Sairaanhoitajista ja kaikesta muusta

Nuori Lääkäri –lehti ilmestyi taas, ja kuten aiemminkin, lehden selaaminen sai minussa aikaan jonkinlaisen ulkopuolisen tunteen. Vähän samanlaisen, kun teininä luki nuorten lehtiä ja tajusi, ettei ole yhtään sellainen kuin ”keskiverto” nuori on. Tai pikemminkin millainen pitäisi olla. Olin nuorena kiinnostunut lähinnä kotona olemisesta, lukemisesta, tykkäsin perheestäni, vaikeaa murrosikää ei ollut, kaihdoin diskoja ja humalatilaa. Eläinten hoito riitti minulle. Olin onnellinen!

Nuori Lääkäri lehdessä on sama vika. Se kutistaa nuoret lääkärit (alle 40-vuotiaat?) samaan kategoriaan: lääkisihmisiksi, jotka ovat suunnilleen samoista asioista kiinnostuneita ja joiden elämä noudattaa samaa lääkis-lk-euro-erikoistuminen –linjaa. Vaikka elämäni osittain noudattaa samaa kaavaa (ainakin toistaiseksi), ulkopuolisuuden tunne ei häviä. Se alkoi ensimmäisenä päivänä lääkiksessä ja jatkuu toisinaan edelleen. Nykyään välitän siitä vähemmän, lääketiede on se, joka minua kiinnostaa, ei oheiskrääsä sen ympärillä (= koulun kerhoissa toimiminen, järjestöjyrääminen, Vaikuttaminen). Kaverit on hyvä hankkia muista piireistä, ettei kuormitu liikaa lääkäri-potilas-sairaus -asioilla.

Nojaa, ehkä ylitulkitsen asiaa. Lehden tehtävä onkin olla nuorten lääkärien tiedotuskanava, eikä mikään vaihtoehtolehti. Eikä lehdestä tarvitse lukea kuin olennaiset (potilastapaukset ja keltaiset sivut). Ja kuten tapaani kuuluu, en moiti wannabe-lääkisihmisiä, kukin eläköön kuten tykkää.

Keskushermostoni on saanut öljyä moottoriinsa: yli kuukauden olen käynyt masennuslääkkeillä. Kun psykiatri kysyi kontrollikäynnillä, ovatko lääkkeet auttaneet, vastasin oitis kyllä. Tuntuu, kuin jokin puuttuva pala minusta olisi saatu takaisin. Tunnen välillä onnea, vaikka elämäni ei ole ratkaisevasti muuttanut suuntaansa. En ole itkenyt. Välillä tunnen alakuloa kuten ennenkin, mutten vaivu syvyyksiin, vaan paha olo menee aikanaan ohi. Aamuisin ensimmäinen tuntemukseni ei ole lannistava masennus, vaan korkeintaan väsymys, joka yleensä vähenee päivän mittaan.

Yksinkertaistaen voisin sanoa, että masennuslääkkeet latistavat tunnehuiput. Luonnotonta, voisi sanoa lääkityksen vastustaja. Onko sitten luonnollisempaa heretä itkemään jokaisesta pienestäkin mielen järkkymisestä? Tunnen edelleen iloa, nauran ja välillä minua huvittaa suuresti tämä elämän show, kaikkine kummallisine käänteineen. Tunnen myös surua ja vihaakin, mutta jokin asia tai tekijä estää minua vaipumasta painostavaan ahdistavaan mielentilaan. Rintaani ei enää pistä eikä ahdistava tunne lannista minua sohvan pohjalle.

Olen töissä paikassa, jossa on ihania sairaanhoitajia. Tässä seurattuani ja osallistuttuani hienosti sanottuna moniammatilliseen työhön, en voi kuin ihailla hoitajia. Siellä he menevät saappaat jalassa rempseästi nauraen ja pystyvät kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen alastomana, rumana, sairaana, vanhana, turvattomana. Hoitajat ovat osastoilla usein ensimmäisenä paikalla, kun jotain yllättävää tai dramaattista sattuu. Omaiset hyökkäävät puhelinlankoja pitkin. En tajua, miksei sairaanhoitajan työtä arvosteta enempää – mikään sairaala tai hoitopaikka ei toimisi ilman tätä ammattikuntaa. Ja monella sairaanhoitajalla on sellainen taito olla ihmisten kanssa, mitä jotkut lääkärit eivät opi koskaan.

No, tämän ylistyspuheen jälkeen voinen odottaa seuraavaa ilkeää hoitajaa, joka haluaa painaa minut maanrakoon. Täytyy muistaa, että jokaisessa ammattikunnassa riittää kaikenlaista hiihtäjää.

Omaiset ovat hyökänneet lankoja pitkin minunkin kimppuuni. Olen todennut, että työ, jossa omaisten kanssa joutuu mahdollisimman vähän kosketuksiin, voisi olla minun juttuni. Eli ei lastentauteja tai geriatriaa. Vaikka olen vielä jaksanut asiallisesti keskustella ties kuinka monetta kertaa samat asiat, en jaksaisi tätä koko ikääni. Meneekö ihmisillä järki, kun omainen sairastuu? Ihmisillä, joilla ei selvästikään ole mitään käsitystä lääketieteestä ja ennen kaikkea sen toteutumisesta kliinisessä työssä, vaativat ihan outoja asioita. En ainakaan itse ole sitä tyyppiä, joka menee toisen alan ammattilaiselle sanomaan, miten asiat tehdään. Korostamatta omia vähäisiä taitojani, totean, että en minä todellakaan kaikkea tiedä, mutta siksi onkin keksitty konsultointikäytäntö eli kysyminen viisaammalta. Omaiset, olkaa huoletta...

Seurustelurintamalla on hiljaista, koska en tee asian eteen mitään. Kai odotan törmääväni jossakin tilanteessa sopivaan ihmiseen, tai sitten sitä olotilaa, jossa on pakko löytää joku. Olen kuitenkin tehnyt hyvää työtä ja ollut viihteellä lähes joka viikonloppu. Tiedossa on kuitenkin taas työ- ja asuinpaikan muutos, mikä sopivasti sekoittaa omat tulevaisuuden suunnitelmat. Miten voi löytää ketään, kun ei itsekään voi asettua paikalleen yhteen paikkaan? Kiitos vain Suomen valtio ja pakollinen eurovaiheen terveyskeskuspalvelu ja lyhyet työsuhteet ja paikkakuntien vaihdokset. Ihmetelkää siellä, miksi ihmiset eivät pariudu ja hanki ajallaan lapsia. No, menen sitten myöhemmin kuormittamaan hedelmällisyyshoitoklinikoita, kun en nyt ehdi hankkia niitä lapsia.

Mutta eipä surra näitä joulun kunniaksi. Hyvää joulua!

Nenäliinoja

Tulin töiden jälkeen pimeään kotiin, söin yhdelle tarkoitetun valmisruoan ja luin hesaria. Siinä oli juttu naisten kohtaamasta perheväkivallasta. Laskin haarukan ja aloin itkeä. Keitin teetä ja tulikuuma vesi läikkyi kädelleni. Juoksutin kylmää vettä käteni päällä ja aloin itkeä.

Oli siis aika etsiä terapeutti.

Aloitin käynnit sekavassa mielentilassa. Näky oli tuttu, vaikka paikka oli uusi: avattu nenäliinapaketti pöydällä, lämmin valaistus. Ensimmäinen kerta terapiassa pitkästä aikaa oli epämiellyttävä kokemus. Ensinnäkin, se vie kaikki vähäiset rahani. Toiseksi, en ollut edes kuvitellut, kuinka surullinen olo kaiken läpikäymisestä alusta asti voisi seurata. Tuli olo, ettei tässä ole mitään järkeä. Miksi kaikki ikävä pitää kaivaa aina uudelleen esille? Oli hirveän vaikea edes kertoa loogisesti kymmenen vuoden aikaista masennuksen täplittämää elämää. Pyysin jopa anteeksi epäselvyyttäni, johon terapeutti kommentoi, että luulisi olevan helppoa tiivistää, jos näitä näin kauan on miettinyt. Olenko riittävän hyvä edes terapiaan? En osaa edes tiivistää elämääni.

Jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen vieraalle ihmiselle, että seurustelin miehen kanssa, joka löi minua. Se tuntui hirveän vaikealta, ja kyyneleet tulivat silmiini. Enhän minä ole kenellekään kertonut koko juttua, en mitään yksittäistä tapahtumaa. Siinä jutellessani tajusin, että olen hävennyt olemistani ja tyytymistäni tällaiseen suhteeseen, etten kerta kaikkiaan ole voinut kertoa kenellekään mitään. On niin paljon helpompaa yrittää unohtaa, yrittää jatkaa eteenpäin, ajatella, että elämässä sattuu ja tapahtuu.

Olen varmasti siirtynyt myös eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan eroprosessissa, ja tällä hetkellä suurimman osan ajasta olen vihainen entistäni ajatellessani. Miten pitkään jaksoin katsoa sitä touhua. Miten kaikki suunnitelmat olivat vain tyhjää puhetta. Miten hän saattoi tehdä ne kaikki jutut minulle? Poikaystävä tyttöystävälleen? Mutta, viha ei ole eteenpäin vievä voima. Tuleekohan minusta katkera?

Jouduin kertomaan potilaan omaisille tämän sairastavan levinnyttä, etäispesäkkeitä lähettänyttä syöpää, johon ei ole mitään parantavaa hoitoa. Omainen suuttui minuun ja katsoi minua vihaisesti. Sekosin sanoissani ja vaikutin varmasti epäselvältä ja osaamattomalta. Omainen tivasi potilaan jäljellä olevaa elinikää. En uskaltanut ottaa siihen kantaa, vaan yritin kiertää asian. Eihän tuollaiseen mitään hyvää vastausta koskaan ole, mutta ehkä en vain uskaltanut sanoa suoraan, että mitään toivoa ei ole. Epäonnistuinkohan? Lääkäriltä odotetaan rehellisyyttä ja suoruutta. Ainahan sanotaan, että toivoa on, mutta missä muodossa ja mitä se lopulta tarkoittaa? Että kuolema on joskus helpotus?

Mielialani on laskenut kuin lehmän häntä. En edes jaksa enää lukea treffi-ilmoituksia, koska en voisi kuvitella itseäni olemassa kenenkään muun kanssa kuin entiseni. Vaikka suhde on niin loppu kuin olla voi, en siltikään osaa ajatella itseäni seurustelemassa kenenkään muun, jonkun uuden, jonkun vieraan ihmisen kanssa. Jotenkin entinen pitää paikkaansa sydämessäni, vaikka hän ei enää siellä olekaan. Miten se on mahdollista? Minulla on jopa syyllinen olo juttelemistani asioista terapeutille. Olen tuonut julki entiseni ja minun välisen suhteen, ja koko terapiaistuntoni on nyt leimattu sillä, että olen jonkin verran väkivaltaista kohtelua saanut nainen. Tuntuu, kuin olisin pettänyt entiseni. Hänessä oli kuitenkin paljon hyvää. Meissä oli yhdessä paljon hyvää. Olihan syytä minussakin, en ehkä tehnyt tai ollut sellainen kuin hän halusi?

Miettikää, terapeutti saa tästä jaarituksen kuuntelusta kymmeniä euroja tunnilta. Ja aika loppuu aina kesken.

Jos ei etsi, ei löydä?

Olin baarissa ja kynnyksellä alkoi mies uhkailla ovimiestä: ”Haluatko että lyön??”. Istuin sivummalla mutta satuin kuulemaan tämän lauseen, joka terästi minut täysin. Tuon lauseen olen kuullut ennenkin. Ei, mies ei ollut tuttu, mutta tuo sanomisen tapa ja tuo lause. Sehän on entiseni käyttämä uhkaus. Minulle tuli epätodellinen olo, sellainen itsensä ulkopuolisena kokemisen tunne. Ihan kuin olisin siinä paikalla, siinä pienessä baarissa tajunnut, millaisessa suhteessa ja pelossa ja varpaillaan olen elänyt, ja kuinka vapaa olen nyt.

Olen tosiaan eronnut entisestäni, ja toisin kuin viime vuonna erotessamme, emme juurikaan enää ole pitäneet yhteyttä, emmekä ole nähneet. Parasta tässä on se, että minulle ei ole edes tullut mieleen kaivata häntä. Syynä tähän lienee tosin se, että olen ollut varsin kiireinen vaihdettuani työpaikkaa ja asuinpaikkaa. Mutta mitä siitä? Päiväni kuluvat pitkää työpäivää tehden, välillä jaksan lähteä liikkumaan ja iltaisin saavun majapaikkaani – en edes asu yksin. Missä välissä ehtisin kaivata entistäni? Tämän syksyn aikana olen todennut, että ajatus uudelleen ihastumisesta, uuden ihmisen tapaamisesta, rakkaudesta ja turvasta innoittaa suuresti minua. Jopa niin paljon, etten ole vielä masentunut siitä tosiasiasta, etten löydä, tai pikemminkin etsi ketään. Olen kenties siinä eron jälkeisessä vaiheessa, jossa tajuaa vapauden ja alkaa nauttia siitä, tapaa enemmän kavereita, eikä yksinäisyyden kovin pala ole vielä puraissut.

Tai onhan se. Kun käyn perjantaina yksin kaupassa ja edessäni tavaroita tiskille latoo toisiinsa imeytynyt pariskunta, joka lässyttää toisilleen herkullisesta viikonlopusta. Tai yksinäiset sunnuntait, kun olisi kivaa levätä ja nauttia vapaudesta, mutta siitä ei osaa yksinään täysin nauttia. Tai kun rohkenen selata netti-ilmoituksia, eikä yksikään tunnu omalta.

Luimme ystäväni kanssa näitä netin treffi-ilmoituksia. Selaan ilmoituksia itsekin silloin tällöin, mutta en vastaa niihin. ”Mitä järkeä on pelkästään lukea niitä?” ystäväni ihmetteli. Hän itse vastasi yhteen, mutta mies ei vastannut takaisin. Tunsin mielipahaa kaverini puolesta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt reaktiotani: ”Se oli mies, jota en edes tunne!” ystäväni sanoi, kiharsi hiuksensa ja lähti hyväntuulisena ja tyylikkäänä harrastuskurssilleen. Hyvä asenne.

Treffi-ilmoituksia luen ehkä kartoittaakseni valtakunnan miestilannetta. Olen löytänyt vasta muutaman deittipalvelun, eikä tarjonta ole mitenkään valtaisa. Olen törmännyt muutamaan hauskaan ilmoitukseen, joiden perusteella saa pienen aavistuksen, millainen ihminen tekstin takana on. Näihin voisin ehkä vastata. Ja mitä se merkitsee? Parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa uuden ihmisen tapaamista melko pian, koska ”kukaan ei enää jaksa kuukausien sähköpostiviestittelyä”. Entä sen jälkeen? En ole valmis siihen. En edes tiedä, mitä juttelisin. En edes tiedä, mitä haluan. Enkä kestäisi ajatusta mukavasta miehestä, joka sitten jättäisi minut, taas. Kuinka monta kertaa sydän voi särkyä?

Kävelin kaupungilla ja satuin ohittamaan korttitelineen, jossa oli syntymäpäiväkortteja. Näitä hempeitä, ajattomia ruusukimpun kuvia ja herkkiä pastellisävyjä, joita yleensä koristaa jokin kimalteleva tasaluku ihmiselämän iltapuolelta: 70, 80 ehkä 100 onnellista vuotta! Ja sitten huomasin, että samoja kortteja, samoissa eläketunnelmissa tehdään jo 30 -vuotissyntymäpäiville! Tsiisus. 30 luokitellaan siis jossain yhteyksissä aikuiseen, seesteiseen, tietyllä tavalla pysähtyneeseen ikään.

Vakavan ja pidemmän suhteen jälkeen tarvitaan kuulemma ns. laastarimiehiä ja lyhyitä suhteita, joita ei tarvitse miettiä sen enempää. En ole tuollaisia harrastanut. Jopa pelkkä ajatus tekee minut jollakin tavalla surulliseksi, sillä se merkitsisi, että seuraava miessuhteeni ei tule kestämään. Pitkän suhteen hinta on siis kova. Kuka uskaltaa lähteä särkemään omaa sydäntään miesmarkkinoille?

Voin siis melko hyvin, kun on tekemistä enkä ehdi joko ajatella liikaa tai istua yksin kotona. Onni ja ilo kestävät tekemisen ajan ja kotiin palatessa alkaa tyhjyys hiipiä ajatuksiin. Olen kyllä pirun väsynyt tähän suhdeproblematiikkaan, yksinäisyyteen, miettimiseen, miehen puuttumiseen ja sen merkityksen korostumiseen, uusien asioiden kohtaamiseen yksin, tyhjään kotiin, hiljaiseen puhelimeen ja sanaan aviomies.

Mutta: koti ei ole ollut yksinäinen vähään aikaan. Asumistilanteeni kuukausi sitten veti käytännössä maton jalkojeni alta, mutta ihmeitä tapahtuu ja rakkaita ystäviä löytyy. Asun kaverini nurkissa hänen kodissaan. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Kotiin tullessa valot palavat, tv on päällä, teevesi kiehuu. Ei tarvitse jutella mitään, mutta voi jos haluaa. Tämähän käy hyvin parisuhteen korvaajaksi.

Lääketieteen maailmasta voisi taas kirjoittaa kaikenlaista. Kuten siitä, etten vieläkään osaa esitellä itseäni: ”Hei, olen lääkäri se ja se ja tulin tutkimaan teitä”. Opiskeluaikana tuota ei tarvinnut käyttää, vaikka lääkärin töitä tekikin. Se olisi tuntunut itsestäni kornilta. Mutta se ei vieläkään istu kieleni päälle. Myöskin takaportin puuttuminen (=en ymmärrä kaikkea, koska olen vielä kandi), on hieman outoa. Täytyy oppia olemaan ajattelematta ääneen, ja jättää pois se ensimmäinen ajatus (=en tiedä mistä puhut, mutta mietitään ja katsellaan tietokannoista ja kirjoista) ja aloittaa lauseet jollakin fiksun kuuloisella tokaisulla.

Viime aikoina on myös ollut surullisia asioita mietittävänä läheisteni puolesta. Ongelmia, joita en enää osaa ratkaista. Myötäsurua ja suurta halua auttaa ja olla lähellä, ja siltikään ei pysty kuin olemaan olemassa. Asiat ovat pyörineet päässäni kaiken aikaa, ja olisin kirjoittanut niistä useammankin blogitekstin, jos voisin olla varma, ettei kukaan tuttu sattumaltakaan lue tätä ja siten tunnistaisi minua.

Mutta nyt kunnon sinkku menee perjantai-iltana yksin nukkumaan, koska on väsynyt työviikon jälkeen.

Eläminen ja eroaminen on liian vaikeaa

Olen pohtinut vaihtoehtoja, ja todennut, että kannattanee heittää verkot vesille ja ryhtyä kaikkeen, myös nettideittailuun. Selasin auki erään tällaisen nettipalvelun sivun ja aloin täyttää profiilikaavaketta. Jo ensimmäinen iso, tyhjä laatikko vaimensi odottavaa intoani: mitä minä tähän kirjoittaisin? Mitä minä kirjoitan ihmisille, joita en tunne ja joista osaa en välttämättä edes halua tuntea? Tai he minua? Päätin palata ”myöhemmin” tyhjille laatikoille ja siirryin eteenpäin kohtaan siviilisääty. Sopisiko eronnut? Sitähän tässä on elämässä tullut kokeiltua useampaankin kertaan. Nojaa, aika negatiivista. Seuraava laatikko vaati koulutustietojani. En löytänyt mistään vaihtoehtoa ”lisensiaatti”. Tajusin olevani ylikoulutettu jopa nettideittipalveluun. Mitä tähän nyt voisi enää sanoa?

Tein kesällä sen virheen, että ajauduin entisen kanssa samaan iltatilaisuuteen. Puolustuksekseni on sanottava, että liput tilaisuuteen oli hankittu jo keväällä. Kevät oli sujunut yhteyttä pitäen ja meillä oli varovaiset, lämpimät välit. Jossain vaiheessa nostimme taas esiin ajatuksen yhteen muutosta. Kävimme katsomassa asuinalueita, joilta voisimme etsiä asuntoa. Teimme jopa pienen matkan (tämäkin varattu jo aiemmin), jota ennen entiseni kysyi, olisiko meidän aika kihlautua, juuri siellä matkalla. Se kuulosti ihanalta, vaikka varmuuteni suhteesta olikin häilynyt viime talvisten tapahtumien myötä.

Kuitenkin eräänä päivänä sattui niin – en jaksa kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti – että entiseni löi minua ensimmäisen kerran. Nyrkillä kasvoihin, mutta suurempaa jälkeä ei jäänyt. Olin järkyttynyt enemmänkin tuosta eleestä kuin tapahtuman fyysisestä kivusta. Entiseni on väkivaltainen ollut aiemminkin, mutta varsinaisesti lyönyt hän ei ole - ennen kuin nyt. Myöhemmin, toisessa tilanteessa entiseni uhkasi hakata minut. Hän ei ollut edes humalassa. Siinä vaiheessa sekä järki että tunne sai minut ajattelemaan, etten saa tästä suhteesta enää kuin pahoinvointia ja pelkoa. Minun työni jatkui taas toisella paikkakunnalla, ja vietin siellä aikaani suuremmin pitämättä yhteyttä entiseeni. Jossain vaiheessa tuli puhetta tavaroiden hakemisesta ja avainten palautuksista. Jossain vaiheessa me vain erosimme. Viime talven jälkeen palasimme yhteen, mutta seurusteluksi sitä ei voinut kutsua. Enemmänkin vaikeudeksi päästää irti tutusta ihmisestä, vaikeudesta uskaltaa elää yksin. Liian paljon ikävää on sattunut, jotta tästä suhteesta enää tulisi edes kuvitelmissa mitään. Se on loppu. Kunhan vain henkisesti myös pystyisi päästämään irti.

Olen nyt yksin, mikä nyt ei ole uutta eikä yllättävää. Takaiskulta tuntuu se, että taas jokin suhde päättyi eroon. Tuntuu jo liiankin tutulta tämä eroräpiköinti, ja mikä raastavinta, se mikä on varmaa, on että ainoa parantava keino on aika. Ja sitähän juuri ei haluaisi vajaa kolmekymppisenä tuhlata enää ollenkaan. Ainakaan parisuhteiden hakemiseen. Tällä hetkellä elämää myös mullistaa työelämään siirtyminen, muuttamiset, työpaikkojen vaihdokset, uudet paikkakunnat. Kaikki tämä täytyy ottaa vastaan yksin. Mahtavaa, yksin voi muuttaa vaikka minne käppyräkylään, mutta jee, kuka sinne yksin yksinolemaan haluaa? Todennäköisesti itsemurha olisi silloin aika lähellä.

Olin aiemmin sopinut työpaikan paikkakunnalle, jossa entiseni asui, koska meillähän oli keväällä vielä suunnitelmissa etsiä yhteistä asuntoa. Tällä hetkellä en tiedä, missä olen kuukauden päästä, koska minulla on työ, mutta ei asuntoa. Ajatus on jotenkin käsittämätön. Miten voi päästää elämänsä tällaiseen tilanteeseen?

Kaikista pahimmalta eroamisessa tuntuu se, että entiselle ei näytä tuottavan vaikeuksia pyytää minua hakemaan viimeisiä tavaroitani kämpästään. Viimeksi kävimme keskustelun, joka sujui suunnilleen näin: Minä: ”Sopisiko, jos kaverini tulisi hakemaan tavarani puolestani?” Entinen: ”Miksi?” M: ”Tuntuu jotenkin vaikealta tulla sinne, ja sitten jos nähdään niin on taas entistä kurjempi olo lähteä yksin pois” E: ”Miten niin?” M: ”No täytyykö nyt rautalangasta vääntää aikuiselle ihmiselle? Eroamisen yhteydessä, ei liene helpointa kohdata entistä, vaan yrittää olla poissa silmistä ja yrittää unohtaa” E: ”No miksi?”.

Ilmeisesti tunteita hänellä ei ole, tai niitä ei ole ollut mukana ollenkaan. Itse alan itkeä suunnilleen jokaisen yhteydenoton aikana, vaikka asia olisi miten neutraali ja arkinen. Itse asiassa on pahempaa puhua neutraaleista asioista, lopettaa puhelu virallisesti sanomalla ”hei”, koska silloin viimeistään entisestä on tullut Entinen ja vain yksi ihminen muiden joukossa.

Vittu että tuntuu pahalta! Viisi vuotta sitten suhteiden päättyminen tuntui varmasti myös pahalta, mutta itselläni ainakin oli vahva tietoisuus siitä, että nuoria tässä vielä ollaan eikä ensisynnytyskeski-ikäkään ole vielä ylittynyt. Nyt nuo rajaviivat on ohitettu jo reippaasti ja puolison löytäminen on entistä vaikeampaa.

Minusta on mukavaa, kun muutamalla kaverilla on tällä hetkellä onnellinen parisuhdetilanne. Jotenkin se antaa toivoa, että sellainen tilanne on saavutettavissa tässä elämässä. Toisaalta näiden ystävien aika on kortilla, eikä heitä jaksaisi aina rasittaa oman elämän ankeudella. Eivät he varmasti enää edes ymmärtäisi. Rakastunut ihminen elää omassa pumpulimaailmassaan.

Onneksi siis on kanssasisaria ja –veljiä, joilla on onnettomia suhteita ja lohdutonta yksinäisyyttä. Niin ikävää kuin se heille onkin, tiedän ainakin etten ole ainoa, joka kokee tällaista. Rakkaat siskot, samassa veneessä ollaan jne. Mutta mitä se lopultakaan auttaa? Herään edelleen yksin, kun tulen kotiin, olen yksin, jos teen iltapalaa, syön sitä yksin, jos katson elokuvaa, katson sitä yksin. Enkä enää edes muista, miltä tuntui kun rakas ihminen ottaa syliin. En edes muista, miltä tuntui kun joku muu välittää minusta.

Sunnuntain lehdessä kurssikaverit ja muut tuntuvat menevän hyvään tahtiin naimisiin ja puskevan vauvoja ilmoille. Niitä ilmoituksia ei pitäisi lukea tällaisina hetkinä. Jotenkin tuntuu, etten tule saavuttamaan samaa.

Ihmisiä, joita et halua tavata

Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.

Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.

Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.

Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.

Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.

Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.

Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?

Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.

Akateemista, niin akateemista

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

Eräs bussikeskustelu ja vapauden ylistys

Aika huono bloginpitäjä tunnun olevan, kun päivitystahti ei kovin kiivas ole… Olen kyllä ihan ajassa ja kotonani lukenut muiden blogeja melkein päivittäin, ajatellutkin suuria ja pieniä juttuja. Kirjoittamisfiiliksiä vaan ei ole ollut. Koen ongelmaksi juuri koko bloggaamisen idean: tietynlaisen anonyymiyden häviämisen. Vaikka se onkin juuri se juttu. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin arkipäiväisesti ja rajattomasti, kuin haluaisin, vaikka en uskokaan että näitä juttujani oikein kukaan muu kuin joskus joku satunnainen selailija edes lukee.

Aloitin blogikirjoittamisen saadakseni jatkoa kuihtuneelle päiväkirjan pidolleni. Ajattelin, että jos viihdyn tietokoneen äärellä muutenkin, miksen kirjoittaisi samalla ajatuksiani muistiin, ja vähän terapoisi samalla itseäni.

Mutta kovin henkilökohtaista juttua ei voi kirjoittaa, ellei paljasta aina vähän itsestään jotain. Ja toisaalta, mitä henkilökohtaisempia juttuja kirjoittaa, sitä vähemmän ehkä haluaa, että joku tietää, kuka juuri minä itse olen.

Olen yrittänyt välttää kaikkea, mistä minut voisi tunnistaa, ja siksi tekstini ovat aika suurpiirteisiä, joskus pelkkää tajunnanvirtaa. Ihmettelen, että joku niitä juttuja jaksaa kahlata, varsinkin kun joskus tekstiä kertyy ja kertyy!

En myöskään voi sanoa kirjoittavani päiväkirjaa, koska en todella ole kertonut täällä kaikkea. Pikemminkin voisin sanoa, että valitsen melko huolella, mitä kirjoitan ja mitä en. Kun vilkaisin blogitekstejäni, tajusin, että kirjoitan aika surullisia asioita. Ne ovat kaikki todellisia tunteita, mutta myös tiettyjen tunnetilojen aikana kirjoitettuja tekstejä. Kirjoittaminen on terapiaa, sillä voi kirjoittaa pois asioita mielestään. Elämäni on kuitenkin kai melkoisen tavallista elämää, eikä ollenkaan noin dramaattista ja surullista, mitä tekstit joskus antavat ymmärtää. Ainakin nyt tuli sellainen olo, kun tekstejä vilkaisin.

Olen ollut lomalla, ja saanut jonkin aikaa olla miettimättä lääketieteen asioita. En voi muuta sanoa, kuin että olen nauttinut tästä. Olen tuntenut taas eläväni normaalia elämää, jossa päivät kulkevat sään ja oman olon mukaan, eikä sen mukaan, ”mitä täytyy tehdä”. En tunne kaipaavani lääketieteen juttuja yhtään. Oikeastaan, miksi minun pitäisi edes kirjoittaa niin paljon alastani? Olen ajatellut, että purkamalla tänne niitä asioita, saan kanavan, jossa käsitellä juttuja, joita kukaan muu kuin saman alan ihminen ei jaksa kuunnella. Mutta toisaalta, silloin ajatukseni pyörivät jatkuvasti lääkärimaailmassa.

Satuin kuulemaan bussissa kahden vanhemman naisen keskustelua. Toinen rouvista valitteli päässään olevaa pattia, johon toinen ehdotti lääkärillä käyntiä. Pattirouva vastasi siihen: ”Mitä minä siitä hyötyisin? Kun se ei vaivaa ollenkaan ja siinä se patti vain on. Jos menen lääkäriin, mitä se tekee? Antaa särkylääkettä ja se on siinä.” Minä katselin maisemia ja mietin, että totta, noinhan se varmaan menisi. Toinen rouva jatkoi edelleen lääkärissä käynnin puolesta: ”Mitä jos se on kasvain? Olisi se nyt hauska tietää!” Sen jälkeen rouvat jatkoivat keskustelua siitä, haluaisivatko he, että heidät myrkytettäisiin hoitajan toimesta, jos olisivat vakavasti sairaita. Pattirouvan mielestä se olisi tarpeellista, ja toisen rouvan mielestä asiaa ei voi tietää, ellei itse ole siinä tilanteessa juuri nyt. Siis vakavasti sairaana.

Okei, kaikki lääketieteellisesti suuntautuneet ihmiset tajuavat että pattiasia ei ole noin yksinkertainen, mitä pattirouva oletti, mutta jätetään ne salaisuudet lääkärin vastaanotolla taiottaviksi…

Varsinaisesti minulla ei ole lomaa, vaan vapaata yhtä, viimeistä opiskelujuttuani varten. Mutta kyllä tämä kotona oleminen ja satunnainen kirjoittaminen voittaa ehdottomasti aikaiset aamut ja kymmenien ihmisten tapaamisen päivässä. En oikeastaan halua enää palata töihin ollenkaan. Voisin alkaa vaikka kotiäidiksi. Katselisin aamutelevisiota, söisin aamupalaa ja lukisin kiireettä sanomalehteä. Selaisin nettiä, siivoaisin hyllyjä, lähtisin jumppaan, ja ainiin, hoitaisin sitä lasta jossakin välissä…

Täytyy harkita ammatinvalintaa taas uudelleen, kun tämä tunne vain vahvistuu. Ja jotta tämä olisi edes hiukan päiväkirjan vastine, pitäisi kertoa vaikka miestilanteesta. Jep, mutta ehkä joku toinen kerta, nyt nukkumaan, eikä huomenna ole töitä!

Itsensä viiltelyn salat ja muuta masennusjuttua

Olen monesti miettinyt, pitäisikö alkaa psykiatriksi. Se olisi medisiinisistä aloista tietyllä tavalla helpoin: kuuntelua, periaatteessa vain tietyt lääkeryhmät käytössä, keskustelua. Potilaaseen ei tarvitsisi yleisesti koskea, hengenhätää tuskin olisi. Tai no jaa, mitä nyt itsemurhavaarassa olevat. Mutta verrattuna moneen muuhun lääkärin alaan, psykiatria on ehdottomasti oma erikoisuutensa.

En ole varsinaisesti koskaan ollut psykiatrialla töissä, koska en ole tuntenut alalle kuitenkaan vetoa. En tiedä miksi: olen omaa elämääni myöten tutustunut psykiatrian kiemuroihin ja alan tietynlainen epälääketiedemäisyys voisi sopiakin minulle.

Psykiatrisia potilaita olen kuitenkin tavannut, ja heitä tulee jokainen lääkäri tapaamaan, oli työpaikka mikä tahansa. Itse asiassa jokaisessa potilaskontaktissa joutuu olemaan myös vähän psykiatrina. Olen huomannut, että jaksaisin kyllä jutella masennuspotilaiden kanssa kaikenlaista diipadaapaa ja antaa ohjeita ja neuvoja eteenpäin. Mutta olen myös huomannut, etten usko itsekään siihen elämäntapapaskaan huonoina päivinäni. Usein koen olevani masentuneempi kuin potilas itse. Tällaisessa tilanteessa olen joskus ollut, enkä tiedä minkälaisia ohjeita sen kerran potilas minulta sai… Kehotinkohan ratkaisemaan asiat oman käden kautta…

Tottahan se on, että heti, jos potilaan papereista löytyy PSY-lehti tai edes jokin psykiatrinen diagnoosi, potilaaseen suhtautuu eri tavalla. Masennus tuntuu olevan suomalainen kansantauti. Onko niin vai onko diagnooseja alettu antaa helpommalla kädellä?

Jaa mutta musta huumori sikseen. Välillä minulla on olo, että haluaisin vain nukkua, mennä pieneksi mytyksi ja nukkua vuoden. Hienosti ilmaisten, koen tulevaisuuden ahdistavana, jos sitä edes on. Välillä tuntuu että voisin heittää kaikki tavarani kodistani roskiin, pakata repun ja lähteä jonnekin. Mietin kuolemaa alituisesti, ja se ahdistaa minua. Mitä enemmän tajuan, että mietin kuolemaa, ahdistun entistä enemmän. Nuorena pitäisi ajatella muuta. Nuorena pitäisi tehdä jotain muuta. Nuorena pitäisi kaiken olla mahdollista. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan pätemistä, pitämistä ja tarvetta olla jotakin tälle maailmalle.

Koulutukseni vuoksi osaan ehkä analysoida itseäni, taustaani ja tekemisiäni välillä liian tarkasti. Voin ajatella todennäköisyyksiä tapahtumille. Masentumiseen taipuminen on myös fakta, jota kannan aina mukanani. Motivaatiota piristymiselle on vaikeampaa hakea, kun tietää olevansa itse siinä potilasaineksessa, joka on masentuva ja ahdistuva. Ne potilaat tulevat aina uudelleen. Niille potilaille elämässä kaikki määräytyy masennuksen kautta tavalla tai toisella. Elämän hyvätkin hetket ovat niitä, jolloin masennusta ei ole. Kun kerran masentuu, on aina vaarassa sairastua uudelleen.

Koin jokin aika sitten jonkinlaisen emotionaalisen kriisin, kun tajusin, että minun elämässäni tulee aina olemaan totta se, että olen lähestulkoon koko nuoruusikäni ollut masentunut. Että mitään uutta mahdollisuutta ei tule. En voi elää uudelleen opiskelujen aloittamisia, kavereiden hankkimista. Tällä psyykeellä olen saavuttanut kaiken tämän mitä minulla on. Ja jos olisin ollut terve, sanan mielenterveydellisessä mielessä – millaista elämäni olisi? Olen vakuuttunut, että olisin itsevarmempi. Olisin ehkä erilaisessa kaveriseurassa. Tutustuisin ihmisiin, jos he kiinnostavat minua, en siksi, että ”minulla olisi edes jotain tuttuja”. Näitäkin kavereita minulla on. Olisin ehkä jopa uskaltanut jättää lääkiksen kesken. Tässä aspektissa olen päättänyt, että alan hakea itselleni terapeuttia. Yths:n ohjaama yksityisterapia jäi rahanpuutteessa kesken, ja silloin ajattelin järkevästi (!), että käyn kouluni loppuun, ja keskityn sitten pääni sisäisiin asioihini.

Satuin törmäämään Duodecim-lehdessä (lääketieteellinen julkaisu) olleeseen juttuun ”Itseään viiltelevä nuori”. Luin jutun mielenkiinnolla, koska itselläni oli aikoinaan taipumus tuohon harrastukseen. Ilmiö on mielestäni mielenkiintoinen, sillä en osaa edelleenkään selittää, miksi viiltelin itseäni. Jutussa oli taulukko, jossa käsiteltiin merkityksiä, joita viiltely aiheuttaa psyykkiselle tasapainolle. Voin allekirjoittaa niistä usean; vaikka en oikeastaan osaakaan sanoa miksi sitä tein. ”Lievittää ahdistusta ja sulkea pois tunteet” ”Toistaa äiti-lapsisuhteen kokemuksia” ”Purkaa itseen tai toisiin suuntautuvaa aggressiivisuutta” ”Kostaa objektille” ”Saada huomiota ja hoivaa”. Minun viiltelyistäni ei tiedä kuin psykiatri ja entinen poikaystäväni. Ainakin luulisin niin. Olen vielä tässäkin iässä joskus tuntenut sellaista oloa, jossa voisin kuvitella vahingoittavani itseäni, mutta en ole ainakaan viillellyt itseäni pitkiin aikoihin. Osaksi se johtuu niin arkipäiväisestä asiasta, etten voisi olla potilastyössä ranteet auki. Vaikka siltä välillä tuntuukin. Hah hah.

Kuoleman pohtiminen on raakaa ja siitä saa päänsä kyllä kipeäksi. Tuntuu hassulta, että kuoleman symbolit ovat usein vahvasti esillä vaikkapa nuorten pääkallovaatteissa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ihmisellä, jolla ei ole ollut kosketusta kuolemaan, voikin sitä etäisesti ihannoida. Nuorempana, kun olin tuskaisen masentunut, mietinkin kuolemaa kuin toisena vaihtoehtona masennuksen loppumiselle. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin on oppinut tajuamaan sen yksinkertaisen seikan, että elämä on ainutkertaista. Menettämisen pelko on tullut mukaan ajatuksiini, koska en voisi kuvitella elämääni ilman tiettyjä läheisiä ihmisiäni. Ja loppujen lopuksi, kaikki kuolevat kuitenkin. Eikö kannattaisi katsoa mitä asioita on edessä, siellä voisi olla jotain hyvääkin. Ja ehkä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä käsittelemään kuoleman kysymyksen, vaikkapa silloin kun joku läheinen kuolee. Ja ehkä asia kuuluu sitten jättää ja unohtaa, koska asian miettiminen ei ilmeisesti tilannetta muuta.

Olen viime aikoina kokenut oloni hyvin stressaantuneeksi. Tuntuu, että käyn ylikierroksilla. Iltaisin en saa unta, vaan alan järjestellä työasioita puolenyön aikaan. Olen koko ajan väsynyt. Ärsytyskynnys on todella matalalla. Kävin tekemässä tekemättä jääneen tentin, ja tenttitilaisuudessa joku söi eväitä rapisevasta muovipussista. Keskittymiseni katosi samantien ja tenttiaikani kului rapinaa kuunnellessa. Jumppaan meno ärsyttää ja kyllästyttää. Tuntuu, kuin olisin kuullut jo kaikki biisit ja tehnyt kaikki jumppaliikkeet niin sataan kertaan, ettei enää vain huvita. Aamulla ensimmäinen ajatukseni on, etten halua kuulla kenenkään ihmisen ääntä enkä halua että kukaan puhuu minulle. Tuntuu, että kaikki ihmiskontaktit tulevat liian lähelle ihoa. Vaikka kukaan ei minun ihoani ole edes silittämässä.

Kaikkein ärsyttävin ajatus on, että masennus on se mielenmaisema, jonka läpi katson tätä elämää. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, tulen aina näkemään asiat omasta katsantokannastani, joka on elämäni aikana muokkautunut masentuvaan taipuvaiseksi. Että vaikka elämässäni tapahtuisi iloisia asioita, minä olen aina minä, ja minulla on aina takataskussa masennus, joka voi kaataa minut millä hetkellä tahansa. Ajatus on itse asiassa todella säälittävä. Tuntuu, että viimeistään kuolemassa ihminen vapautuu ajatuksiansa kahlitsevasta masennuksesta, mutta silloin on enää myöhäistä nauttia mistään muustakaan.

Masennuksesta ei ole mitään hyötyä. Se aiheuttaa välillisesti ikäviä tapahtumia, mutta suoraankin se on liitetty muun muassa suurentuneeseen riskiin saada sydän- ja verisuonisairauksia. Aikaisempi masennus on myös riskitekijä sille, että äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja ylipäänsä se altistaa aina uusille apatiajaksoille. Jos minusta joskus tulisi äiti, kuinkahan minä siitäkään selviytyisin. En haluaisi siirtää mielenterveysongelmia kenellekään eteenpäin.

Olin lääkisaikojeni alussa masentunut, ja juuri tuolloin kävin yths:n tarjoamassa terapiassa. Ongelmani kasautuivat, ja olin eräänä keväänä niin loppu, etten käynyt koulussa juurikaan ja tentit jäivät tekemättä. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä koulukaverini opiskelivat tuolloin. Jäin lopulta vuodeksi tauolle ja lähdin ulkomaille. Olin sinä vuonna onnellisempi kuin koskaan. Olin myös palattuani vahvempi, itsevarmempi ja ehkä onnellisempi kuin aikaisemmin. Poislähtö on pakenemista, mutta mitä sitten? Etäisyys kaikkeen voi tehdä hyvää. Samat ajatukset hiipivät nyt sisimpääni: olisi hienoa, jos voisi taas lähteä ulkomaille, pois, jonnekin kauas, vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin voisi tulla, kun kaikki on taas hiukan paremmin. Matkat tekevät joskus ihmeitä, vaikka itseään ei voikaan paeta.

Kyynisyys + huono lääkärikoulutus = lääkäripula?

Ajatus siitä, että sairaaloissa ja muissa hoitopaikoissa olisi töissä ihmisiä, jotka altruistisesti haluavat auttaa, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä ja joiden elämäntehtävä on huolehtia muiden hyvinvoinnista ja maailman parantamisesta, on totaalisen väärä.

En tiedä mitään paikkaa, jossa olisi enemmän kyynisyyttä ja ihmisvihaa kuin mitä sairaaloissa ja hoitopaikoissa on. Kaikissa työpaikoissa on se raja, jossa toiset ovat asiakkaita ja vieraita ja toiset työntekijöitä ja siten tiimin sisällä olevia. Tiskin molemmin puolin kuuluu kritiikkiä. Asiakas on aina väärässä tai sitten asiakaspalvelija on aina väärässä.

Tilanteessa ei sinällään ole mitään huonoa, koska parhaimmillaan se luo työyhteisöön yhtenäisyyden ilmapiirin. Mutta raja kyynisyyden ja rennon vitsailun välillä on joskus häilyvä.

Hoitoalalla, johon voisi mukaan lukea sairaanhoitajien lisäksi lääkärit, näkee kyynisyyttä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Syitä voisi keksiä monia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että aika tavalla voi kyrsiä se, että em. ammatteihin hakeutuu kaiketi melko auttamishenkisiä ja ahkeria ja tunnollisia ihmisiä. Töissään joutuu sitten kohtaamaan sen, kun avun tarjontaan vastataan kaikenlaisella haistattelulla ja hankaluudella.

Lääkäri lukee ja lukee ja lukee ja tekee töitä vuosia, ja mitä varten? Sitä varten, että saa valvoa päivystyksissä hoitamassa ns. turhia juttuja, juoppoja illasta toiseen. Eikä tarvitse olla juoppo ollakseen ns. hankala potilas. Työ, joka tehdään ihmisten kesken, on myös herkkä nostamaan tunteita puoleen ja toiseen. Oma persoona on työväline, halusipa sitä tai ei. Ja persoona tuskin on koskematon ja haavoittumaton, vaikka kuinka yrittäisi olla töissä vain töissä.

Kaikissa paikoissa, joissa olen ollut töissä tai harjoittelussa, on ollut enemmänkin käytäntö se, että potilaita haukutaan järjestelmällisesti ja päivystyksissä potilaan tulo hoitoon alkaa lauseella ”Miksi sen nyt pitää tulla tänne? Lähtisi v*ttu kotiin!”. Jopa kouluaikoina opetustilanteissa, kun potilas on ensin ollut kandiryhmän tutkittavana, potilaan lähdettyä alkaa opettajan johdolla hymistely ja naureskelu milloin millekin potilaan asialle tai olemukselle.

Myönnän itsekin sortuneeni tuollaiseen. Ja uskon, että viattomana ja potilaan kuulematta, huumorilla ja vitsailulla on työtä piristävä vaikutus. Ja monesti se on ainut keino jaksaa työssä. Siinä on vain se riski, että alkaa asennoitua kaikkiin potilaisiin saman massana, yhtenä ikävänä ja epätoivottuna päivystyspotilasjoukkona.

Silti ihmettelen asiaa. Tapasin kerran päivystyksessä lääkärin, joka oli suoraan sanoen vittuuntunut aivan kaikkeen. Elämäänsä, potilaisiin, mihin tahansa. En tiedä, oliko asenteessa esityksen makua vai oliko se todellista, mutta se sai minut miettimään. Miksi ihminen on työssä, jota vihaa ja josta ei saa mitään mielenkiintoa elämäänsä? Eikö se ole vain säälittävää? Alan vaihto on sallittua. Tai jos se on tyyli, pelkkä tapa esittää olevansa potilaiden yläpuolella, voi kysyä, miksi sellaista tyyliä täytyy ylläpitää? Ketä se loppujen lopuksi piristää?

Olen itse melko varma, ettei lääkäriys ole minun alani. Olen kiinnostunut monista asioista, mutta käytännön lääkärin työssä on liikaa asioita, joihin en halua mennä mukaan. Olen vain huomannut, että alan välillä suhtautua edellä mainitunlaisella tavalla asioihin. Olen tulossa kyyniseksi, ellen sitä jo ole. Enkä halua sitä! Nykyään kulutan melkoisesti aikaani siihen, että keksisin, mitä muuta voisin alkaa tehdä elämässäni.

Olen myös mielenkiinnolla seurannut ajoittain esiin nousevaa keskustelua lääkäripulasta. En vain ymmärrä kaikkia perusteluja, joita aiheesta esitetään. Lääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan, eikä siltikään se riitä. Suomessa on ilmeisesti nykyään vallalla kulttuuri, jossa ihmiset ovat täysin menettäneet kosketuksensa omaan maalaisjärkeen ja lääkäriin mennään pienellä kynnyksellä. Ei ihme, jos lääkäreitä ei riitä. Mutta on siinä jotain erikoista, että jos terveyskeskus lupaa joillakin paikkakunnilla huiman palkan, eikä kukaan tule, vaan lääkärit menevät pienemmällä rahalla muualle töihin. Eikö se herätä keskustelua, että ongelma ei ole lääkäreiden määrissä vaan työpaikkojen laadussa? Edes hyvä palkka ei vedä työntekijöitä?

Toki, jos lääkäreitä koulutettaisiin reippaasti enemmän, alkaisi pakostakin soluttautua muuallekin työntekijöitä. Tällainen asetelma vaatisi ensin suuren luokan investoinnin siihen, että lisää lääkäreitä saisi koulutettua. Lääkärin ammattia ei voi oppia tenttimällä kirjoista. Tarvittaisiin siis enemmän opettajalääkäreitä, opetustiloja ja ennen kaikkea potilaita. Jos tilat ja opettajat ovat jo nyt ahtaalla, miten voitaisiin ottaa opiskelijoita vielä lisää? Aikamoinen budjettilohko tarvittaisiin uuden tiedekunnan perustamiseen.

Lääkärikoulutuksen taso on mielestäni jo nyt laskenut kuin lehmänhäntä. Toki, mitä minä tietäisin mitä se on ennen ollut muuta kuin tarinoiden perusteella. Tuoreena lääkärinä en koe todellakaan olevani valmis työelämään, vaikka opiskeluvuosia on takana useita. En muista koskaan saaneeni henkilökohtaista opetusta lääkiksessä. En koe, että minulla olisi minkäänlaisia valmiuksia terveyskeskukseen, vaikka sinne minun on pakko jossain vaiheessa suunnata. Alan ymmärtää termiä ”arvauskeskus”, koska sitä minäkin menen tekemään: arvailemaan potilaiden ongelmien kanssa. Jos terveyskeskukseen halutaan enemmän lääkäreitä, pitäisi ongelmaa lähestyä sieltä missä sen juuret on: lääkärikoulutuksessa sekä terveyskeskuksen työolojen parannukseen. Valmiuksia ja henkilökohtaista opetusta ”mestari-oppipoika” –asenteella tulisi ehdottomasti lisätä koulutusvaiheessa. Tällaisella nykykoulutuksella valmistuu entistä heikommin motivoituneita ja epävarmoja lääkäreitä.

Omat syyni kyllästymiseen on moninaiset, ja varmasti persoonakysymys on avainasemassa. Pääsykokeisiin voisi ujuttaa haastattelun, koska se auttaisi hakijaa itseään. Ei ole mitenkään fiksua kouluttautua pitkään ja tajuta olevansa väärä henkilö ammattiin. Olen kyllästynyt työhön, jossa ei saa riittävästi tukea ja jossa pitää aina pelätä ja hakemalla hakea apua. Tuntuu tyhmältä, että ihmisten terveyttä hoidetaan työntekijöillä, joilla ei ole riittävää varmuutta asioista tai apua tukenaan.

En myöskään ymmärrä eurokoulutuksen pakollisuutta, jota samassa muodossa ei ole kaikissa muissa Euroopan maissa. Luulisi, että ihminen saa valita työpaikkansa itse.

Miksi olen aikoinaan hakeutunut lääkikseen? Onko minussa ollut sisäinen palo auttaa apua tarvitsevaa? Varmasti jotain siihen suuntaan. Ei kai se auttamisenhalu ole kadonnut, mutta nykylääkärin työ on usein kaukana hyväntekijästä ja varsinaisesta ihmisen auttamisesta. Nykylääkäri kuluttaa enimmän osan ajasta papereiden, todistusten ja potilastietojen kirjaamiseen tietokoneelle. Kaikki on helvetin byrokraattista ja ylhäältä säänneltyä. Perinteinen lääkärin ammatinharjoittaminen on nykyään vain utuinen kuva menneisyydestä.

Erikoisalan valinta - Mikä lääkäri susta tulee?

Lääketieteen opiskelija kuulee jo ensimmäisenä opiskelusyksynään sukulaisiltaan tai kavereiltaan kysymyksen: No mikä lääkäri susta sitten tulee? Kysymys on tietenkin aivan absurdi alkuvaiheessa, koska erikoisaloista ei vielä tiedä mitään. Kunkin erikoisalan tultua tutummaksi, voi murtaa omia ennakkokäsityksiään ja löytää itsensä kiinnostumasta yllättävistäkin asioista.

Mutta miten erikoisala valitaan? Jokaisen kurssin jälkeen olin aina entistä valistuneempi siitä tosiseikasta, mitä en ainakaan halua tehdä ja joskus siitäkin, mitä ehkä voisin alkaa tehdä. Kaikkien kurssien mentyä menojaan minulle jäi tunne, että tässäkö tämä lääketieteen peruskoulu sitten olikin? Olen löytänyt paljon mielenkiintoisia asioita ja saanut tutustua mielenkiintoisiin potilaisiin. Mutta koulun antama näkemys erikoisaloista on usein vain pintaviilto, joka ei avaa asiaa kuitenkaan tarkemmin.

Ja kuten missä tahansa työssä, voi lääkärikin vain ajautua jollekin alalle. Siellä missä on mukavia työkavereita ja työ on mielenkiintoa ylläpitävää mutta ei liian stressitahtista, voisi jäädä pysyvästikin töihin. Riippumatta siitä, mikä erikoisala on kyseessä. Työ on kuitenkin vain työtä. Kai ne elämän mielenkiintoisimmat asiat on aina jossain muualla kuin työelämässä.

Kliinistä työtä tekevä joutuu miettimään kahta, mahdollisesti keskenään ristiriitaista asiaa valitessaan suosikkialaansa. Millaisen potilasryhmän kanssa työskentely on antoisinta? Ja toisekseen: mitkä asiat lääketieteessä herättävät eniten mielenkiintoa?

Yleensä työpaikkaa miettiessä täytyy harkita myös muut tekijät, kuten saako työstä helpolla paljon rahaa joka tietysti olisi herkullista. Lääkäri voi sen aika nopeasti unohtaa. Jos rahaa haluaa, on vaivattomampiakin teitä kuin lääketiede siihen. Lääkärin ansiotaso ei kuitenkaan ole mitään huipputasoa: erikoistuva lääkäri sairaalassa saa keskimäärin 2000 euroa kuukaudessa. Päivystyksillä palkkaa tulee lisää, mutta siis ylimääräisiä työtunteja joutuukin tekemään sitten reippaasti. Aamulla töihin ja seuraavan päivän aamu- tai iltapäivänä takaisin kotiin… Terveyskeskuksissa palkkataso voi syrjäseuduilla olla paljonkin suurempi, mutta yleensä asiassa ei huomioida sitä realiteettia, että moisen palkan saa jos on nopea ja pätevä. Mitä harvoin esim. nuori lääkäri on. Kymmenen minuutin potilasajat on kovatahtista työtä. Vaan kuka ehtii hoitaa potilaan kaikki asiat kymmenessä minuutissa? Minulla menee se aika suunnilleen siihen, että saan edes tietokoneen toimimaan, kuunneltua ensimmäisen säkeistön potilaan kertomuksesta ja aloitettua miettimisen, mikä potilasta vaivaa.

Tykkään potilastyöstä, jos osaan hallita tilanteen. Heti, kun itselläni on epävarma olo mistä tahansa asiasta, alan inhota tilannetta, jossa olen potilaan silmätikkuna etsimässä vastauksia kysymyksiin, joihin en osaa vastata.

Tykkään tehdä töitä rauhassa ja yksin, mutta toisaalta kaipaan sosiaalista kontaktia. Työkavereilta sitä saa, mutta usein lääkärinä tuntee olevansa aivan ulkopuolinen hoitaja-armeijan joukossa. Edelleen sairaaloissa on valtava hierarkia, jossa alemmin koulutetut ovat liian tietoisia koulutustasostaan, vaikka kukaan muu ei siitä välittäisikään. Nuoremmassa lääkärikunnassa herra-auktoriteettia ei nimittäin enää ole. Silti hoitajilta usein saa kummallista marttyyrimäistä käytöstä kohdalleen, aivan kuin lääkäreiden pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa pidemmästä koulutuksestaan ja sen tuomasta lisästä palkkaan (ja työmäärään). Työnsä molemmilla.

Näen mahdollisuutena sen, että voisin mennä töihin melkein mihin tahansa tällä tutkinnolla. Toki käytännössä asia ei ole noin yksiselitteinen, mutta edes teoriassa. Tällä hetkellä suurin ongelmani on, mihin asetun ja asetunko jonkun kanssa. Kotikaupunkiani voisin vaihtaa, vaihtelun vuoksi. Syrjäkylille en uskalla lähteä, ainakaan vielä. Tarvitsen suuren sairaalan turvallista läsnäoloa… Ehkä sitten joskus.

Miten olisi Anestesiologia? Potilaiden kanssa ei tarvitsisi pahemmin jutella, riittää kun toivottaa niille hyvää yötä. Sitten voisikin mennä kahville ja tulla taas paikalle kun on aika herätellä potilasta unesta. Ensihoitolääkärinä voisi leikkiä sankaria. Sopii sille, joka hallitsee hermonsa, on rauhallinen eikä hätäänny oikein missään eikä mistään. Varmaan mahtavaa, kun joku kutsuu juuri Sinut paikalle, kun tilanne on kriittinen. Lovely. Liikaa raskaita päivystyksiä. Vanhat anestesiologit ovat kehäraakkeja, joiden riski saada sydänkohtaus on suurempi kuin muiden alojen edustajilla. Jatkuvat pitkät päivystykset lienevät tappavia. Ihan mielenkiintoista, vaan en usko että kestäisin ja jaksaisin. Ottamatta tietenkään kantaa siihen seikkaan, hallitsisinko työn vai en…

Vanhukset ovat usein mainioita potilaita, ja heidän tarinoitaan on hauska kuunnella. Toisaalta vanhukset on potilasryhmänä mahdollisimman hankala: sairauksia on usein monta päällekkäin ja vanha ihminen on muutenkin herkkä, no sairastumaan ja olemaan lähempänä kuolemaa. En siis voisi ryhtyä geriatriksi. Geropsykiatria on mielestäni yksi käsittämättömimpiä aloja, suunnattu suoraan niille uskalikoille, jotka kuilun reunallakin uskovat että voivat vielä pelastua. Muistelisin tässä kohdassa Seinfeldin Georgen kommenttia vanhukselle, joka ei selvästikään tajunnut minkälaisessa riskissä oli, kun oli elänyt vanhaksi: ”How can you be grateful when you’re so close to the end?” Aivan mahtavaa.

Sairaalasarjat ja epätodellinen romantiikka epämuodikkaassa ulkoasussa

Kirjoittamisessa on ollut taukoa, koska entiseni ilmeisesti lukee satunnaisesti blogiani ja minulla taas on palava halu kirjoittaa myös asioista, joista en haluaisi hänen tietävän.

Työpaikalla viikko alkoi meetingillä, jonka lopuksi työpaikan miesehdokas sanoi minulle matalalla äänellä, muiden jo mentyä: ”Tule tutkimushuoneeseen se ja se.” Eikä hän selvästikään ollut aikeissa puhua minulle työasioita. Menin kuitenkin muualle jatkamaan omia töitäni ja olin vähän hämmästynyt. Tuo mies on toki herättänyt mielenkiintoni, ehkä siksi että flirttailu on todella suoraa ja vihjailu vieläkin näkyvämpää. Toisaalta, mielenkiintoni ei taida riittää ottaa selville, millainen mies on oikeasti, mitä hän ajattelee kun menee kotiinsa, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Koska jos niin teen, olen astunut jo viivan yli ja menettänyt mahdollisuuteni korjata entiseni kanssa jotain menetettyä uudelleen eheäksi. Ja häntä minä kaipaan.

Ensin minua jopa ärsytti, että joku saa minut punastelemaan töissä. Sitten tajusin asettua niskan päälle ja ottaa ohjat käsiini. Laittauduin paremmin töihin ja tavallisuudesta poiketen laitoin hieman enemmän meikkiä. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän katseli minua. Kun hän alkoi puhua silmieni väristä, palasin lujasti suoraan työasioihin. Kaksimielisiin kommentteihin vastasin takaisin vähintään samalla mitalla.

Anyway, tuollainen meininki on piristänyt päiviäni. Pitipä hän minua hölmönä tytönhupakkona tai ei. Työpaikan mies on ollut hauskaa juttuseuraa ja voisinpa kuitenkin haluta tutustua häneen enemmänkin. En vain tiedä mitä hän haluaa – tai tiedänpäs, housuihini. Mutta mitä sen jälkeen vai ei mitään? Kävi selväksi, että miehen viimeisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa oli jo aikaa. Enkä minä ollut ainoa, joka punasteli töissä.

Sairaalamaailmaan sijoitetaan tv-sarjoja ja romantiikkaa. Se on jotenkin kummallista, koska sairaala jos mikä on erittäin arkinen, kliininen ja epäromanttinen paikka. Todellisuudessa lääkäreillä taitaa olla kasvot harmaina päivystyksistä ja tukka likaisena eikä meikkaamisella jaksa vaivata päätään. Puhumattakaan potilaista. Kaikki on rumempaa ja kömpelömpää kuin telkkarissa. Paikka on täynnä rollaattoreita, outoa hajua, löysissä vaatteissa kulkevia väsyneitä potilaita. Potilaan sängyn äärellä mietitään, onko ongelma peräsuolessa vai kenties ylempänä suolen alueella ja mitäköhän virtsanäytteessä oli? Ja mitähän tuo neste on, joka tuolta valuu?

Ei, en todellakaan ymmärrä sairaalasarjojen romantiikkaa. Kuljen itsekin aika epäseksikkään näköisenä työpaikallani. Ehkä kaikki voimavarani menevät siihen, että selviän edes työstäni. Ja potilailla taitaa olla tärkeämpääkin mietittävää kuin ulkonäkö. Joskus kuulee haikailtavan naishoitajien hameiden perään nykyisten housupukujen sijaan. Minusta taas keski-ikäinen nainen näyttää omituiselta polvisukissa ja pikkutytön mekossa.

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että vakavien asioiden keskellä voi olla hyväkin keskittyä välillä johonkin epäolennaiseen, johonkin jonka ainoa tehtävä on saada ihminen hymyilemään. Pitkäaikaissairaan vanhuksen päivää ehkä piristää, jos joku tulee kampaamaan hänen tukkansa ja punaamaan hänen huulensa. Ehkä silloin voi hetkeksi unohtaa olevansa potilas ja olla elämästä ja itsestä nauttiva, jopa huoleton ja turhamainen ihminen.

Millaista olisi, jos puoliso edustaisi samaa ammattia? Lääkärit tunnetusti pariutuvat usein keskenään, ja löydän heti muutaman syyn siihen. Opiskeluaika on tiivistä ja kurssikaverit voivat helposti tulla läheisiksi. Kun aikaa viettää myös vapaalla koulukavereiden kanssa, ei liene ihme että rakkaus roihuaa. Lääkäriys on myös usein enemmän kuin ammatti, suorastaan elämäntyyli, halusipa sitä tai ei. Lääkärin työkenttänä on ihminen, me kaikki. Elämä ja sen yllättävä taipumus muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä tulee käsin kosketeltavaksi, todelliseksi. Terveys ja sairaus koskettavat jokaista ihmistä jollakin tavalla. Ja mitä jää jäljelle, jos ei ole terve? Sitä saa punnita työssään lääkäri.

Elämäntyyli lääkäriys kenties on. Joka päivä voi nähdä, mitä tietyt asiat aiheuttavat ja sitä myöten alkaa huomaamattaan noudattaa itsekin ruokavaliota, terveyssuosituksia, turvallisuustekijöitä, mitä vain. Ja se loputon naamioleikki potilaan edessä. Vaikeat potilaat. Ihanat potilaat. Lääketieteen mielenkiintoisuus. Eipä noita asioita ymmärrä - jaksa ymmärtää ja kiinnostua - kukaan niin hyvin kuin toinen saman ammatin edustaja. Eikä kukaan muu kuin toinen lääketieteen edustaja voi tietää, millaista hykerryttävää voittajaoloa voi tuntea, kun tapaa potilaan, joka on kuin esimerkki oppikirjasta. Kohtasin tällaisen potilaan viime viikolla. Katselin hänen tutkimustuloksiaan, suorastaan ihastelin. Potilas oli täydellinen potilas, jokaista esitietoa, oiretta ja tutkimustulosta myöten kuin kirjan sivuilta.

Entiseni ei ollut samalla alalla kuin minä, eikä hän tajua lääketieteestä sen enempää kuin mitä maallikot yleensä. Tällainen ihminen tarjoaa lääkärinalulle lukemattomia tilaisuuksia sivistää ja valistaa toista ihmistä. Lopputuloksena sain entiseni lopettamaan tupakoinnin ja syömään terveellisemmin sekä hänet hermoromahduksen partaalle. Mutta miten voisin katsella vierestä, kun joku tuhoaa itsensä, joko tietämättään tai tietoisesti? Syvin syy terveysvouhotukseen taisi kuitenkin olla se, etten kestänyt ajatusta jäädä joskus yksin miehen kuollessa ennenaikaisesti sydän- ja verisuonisairauksiin.

Toisaalta, minulla oli aina mahdollisuus myös unohtaa lääketiede sillä hetkellä, kun avasin kotioveni ja astuin siviilielämääni. Kotona on voinut elää maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät ole joko lääkäreitä tai potilaita. Ehkä jopa elää rennommin ja keskittyä pelkkään eloon ja oloon sen sijaan että miettisi mitä kaikkea kamalaa ihmisen elämässä voi tapahtua.

Palatakseni ammatilliseen puoleen, täytyy todeta, etteivät opintoni ole vielä valmiit. Muutama asia puuttuu vielä, mutta enköhän saa ne tehtyä jossakin vaiheessa. Absurdia on miettiä, mitä osaa ja mitä ei, näin melkein valmiina lääkärinä. Olen pelotellut itseäni kaikilla niillä makaabereilla mielikuvitustarinoilla, jotka voisivat tapahtua ensimmäisenä työpäivänä valmiina lisensiaattina. Lapsen elvytys. Epäselvä, uhkaava ekg. Epäselvä infektio, joka ei kuitenkaan täytä hälytysmerkkejä. Epäselvää epävarmuutta…
Työt, joita on tehty opiskelijastatuksella kantavat kuitenkin pientä armoleimaa mukanaan. Vakiovitsi nuoressa lääkärikunnassa lienee se, kuinkahan monta kuolemaa on jälkeensä jättänyt…
Ja älkää nyt vaan ottako tätä tosissaan.

Käytöstapoja ja niiden puutteita

Olin pukuhuoneessa riisumassa hikisiä urheiluvaatteitani ja jo puolialaston, kun tajusin että takanani seisoo kireän oloinen nainen, ilmeisesti suihkuun menossa koska hän oli verhoutunut vain pyyheliinaan. Astuin sivullepäin ja annoin hänelle tietä. Hän ei sanonut mitään. Mielessäni mietin, kuinka vaikeaa näköjään voi olla avata suutaan ja sanoa asiansa ihan ääneen. Suomalaisten ärsyttävään keskustelutaitojen ja sosiaalisten tilanteiden hallinnan puutteeseen törmää vähän väliä ja itsekin siihen varmasti joskus kulttuurikasvatuksen myötä sortuu.

Olen törmännyt myös opettajiin, joiden pedagogiikan opinnot ovat jääneet pahasti kesken. Näin aikuisena sellaista himmeää opettajaa ei voi kuin sääliä, mutta nuorempana tällaisen ihmisen väärä murjaisu saattoi olla kohtalokasta. Tuntuu myös nihkeän konservatiiviselta pidättäytyä suomalaisuuden ytimessä ja harjoittaa opetustaitoa, jonka ideaan kuuluu oppilaiden nöyryytys. Suomalaisissa opinahjoissa ei tunneta todistettua faktaa, että ihminen oppii, kun oppimisessa on mukana iloa.

Lääkiksestä jää kasa muistoja inhottavista opettajista. Vanhat lääkäriopettajat, nuo kovapintaiset norsut, tuntuvat uskovan siihen mantraan, että jos tentistä ei pääse läpi, on tyhmä. He eivät tunne käsitettä ”aikataulullinen ongelma”, jossa opiskelija ei lue tarpeeksi tenttiin nähden. Tietynlaista tyhmyyttä ehkä sekin ettei lue, jos se vain laiskuudesta kiinni on. Omat opiskeluni alkoivat aikoinaan myrskyisästi henkilökohtaisen elämäntilanteeni vuoksi, ja tenttejä jäi läpäisemättä. Myöhemmin tenttini ovat menneet läpi heittämällä. Kyse on vain aikataulusta, kuinka paljon antaa aikaa lukemiselle ja kuinka paljon vapaa-ajalle.

Koulumainen lääkis tuottaa siis aikatauluongelmia, jos yrittää tehdä rästitenttejä jonkun uuden kurssin ohella. Eräässä tällaisessa tenttitilanteessa sain kuulla kunniani erään opettajan taholta koko tenttikansan edessä. En unohda tilannetta enkä sen nöyryyttävyyttä varmaan koskaan. Ajan myötä olen ollut vain harmistunut siitä, etten hämmästykseltäni osannut haukkua häntä, vaikkapa rasvassa käristetyksi ihmissudeksi (lainaus kapteeni Haddockilta).

Normaalit, kohteliaat käytöstavat tuntuvat olevan rapisemassa nykyajan Suomessa. On käsittämätöntä, että pitkään koulutettu erikoislääkäri kehtaa kohdella epäasiallisesti tulevia kollegoitaan. Tai sairaanhoitaja piilovittuilla nuorelle kokemattomalle lääkärille. Mielenkiintoista on, että huonot tavat eivät edistä ollenkaan hyvän työilmapiirin kehittymistä. Lopulta aika monikin kärsii. Eikö kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki olisivat ystävällisiä ja kivoja ja ihania…? En itse kehtaisi koskaan sanoa rumasti työkaverilleni, edustaisipa hän mitä tahansa ammattia. Käytöstapoja ei kaikille ilmeisesti opeteta kotona...

Mutta onneksi ihmiset ovat erilaisia. Jos ikävän, moukkamaisen ihmisen tökerö kommentti pilaa päivän, ihanan, ystävällisen ihmisen olemus ja sanat pelastavat kaksi päivää. Joskus töissä tai koulussa on ollut jopa hauskaa. Olen tavannut vain muutaman ikävän potilaan, ehkä osaksi siksi että olen itse jaksanut potilaille olla väsyksiin asti ystävällinen. Lääkärin työ on yhtä ystävällisen naamion asettamista kasvoille. Olen jopa ystävällinen ja rauhallinen silloin, kun potilas alkaa olla kärsimätön. Joskus sellainen lammasmaisuus harmittaa. Miksei voisi sanoa takaisin? Onko oikein, että potilas tulee käyttäytymään epäkohteliaasti toisten työpaikalle? Kotiin tullessa oma emotionaalinen varasto on tyhjä ja tuntuu, että on ollut päivän kynnysmattona, johon muut pyyhkivät päällimmäiset liat pois. Silloin ei jää paljon annettavaa niille, jotka kotona ovat. Kuinkahan monen lääkärin puoliso kärsii siitä, ettei saa riittävästi huomiota kumppaniltaan…?

Valmistumiseen liittyvä ahdistus on nyt korkealla. Mielessäni hiipii ajatus, että enhän minä oikeastaan edes haluaisi olla lääkäri. Kaikki asiat tuntuvat vaikeilta, koko lääkärin työ hallitsemattomalta ja tuskallinen tietoisuus tiedon määrästä, jonka kannattelu kohta asetetaan taakakseni. En tiedä olenko väärällä alalla, vai onko normaalia, että valmistumiseeni ei liity innokasta paloa työelämään vaan lähinnä ahdistusta? Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja välitän heistä, joskus liikaakin. Siksi koen lääkärin roolin raskaaksi: jään miettimään potilaan asioita ja murehtimaan vaikka asiat pitäisi osata ottaa työnä. Jossain vaiheessa väsyn ja alan nähdä jokaisen potilaan kuormittamassa tunteitani. Ja kun tarpeeksi väsyy, alkaa potilastyö tuntua ylivoimaiselta.

Lääkiksessä ei anneta minkäänlaista koulutusta omien tunteiden käsittelyyn. Se on outoa, koska työtä tehdään pitkälti oman persoonan kehyksissä muiden ihmisten kanssa. Onhan sekin todistettua, että paranemisessa on suuri merkitys psyykkisillä tekijöillä. Siis esimerkiksi sillä, kuinka luotettavan, turvallisen ja huolta pitävän vaikutelman lääkäri potilaalleen antaa. Millainen on lääkäri, joka on stressaantunut ja väsynyt?

Joulun yli- ja alisyöminen

Eksyin joulun aikaan syömishäiriöisten blogeihin ja päätin, etten enää koskaan lue niitä. Kuulostaa todella ahdistavalta, että elämä kaatuu yhteen pipariin. Joulu taitaa olla varsin haastavaa aikaa syömishäiriöiselle.

Olin aikoinaan sellainen lapsi, joka enemmän taipuu pyöreyteen kuin hoikkuuteen. Lapsesta asti opin kadehtimaan laihoja ystäviäni ja pitämään syömistä pahana asiana. En kuitenkaan ollut lihava. Nykyään näkee lapsia, jotka painavat todennäköisesti enemmän kuin pieni aikuinen. Enkä syyttäisi lapsia: makea onkin ihanaa ja sitä voisi syödä mielin määrin. On aikuisen tehtävä pitää syömiset joissakin rajoissa. Toisaalta, tällaisessa yhteiskuntamallissa ei voi kysyä, miksi ihmiset lihovat, vaan pikemminkin miten tällaisessa maailmassa pystyy säilymään normaalipainoisena? Liikkumaan pitää lähteä yleensä erikseen, hyötyliikunta on satunnaista ja ruokaa ja herkkuja saa joka kulmalta.

Eräässä ikävaiheessa laskin kaloreita, merkitsin kellontarkasti kaikki liikuntakerrat ja laihduin olemalla syömättä. Siitä ajasta on jäänyt mieleeni ihmeellinen kurinpito: kaikki elämässä oli mittaamista ja itsensä tarkkailua ja jonkin asian tavoittelemista. En saavuttanut sillä mitään.

Nykyään olen heivannut liiallisen tarkastelun elämästäni. Yritän vain olla, nauttia ja elää, koska en enää ikinä ole uudelleen nuori aikuinen. Psykiatrialla näin riukumaisia anorektikkoja, eikä näky ollut kaunis. Ja hoidon otsikko todellakin on psykiatria, joka kertoo millaisen sairauden kanssa painiskellaan. Kaikilla muilla aloilla olen nähnyt lukuisia ylipainoisia ihmisiä ja lelluvia pullukoita, enkä sanoisi sitäkään näkyä kauniiksi. Keskitie, terveys, tasapaino ja kohtuullisuus tuntuvat olevan vaikeasti saavutettavissa.

Joulun jälkeen jumppatunnit pursuavat ihmisiä ja liikuntaohjaaja aloittaa tunnin sanomalla, että rehkitäänpä nämä joulusyömiset nyt pois. Olen sitä mieltä, että elämässä on jotain vikaa, jos ei voi kerran vuodessa muutaman päivän ajan syödä enemmän, ilman että siitä tulee huono omatunto. Ja jos liikunnasta huolehtiminen tarkoittaa vain niitä muutamaa liikuntahetkeä joulun jälkeen, voi saman tien unohtaa käsitteen ”huolehdin liikkumisestani”. Enkä ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt joulun ylisyömisen käsitettä. Miten joku voi syödä ruokaa enemmän kuin on nälkä? Jouluruoka sinänsä tuskin lihottaa ketään, toisin kuin ah niin ihana joulusuklaa.

Itse rakastan herkkuja ja toisaalta rakastan liikkumista. Hermostun, jos en pääse purkamaan energiaani jonnekin. Rakastan liikuntaa, jolloin hikoilen vaatteeni märiksi ja jonka jälkeen tunnen olevani aivan loppu ja kuitenkin täynnä virkeyttä ja pirteyttä. Liikkuminen oli joskus aiemmin enemmänkin pakkomielle, mutta nykyään jos laiskottaa, laiskottelen, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Olen koko opintojeni ajan pitänyt huolen siitä, että ehdin aina liikuttamaan itseäni, vaikka joka päivä ja vaikka olisi kuinka monta sivua lukemista (tai lukematta). Luulen, että sen päätöksen myötä olen jossain määrin järjissäni valmistumassa. Eihän lääkistä muuten kestäisi.

Näin joulun aikaan entistäni. Meillä oli yllättävän mukavia keskusteluja. Olen ollut yksinäinen, mutta ilmeisesti eroamisprosessi käy alitajunnassa koko ajan, vaikka illat kuluisivatkin itkeskellen ja selviytymistaistelua käydessä. Sillä niin mukavaa kuin entiseni tapaaminen olikin, tajusin, että yksin ollessa on oppinut omat etunsa hyödyntämään. Enkä niistä helpolla irti päästäisi. Enkä toisaalta kaipaa yhtään niitä hankaluuksia ja vaikeuksia, joita seurustelu-nimikkeen asettaminen suhteelle tuo. En jaksa riitelyä, en jaksa arvuutella toisen tunnelmia, jos hän ei itse puhu, en jaksa pelätä alkoholin vaikutuksia, en jaksa katsella tupakointia. En jaksa olla se tyttö, joka ei tiedä missä mennään, se jonka täytyy olla varpaillaan, jotta kaikki olisi mallillaan.

Kerroin ajatukseni ääneen, ja totesimme yhtä matkaa, että seurustelu on todellakin kauheaa, hirveää ja kamalaa, ehkä välillä ihan kivaakin. Mutta kahden ihmisen välinen ystävyys muuttuu peruuttamattomasti, jos he alkavat seurustella. Suhde vakavoituu, tulee varmemmaksi, mutta samalla siihen ja siten siinä oleviin ihmisiin aletaan ladata kauheita odotuksia. Onko hän varmasti minun? Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? Voiko hän jättää minut? Miksei hän kosi? Milloin menemme kihloihin? Muutetaanko yhteen? Menemmekö me koskaan naimisiin? Pitääkö lapsia hankkia? Milloin lapsia pitää hankkia? Rakastanko minä tuota? Jaksanko minä pelkästään tuota ihmistä koko ikäni?

Saakohan noihin kysymyksiin lopulta koskaan rehellisiä vastauksia? Edes itseltään?