Kirjoitusinto on ollut hukassa, ja lähdin hakemaan inspiraatiota kasvitieteellisestä puutarhasta. Mikä paikka! Liikenteen tasainen jyrinä jää taakse. Puutarhoissa on jotain taianomaista, ajatonta: monet kasvit tai puut elävät pidempään kuin mitä ihmiselämä kestää. Hiekkateitä, hiljaisuutta, vihreyttä ja eri värisiä puhjenneita kukkia. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kasvit kasvavat hiljaa ja salakavalasti, niin ettei sitä huomaakaan.
Kasvihuoneet toivat mieleen 1800-luvun lopun englantilaisen yläluokan, naiset huolitelluissa pitkissä hameissaan päivänvarjoineen, miehet sikarihuoneessa alakerrassa.
Puput loikkivat piiloon, aavistavatkohan ne, kuinka paljon niitä lehdissä manataan? Hiekkatietä vielä jonkin matkaa ja mihin päädyinkään: omenapuiden luo! Miten se menikään, miten löydetään omenapuutarha? Tänään löysin yhden reitin sinne.
Viime viikolla lehdessä kerrottiin nuoresta tytöstä, joka oli ollut lauantai-iltana harjoittelemassa jollakin urheilukentällä. 18-vuotias poika puukotti hänet kuoliaaksi, sattumalta juuri hänet. Kun kuulin uutisen, minut valtasi sellainen suru, mitä tuntematonta, turhaa, nuorta kuolemaa kohtaan voi tuntea. Siinä pysähtyi aika monen muunkin elämä lopullisesti. Ihan turhaa! Sitten alkoi ärsyttää: miten voi olla niin, että nuori (oliko tyttö nyt sitten 15) tyttö lähtee illalla harjoittelemaan eikä koskaan enää palaa? Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?
Sitten tulikin nopeasti lehtiin tieto tekijästä. Helsingin Sanomien kuvissa ei tekijän kasvoja näy, ja se on oikein. Hän ei ansaitsisi sitä vähääkään palstamillimetrien tuhlausta, jota on jo tehty. Ja mitä tämä keskenkasvuinen mielisairas sitten sanoo? Että uhri oli sattumaa ja syynä jotakin sen kaltaista, että mielenterveyshoitoa pitäisi saada. Oh my God.
Älkää nyt vain väittäkö, että tämä 18-vuotias joutuu (tai siis pääsee) yhteiskunnan valvomaan ja kustantamaan hoitoon: psykiatrista tukea, laitoshoitoa. Mitä vaan, että poika tervehtyisi. Kohtuutonta. Eihän tuollainen ansaitse enää mitään!
Olen ollut joskus työssä sellaisessa psykiatrisessa laitoksessa, jossa hoitoa saivat ne, joilla on sekä mielenterveysdiagnoosi että jokin rikos tehtynä. Yleensä potilaat olivat todella pitkäaikaissairaita ja moniongelmaisia: jo lapsena olleet huonot kotiolot, koulut jääneet kesken, huumeita, alkoholia jne. Sellaisessa ketjussa jonkun tappaminen on enää kyseisen potilaan meriittilistalla vain hännänhuippu.
Eniten mieleen jäi itselleni kuitenkin tietynlainen toivottomuus: suurempi todennäköisyys on, että potilaat jäävät jonkinasteisiksi mielenterveyskuntoutujiksi kuin palaavat muun yhteiskunnan joukkoon tekemään sitä mitä suurin osa tekee, häiritsemättä muita.
Ei ollut kuitenkaan vaikeaa työskennellä ihmisen kanssa, joka on tappanut jonkun. Se oli yllättävä kokemus, mutta potilas on potilas. Sama se mitä lääkärintyötä tekee, eihän sitä koskaan voi tietää mitä potilaat ihan oikeasti tekevät ja ovat. Lääkärille muutenkin todennäköisesti silotellaan tarinoita omasta elämästä. Jotkut valheet näkyvät läpi, jotkut eivät millään.
Mutta jotakin väärää ja pahaa on maailmassa, jossa tarinan nuori tyttö kuolee ihan turhaan, ja jossa tappaja jää henkiin saamaan hoitoa. Missä on kivittäjät? Ei sellaista kuolemaa voi hyväksyä. Toki, maailma on paha paikka ja elämä epäreilua. Ennenhän ihmisiä kuoli nuorempana, nykyään helposti hoidettaviin sairauksiin ja kai muutenkin ties mihin. Nykyään ihminen ei saisi kuolla länsimaisessa yhteiskunnassa kuin vasta vanhana. Ja jos silloinkaan.
Lapsen kuolema on epäreilua ja surullista. Lisäksi se herättää äärimmäistä vihaa, jos kuolema on väkivaltainen. En osaa kuvitella, miltä se tuntuu vanhemmista. Miten jäljelle jääneet jaksavat enää elää eteenpäin? Joko he oppivat elämään asian kanssa, tai sitten eivät. Mutta unohtaa ei kaiketi voi koskaan. Jäljelle jää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Se on lohdutonta.