mitään. Nykyään lehtien jutuista tajuaa välillä joskus jotakin, mutta niitä ei jaksa lukea. Olen yrittänyt ottaa tavaksi selata lehdet kun ne tulevat. Mutta yleensä puolen vuoden tai vuoden päästä hermojani alkaa repiä nurkassa kasvava vino pino vanhoja lääkärilehtiä.

En vain tajua lääketieteen alan lehtiä: tietoa jaetaan joka tuutista, joten tuskin kukaan ilahtuu ”jälleen uudesta viikkokirjeestä sähköpostiisi”. Virkistävää olisi, jos joku lehti tekisi poikkeuksen ja ilmoittaisi jättävänsä yhden viikon lehden toimittamisen väliin ja antaisi lukijoilleen vapaaviikon huonosta omastatunnosta (siitä ettei koko ajan ja alituiseen seuraa mitä lääketieteessä tapahtuu).

Synnytyksiä, ihania lapsia ja kamalia vanhempia

Minulla ei ollut poikaystävää teini-ikäisenä, eikä vielä lukiossakaan. Vasta parikymppisenä seurustelin ensimmäistä kertaa kunnolla.

Vauvahaaveita ei pahemmin ollut, koska se tuntui etäiseltä ajatukselta. Tutut ja ystävät ympärillä, ja minäkin, keskityin itsenäisen elämän aloittamiseen. Opiskeluja oli aloitettu, mutta oikean suunnan hakemista tuntui olevan yhdellä jos toisella.

Nyt on mennyt joitakin vuosia, tutut valmistuvat, menevät naimisiin, hankkivat lapsia. Vauvakuume valtasi minutkin kun olin 22- tai 23-vuotias. En tiedä mistä se kumpusi: en edes seurustellut tuolloin. Kai se oli joku yhtäkkinen tietoisuus siitä, että nuoruus ei ole ikuista, ja että todellakin, tässä iässä voisi hyvinkin saada lapsia jo.

Nyt olen 26 ja lapsia minun ikäisilläni ja suunnilleen minun ikäisilläni on jo sen verran, että ei pysy laskuissa mukana. Tietoisuus iän karttumisesta on jo tapahtunut ja parikymppiset tuntuvat minusta niiiin nuorilta! Koko ajan eteenpäin menevä vanheneminen pelottaa jollakin tavalla. Ja pikkuhiljaa kasvaa painostus mennä itsekin eteenpäin kuten muutkin.

Opintojen puolesta on nähnyt synnytyksiä ja lapsia ja vanhempia paljonkin. Aina ne ovat herättäneet tuntemuksia: joko valtavaa kaipuuta tai sitten helpotuksen huokausta siitä, että ei itse ole samassa tilanteessa. Synnytykset ovat olleet pääsääntöisesti liikuttavia. Ensin on monta tuntia seurannut yhtä odottajaa, käynyt katsomassa aina välillä mitä hänelle kuuluu ja sitten lopulta olla mukana avustamassa niinkin jännittävässä tapahtumassa kuin ihmisen synnyttämisessä.

Niissä tilanteissa olen tuntenut haikeutta ja kateutta, ihailua. Siitä, minkä työn nainen on tehnyt. Siitä, miten yhtäkkiä on syntynyt perhe. Siitä, miten oma mies katsoo naista ja rakastaa häntä enemmän kuin koskaan.

En ole koskaan ollut raskaana, joten en tiedä millaiselta se tuntuu.

Syntymän ihmeen jälkeen kotona onkin sitten jossakin vaiheessa se riiviö, joka ei nuku ja kiukuttelee kaiken aikaa. Lapset on monesti ihania, ja se mikä mättää, on niiden vanhemmat. Lapsi on tähti, joka saa kaiken huomion, ja joka saa käyttäytyä miten tahtoo. Vanhemmat kuvittelevat, että juuri heidän lapsensa on maailman ihanin. Niin se kai kuuluu ollakin. Ja on niitä raivostuttavia lapsiakin. Tosin tässäkin täytyy todeta, että ärsytyksen tunne taitaa johtua siltikin niistä vanhemmista, jotka sallivat lapsen heitellä ihmisiä esineellä tai riehua lääkärissä kuin apinatarhassa.

Nyt seurustelen jälleen, mutta en tiedä johtuuko ajoittaiset vauvahaaveet subjektiivisesti koetusta iästä (joka on vanha) vai miehestä? Mistä tietää, olisiko itse sopiva äidiksi? Mistä tietää, onko mies sopiva isäksi? Ja niin kauan kuin miestä pelottaa asian ajatuskin, ei haaveilu tunnu hyvältä. Vauvakuumeilu on kaiketi paljolti hormoniriippuvaista, ja siksi välillä se tuntuu polttavalta tarpeelta. Tehdä jotain sellaista, jolla on merkitystä. Välillä se tuntuu kaipuuna, ihan kuin jotain puuttuisi omasta elämästä. Toisinaan ajatus ei edes käy mielessä. Sinä aikana kun seurustelukumppani ei asiasta puhu, olen itsekin alkanut välillä miettiä, että ehken edes sovi hommaan. Kuinkahan kauan?

Harry Potterin opinto-ohjaaja ja epäonnistuneet pääsykokeet

Meidän lukion opinto-ohjaaja oli äärettömän mukava nainen. Sellainen Harry Potter -maailman Minerva McGarmiwa. Minerva kaiketi on tiukka mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lämminsydäminen opettajahahmo tuossa saagassa (katsoin juuri yhden elokuvista). Opinto-ohjaajan takia ei kerta kaikkiaan hennonnut olla lukematta ja käymättä koulua. Hän myös tuntui pitävän itsestään selvänä, että kaikki tunnolliset, kiltit, lukevat tytöt hakevat ja päätyvät yliopistoon.

Minä olin tunnollinen ja joskus ehkä kilttikin ja rakastin lukemista. Tosin läksyjen lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut niin paljon kuin hyvän romaanin kahlaaminen. Tein kuitenkin niin kuin käskettiin ja valvoin yömyöhään tehden ruotsin läksyjä. Sellaista univelkaa en suosittele kenellekään. Ruotsista en muista enää mitään ja univelkaa kestän nykyään huonosti.

Ylioppilaaksitulo oli jokin sokea tavoite, johon lukiossa tähdätään ja ajatellaan, että se on maailman suurin juttu. Kun lakki on päässä ja sukulaiset lahjovat rahaa, on vielä kivaa. Pikkuhiljaa, viimeistään syksyllä tajuaa, että maailma ei muutu minun ylioppilaaksitulon vuoksi. Ja ylioppilaan fiksuus - no se on nuorta naiiviutta, joka on kai sallittua.

Hain myöhemmin yliopistoon ja luin pääsykokeisiin kunnolla. Yliopistoon pääseminen tuntui ihan hienolta, mutta toisaalta sen valmistautumisen jälkeen ihan kohtuulliseltakin. Olen myös epäonnistunut yliopiston pääsykokeissa. Se on henkisesti haasteellista: valmistautua monta kuukautta johonkin kokeeseen, olla täydessä terässä - ja sitten joku muu vie paikkasi. Muistan istuneeni ulkona, kesä oli alussaan ja ihmiset kulkivat ohitseni ja minä mietin kuinka monta kuukautta turhaa työtä olin tehnyt. Seuraava päivä valkeni ja tajusin että tätä on epäonnistuminen: se. että maailma jatkaa kulkuaan tietämättä minun henkilökohtaisista tragedioistani ja minun on juostava mukana, tapahtuipa mitä tahansa.

Päätin vaihtaa alaa ja hain lääkikseen. Sinne pääsikin sitten suoraan. Tuo alkukompastelu ja suunnan vaihto epäonnistumisen jälkeen antoi asennetta lääkiksen alkuun: lääkikseen pääsee kunhan vaan lukee, mitään ihmetekoja siihen ei tarvita.

Lukiolaisilla näyttää yliopistoissa olevan tutustumispäiviä. Mitä siellä oikein kerrotaan? Joskus vaan kuulee niin uskomattomia juttuja lukioikäisiltä, heidän tulevaisuuden tavoitteistaan. Voisiko joku kertoa niille mitä ihan oikeasti yliopistosta valmistuu ja millaisiin töihin? Ja miksei panosteta siihen, että ihmiset hakeutuisivat aloille, joissa heidän persoonansa ja taitonsa parhaiten tulevat esille? Eikä sinne, johon on pelkästään yleisesti fiksua hakea.

Tietysti, persoona hakee vasta muotoaan nuorena...mistä sitä tietää mitä haluaa parikymppisenä. Silloin kaikki on mahdollista ja aikaa tuntuu olevan vihdoinkin lukion raadannan jälkeen. Well, muutama vuosi eteenpäin ja maailman totuus iskee vastaan. Opintotuella on rajat, jostain pitäisi löytää töitä, pitäisi löytää työtä josta saa rahaa maksaa ruokansa, mutta mistä löytää työn, jossa yhdistyy mielenkiinto ja riittävä palkka? Opiskelu on välillä täydellistä ahdinkoa ja tuskaisuutta ja ajanpuutetta. Seurustelukumppanin löytäminen tuo lisänsä stressilistaan. Ja sitten jossain vaiheessa kaverit alkavat mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja huomaa itse että nuoruusvuodet ovat hyvää vauhtia jo hupenemassa.

Jos tätä joku lukiolaisparka lukee, niin, näin se menee.

Tarkat yksityiskohdat toisen elämästä!

Leikattu ruoho tuoksui tänään yliopiston lähellä. Kevät ja linnut ja vihreät lehdet!
Mietin koko päivän mitä kirjoittaisin uudenkarheaan blogiini. Luulisi toki bloginkirjoituksen olevan vain pahainen sivutuote ja yksi keino ilmaista mitä elämässä tapahtuu. Eikä elämän olevan tarkoitus olla blogin sivutuote. Matka omenapuutarhan löytämiseksi on koko ajan vallitseva olotila, joten matkalla voi pysähtyä miettimään Asioita.

Yöllä päivystäessä mieleen tulee tietenkin potilaat ja toive siitä, että potilaat olisivat kivoja ja helppoja. En lainkaan ymmärrä sitä, ettei lääkärikoulutuksessa panosteta tarpeeksi pelkästään siihen yksinkertaiseen ja samalla äärimmäisen mutkikkaaseen asiaan: ihmisen ja ihmisen väliseen olemiseen. Lääkärin työssä voisi melkeinpä kuvitella puolet taidoista koostuvan vain taidosta olla ihmisten kanssa. Loput on taitoa tietää mitä ei tiedä. Tässä vaiheessa vasta matkalla lääkäriksi tiedot ja taidot eivät kulje käsi kädessä eivätkä ne edes välillä tunnu olevan olemassa ollenkaan.

Ihmisten kanssa työskentely koskettaa aina omaa sisintä. Joko hyvällä tavalla tai pahalla. On ihmisiä, joiden tarinaa jää miettimään pitkäksi aikaa. On ihmisiä, joiden suru tarttuu itseen. On ihmisiä, joiden onnellisuus saa minutkin iloiseksi. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda esiin tyytymättömyyttään minua tai mitä tahansa kohtaan. On itselle raskasta ottaa liikaa potilaan asioita omakseen. Eräänä hetkenä huomaa, että omia ajatuksia kehystää liika tietoisuus sairaasta maailmasta.

Ja niin, olen todellakin sitä mieltä, että muiden asioista ei halua tietää liikaa. Ilmeisesti vallalla on jonkinlainen käsitys, että kaikki haluavat olla uteliaita. Ja että on todellisten halujen peittelyä sanoa ettei muka kiinnosta ne lehtihyllyistä pursuavat julkkikset joiden nimiä ei edes tiedä, saati syytä, miksi he ovat lehtien kansissa. Liikaa turhaa tietoa, joka saa joko pahan olon tai vain kysymään mikä tämän ajan ihmiselle on tärkeää.

Sinisiä silmiä ja utopiaa

Järjestelin vanhoja kirjeitä, sähköpostiviestejä ja kortteja parempiin kasoihin. Viattomuuden ja huolettomuuden tuntu oli käsin kosketeltava. Minä jopa kaipasin sitä. Ystävältä ystävälle -kortteja, pitkiä kesälomia, jäätelöä, kaikki ihana on edessä -fiilistä, kortteja kavereilta, joihin yhteys on katkennut vuosia sitten.

Eilinen oli kuin sivu lapsen pitämästä päiväkirjasta. Aamulla ystävä soittaa ja pyytää ulos, ihan muuten vain. Aurinko on korkealla kuin kesällä, ihmiset liikkeellä ja meillä aikaa ja jäätelöä. Ei ole edes kiire takaisin. Täyttä onnea!

No niin mutta. Miten elämästä nautitaan huolettomana ja mistä tietää mitä ihan oikeasti haluaa? Nuorena ylioppilaana oli melko samat tunnelmat kuin nyt, mutta silti päällimmäisenä taisi olla varma usko siihen, että ei vielä tarvitsekaan tietää miten elämää kuuluu elää. Kyllä se selviää sitten, sanottiin ja uskoin sen.

Ylioppilasruusut ovat kuihtuneet jo vuosia sitten ja muutama suunnan valinta tässäkin vaiheessa on jo tehty. Silti epämääräisen ajelehtimisen tunne on aika vahva. Kaiken lisäksi varsinkin lukion jälkeinen elämä on paljastanut asioita maailmasta ja itsestä, joiden tajuaminen on ollut sanalla sanoen haastavaa...