Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuluttaneet aikaansa ja rahaansa käymällä sekä yths:n psykiatrialla että terapiassa.
Olen istunut kyyneleet valuen sängyllä ja viillellyt itseäni – kuinka teatraalista, mutta kuitenkin oikeasta ahdistuksesta kumpuavaa toimintaa. Olen kääntynyt kotiovellani takaisin ja jättänyt kouluun menemisen väliin vain siksi, että olo on ollut niin ahdistava että kenen tahansa näkeminen saisi itkemään. Olen lähtenyt koulusta kesken päivän leffateatteriin kun koulu on alkanut vituttaa. Olen itkenyt kotona kuultuani liian rankan potilastapauksen. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, että elämä ei ole kuin kuoleman odotusta. Olen ajatellut, etten pärjää.
Olen maannut sängyssä, olen kävellyt öisin, olen nukkunut pitkään, olen ollut uneton, olen herännyt aamuyöllä.
En ole ainutlaatuinen. Ystäväpiirissäni masentuneita ja ahdistuneita on enemmän kuin niitä, joita elämä ei tuskastuta. Onko kyse lisääntyneestä masennuksesta vai hakeudunko itse joukkoon, jossa ymmärretään mitä pinnan alla tapahtuu?
Psykiatrialla käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen ajatellut kaikenlaista, mitä maallikko voi psykiatriasta ajatella. Kuten että löydän elämän arvoituksen, tajuan kaiken tarkoituksen ja ongelmani avataan kuin lankavyyhti ja tietyn tapaamiskertamäärän jälkeen olen taas ehyt, puhdas ja onnellinen ihminen.
No, eihän se niin tietystikään mene. Tapaamiset yths:n psykiatrin kanssa menivät aina melko samaa kaavan mukaan: minä kerron nihkeästi, psykiatri johdattelee keskustelua. Sitten taas uusi kerta ja samat ongelmat. Jossain vaiheessa aloin käymään psykoterapiassa muualla. Oli alusta asti selvää, etten kokenut tuota henkilöä sellaiseksi, jolle kertoa sydämensä syvimmät sopukat. Olin liian arka uskaltaakseni ottaa asiaa puheeksi ja jatkoin käyntejä. Tällä kertaa minun odotettiin kertovan entistä itsenäisemmin tarinaani. Psykiatri kyseli vain välillä jotain ja pitkät, hiljaiset tauot tulivat kiusallisen tutuiksi. Koin, että olen huono kertomaan ja minun pitäisi psykiatrin tuolissakin olla parempi ihminen.
Sitten kellon viisarit värähtivät ja terapiaistunto oli ohitse. Näin se suunnilleen aina meni. Mietin, mistä psykiatri rahansa ansaitsee? Istumalla tunnin edessäni ja tokaisevan aina välillä ymmärtäväisen ”aivan”? Vai onko hoito siinä, että elämässä on edes jotain säännönmukaista ja turvallista: joka viikko pehmeänä odottava tuoli johon istua ja kertoa vastapäiselle mitä mieleen tulee?
Odotin suurella mielenkiinnolla lääkiksen psykiatrian kurssia. Kurssilla kohtasi mielisairaita, masentuneita, täysiä seinähulluja, surullisia ja pelottavia asioita. Minulla riittää ymmärrystä masennukselle, koska tiedän sen oikeasti olemassa olevana tilana. Niitäkin ihmisiä vielä nimittäin on, joiden mielestä masennus on vain laiskan ihmisen itsesääliä.
Yllätyin kuitenkin kohdatessani masentuneen potilaan. Minun olisi tehnyt mieli sanoa potilaalle, että tuota valitusta ja pohtimista saat jatkaa maailman loppuun asti, ellet tee asialle jotain. Ihmisille, joilla on jokin muu kuin masennus psykiatrisena diagnoosina, on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Hänhän ei välttämättä näe asioita samalla tavalla kuin psyykkisesti terveet ihmiset.
Ehkä taitamattomuuteni masentuneen potilaan kanssa johtuu siitä, että samaa jaarittelua kuulen kavereilta ja itseltäni. Ja ratkaisun avaimet tuntuvat olevan niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä tavalliseen elämään kuuluu. Mikä hyöty on istua psykiatrilla, joka ei tunne sinua kuitenkaan? Hyvä kaveri vastaa kymmentä psykiatria. Ainoa ongelma on se, että hyvä kaveri voi kohta olla entinen kaveri, jos häntä käyttää omien ongelmien kaatopaikkana. Ystävyyssuhde masentuneen kanssa on tasapainoilua: kuuntelu- ja myötäelämiskykyä tarvitaan, mutta oma viihtyvyys ja hyvinvointi tulee muistaa, jottei itse ahdistu. Ystävä ei siis voi olla psykiatri.
Omat ongelmani kumpuavat siitä, että koen etten kelpaa. Itsensä pitäminen liian huonona jopa omaan elämäänsä johtavat stressitilanteissa ainakin omalla kohdallani masennukseen. Lääkis oli minulle välillä vaikeaa, siitä yksinkertaisesta syystä, etten jaksanut tarttua tehtäviin ja lukemiseen. Alun perin varmaan siksi, että koin olevani täysin väärä ihminen opiskelemaan lääketiedettä. En muuten edelleenkään ole varma asiasta. Ja tyhmäkin tajuaa, että eteenpäin meno ei onnistu, ellei itse polje mukana.
Lääkiksessä lienee ja onkin ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista mielenterveyden häiriöistä. On mielenkiintoista, että opiskelemme lääkäreiden ja parantamisen maailmassa ja ympärillä usein ei ole muuta kuin lääkäreitä. Silti kurssikaveri saattaa kuihtua anoreksiaansa, joku on paljon pois koulusta, joku on aina kovin hiljainen eikä kukaan kuitenkaan tee mitään. Kukaan ei puutu, koska se kuuluu suomalaiseen mentaliteettiin. On tietysti asia sekin, että henkilö, jonka pitäisi hoitaa muita, tarvitsisi itsekin hoitoa. Ihmisiä kuitenkin kaikki lopulta on. Koulutus on vain osa ihmistä. Ja kaikki se jäljelle jäävä osa ihmisessä onkin tärkeintä.
Nykyään yritän tehdä asioita, joista nautin. Sekään ei ole yksiselitteistä maailmassa, jossa täytyy ruokansa jollakin maksaa. Joskus joutuu venymään sellaisiin tilanteisiin, joista ei lainkaan tykkää. Välillä aika ei riitä tai ei ole mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa asioita, joista itse nauttisi. Alttius masentumiseen täytyy tiedostaa. Pitää jaksaa huolehtia itsestä ja olla antamatta muiden kohdella huonosti. Eihän se aina onnistu ja masennus on aina pelottava haamu, joka uhkaa huonoina hetkinä. Silloin pitää kai katsella kauas ulos ja todeta että maailma on suurempi kuin omat ongelmat.
4 kommenttia:
Itse olen opettajaksi opiskeleva nainen ja aloitin YTHSn psykiatrilla käynnin kolme viikkoa sitten.
Itse olen käynyt vasta neljä kertaa psykiatrilla, mutta se miltä susta tuntuu on kanssa tosi tuttua mulle jollakin tavalla. Koen itseni aika avoimeksi ihmiseksi, mutta silti aina kun istahdan tuoliin niin psykiatri saa oloni tuntumaan jännittyneeltä. Psykiatrin lasittunut tuijotus ahdistaa, ja joskus olen liian itsetietoinen jännityksen takia. Ne terapiat menee niin, että mä kans "nihkeästi" kerron mun tarinaa ja psykiatri on hiljaa. Se mulla on käynyt mielessä, että miksi hän ei voisi olla empaattisempi? Mä en pysty kertomaan asioita rohkeasti, kun psykiatri on niin jäykkä. Usein musta tuntuu siltä, että psykiatri on ihan omissa maailmoissa, jotenkin etäinen.
Tuttua tuo masennus, kaksi vuotta on sen kanssa jo kamppailtu. Opiskelen arkkitehtuuria ja siellä yksi jos toinenkin osoittaa uupumuksn merkkejä viimeistään toisella vuosikurssilla, sieltä myös oma masennukseni on lähtöisin. Ilmeisesti opiskelijat ajetaan nykyisin niin ahtaalle ettei omat voimat riitä. Nyt on toinen lääke menossa ja jatkuvasti vähän jännittää miten pitkälle sitä jaksaa. Psykologilla olen käynyt vuoden verran, ensimmäisen psykiatrin ajan sain vasta nyt. YTHS:n neuvontapsykologista onkin tullut sellainen tuttu jolle voi käydä kertomassa kuulumiset sillointällöin...
Kiva lukea muiden tarinoita täältä. Ehkä jos jaan omat kokemukseni, niin joku niistä jonkunverran hyötyy. Aivan ekana haluan sanoa: Suuri osa terapeuteista on epäpäteviä. Omalla osallani olen tavannut noin 10 terapeuttia ja noin puolen kanssa jutustelu tuntuu kuin juttelisi seinille. He eivät ole ammattitaitoisia parantamaan ainakaan minua. En tiedä auttavatko muita, mutta omalla kohdallani heistä ei ole ollut mitään hyötyä. Muutema terapeutti on ollut "ihan ok"-tapauksia ja 3-4 oikein hyviä. Yksi terapeuttini, johon minulla oli hyvä pitkä suhde sanoi, että kiertäisi kaukaa ainakin puolet alan ihmisistä! Tämä kertoo jotain. Alallehan pääsee jos on näyttää nippu papereita. Kukaan ei mittaa terapeutin parantamiskykyjä!!
Hullua, mutta maailma on!!!!
Mutta rohkaisen etsimään silti terapeuttia, sillä tiedän että masennuksesta pääsee eroon ja että on oikeita empaattisia terapeutteja, jotka oikeasti ymmärtävät.
Oli mielenkiintoista löytää blogisi. Itse olen opiskelemassa lääkäriksi, ja mietiskellyt oman elämäntilanteeni pohjalta sitä, liekö kollegani superihmisiä ja minä yksin ongelmineni. Olet osuvasti kiteyttänyt ajatuksen lääkäriyden ja hoivaamisen ympäristöstä, jossa sairauksille ja ongelmille ei näytä yllätteän olevan mitään sijaa. Valitettavan tuskallista on verrata itseään viileän asiantunteviin kollegoihin, joiden käytöksen ja toiminnan perustana tuntuu olevan puhdas harkinta ja kylmä järki, eikä tunteita ollenkaan. Minä tunteellisena ja herkkänä ihmisenä hakeuduin opiskelemaan empaattiseen ammattiin, tukemaan toista ihmistä. Nyt opiskeluvuosien karttuessa epäilen olevani liian humaani tälle alalle.
Pinnan alla kuitenkin kuohuu, olen varma siitä. Minunkin pintani alla on kuohunut jo vuosikaudet. Ongelmani tiedostaen ja niistä huolimatta hakeuduin lääkikseen, jonka haastavuutta aavistelin mutta olin tarpeeksi uhkarohkea pyrkiäkseni sisään. Ongelmineni käyn lääkiksen ohella nyt toista koulua, terapiajaksoa, joka tuo omat haasteensa jo aikataulujen yhteensovittamiseen. Olen välillä ylirasitettu ja aivan näännyksissä, mutta yritän vielä pinnistella siinä toivossa, että jos tässä elämänkoulussa ja terapiatuolissa opin jotain, unelmani sitten lopulta toteutuu - että minulla on riittävästi rohkeutta ja avarakatseisuutta olla lääkäri ja ihminen potilailleni. Mutta kuten sanottu, välillä on tuntunut yksinäiseltä ja kummallisen teennäiseltä yhdessäolo muiden lääkäriksi opiskelevien seurassa.En ole tottunut siihen, että elämä on siloista, kun taas jotkut ehdoin tahdoin näyttävät teeskentelevän sellaista, oli hinta mikä hyvänsä. Hienoa siis että uskallat sanoa sen, minkä moni jättää sanomatta kuihtuen sen vuoksi tunnekylmyyteen asti.
Lähetä kommentti