Kävin kaverin kanssa Ikeassa. Siinä vaiheessa kun oltiin paluumatkalla, kaverilla jo toinen puolen euron jäätelö kädessään ja minulla snörenauhaa suupielistä roikkuen ja takapenkki täynnä halpaa ja turhaa tavaraa, mietin mikä ihme tässä touhussa oikein on.
Nimittäin kuluttamisessa, erityisesti ajanvietteessä johon kuuluu kauppaan meno, ostoksien tekeminen ja lopuksi herkkujen ostaminen. En ole koskaan kuulunut niihin naisiin, jotka lauantaiaamuna heräävät aikaisin mennäkseen kiertämään keskustan kaupat, vain jos jotain uutta on ilmestynyt.
Tosin nykyään ”uutta” ilmestyy koko ajan. Minähän olen jo niin vanha, että lapsuudessani todellakin ostettiin vain kesä-, syksy- ja talvivaatteita. Nykyään nuoret kai kävelevät kauppaan milloin tykkäävät ja ostavat halparättejä milloin tykkäävät ja heittävät niitä pois milloin tykkäävät. Nykyiset lasten viikkorahatkin on kai sitä tasoa mitä itse sai kokoon lähinnä kuukaudessa.
Olin nuorempana ympäristötietoisempi ja halusin pelastaa sademetsät, vaikka minulla ei ollut toimintasuunnitelmaa miten se tapahtuu ja mitä sademetsä nyt ylipäätänsä on. Tärkeintä oli olla jotain mieltä. Oli tietysti helppoa vastustaa ympäristön tuhlaamista ja kuluttamista kun asui kotona, jossa ei tarvinnut punnita omia ostoksiaan kaupassa, vaan kaiken olennaisen hankki äiti tai isä.
Nyt kun on vastuussa suuremmalta osin itsestään, täytyy enemmän miettiä omia valintojaan. Olen jollakin tavalla kai ympäristötietoinen, koska minua ärsyttävät roskat ja lika luonnossa. Lisäksi jääkarhut ja pingviinit ovat niin suloisia että niille täytyy jokin koti turvata. Lumettomat talvetkin ovat loputtomassa pimeydessään erittäin ahdistavia.
Toisaalta, tietty naiivi idealismi on hälvennyt iän mukana ja vaihtunut mukavuudenhaluun. Minussa on myös annos riihikuivaa realistia, ja joskus tuleekin mieleen, että yksi suomalainen ei paljon tässä maailman ihmisten joukossa paljon ihmeitä tee.
Koska kun menen tavarataloon, minuun iskee tavaranhimo. Uudet, hienot tavarat on ihania. Silmät kiiluen valitsen, vertaan ja ihailen - ja jätän useimmiten onneksi ostamatta, koska opiskelijana olen varsin pienivarainen. Mutta ymmärrän kyllä palkitsevan tunteen hyvien ostoksien tekemisestä. Löytää jotain, minkä tuntee haluavansa ja sitten lopulta saada se vain menemällä tiskille ja ojentamalla palan paperia tai muoviläpyskän. Sen jälkeen iskee hyvänolon tunne, että on löytänyt kaupasta juuri sen itselleen sopivan paidan, ennen kuin kukaan muu on ehtinyt viedä sen. Siinähän iskee tunne siitä, että juuri kuluttamalla saa elämäänsä aina sen, mitä itseltä puuttuu.
Niin kivaa kuin olisikin se, että voisi mennä kauppaan ja ostaa niin paljon tavaraa kuin haluaisi, minusta on surullista tämä liikekeskusten ja valtavien ostoskeskusten rakentaminen. Niissä on helppo tehdä _ostoksia_, mutta silloin koko ajanviete siirtyy kuluttamiseen. Mikään viihde ei ole enää mitään, ellei saa ostaa oheistavaraa tai ylipäätänsä ostaa jotain. Kaiken ympärillä on lisää ostamista. Kuten Ikean karkkihyllyt. Miten karkit ja sisustus liittyvät yhteen? Ei muuten kuin että ensimmäistä saadaan myytyä jälkimmäisen rinnalla ihmisten ollessa uuvuksissa loputtoman pitkän nuolilla ohjatun polun jälkeen.
Entisajan puistot ja perheiden yhteiset, laiskat sunnuntailoikoilut takaisin! Puita, vettä ja lapsia lähettämässä kaarnaveneitä matkaan. Kävelyretkiä aurinkoisten niittyjen poikki. Ihmisiä viettämässä vain aikaa yhdessä, ilman tarvetta erityisesti tehdä ja ostaa jotakin. Onkohan sellainen enää koskaan mahdollista? Vai onko sellaista koskaan ollutkaan, muualla kuin 1800-luvun tauluissa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti