Miinukset ja plussat

En tajua, mitä päässäni on liikkunut kun olen hakenut lääkikseen. Kuka muka haluaa lääkäriksi?

Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin selaan netistä tietoa kaikista muista mahdollisista koulutusvaihtoehdoista. Tein jopa ammatinvalintatestin (lääkäri ei ollut ensimmäisellä sijalla).

Masentaa. Näin tänään mukavia ja hymyileviä ihmisiä. Hymyilin takaisin. Olen lopen väsynyt työntekoon ja katselemaan potilaiden jatkuvaa virtaa. Näin taas elämäni yhtenä pienenä tukahduttavana pisteenä, joka on ahdettu kehyksiin, jotka rajaa kaiken mukavan ulkopuolelle.

Ulkona on ihana ilma ja siellä on myös se lapsuuden huolettomuus kun ei tarvinnut kesällä tehdä muuta kuin syödä jäätelöä ja katsoa sateella telkkaria. Kunpa en tietäisi sairauksista mitään. Olisipa maailma, jossa asiat menevät aina hyvin. Ihmiset kertovat minulle asioista ja minä ajattelen että vittuako se minulle kuuluu. Olenpa mainio työssäni. Jos menisin lääkäriin, en toivoisi hänen ajattelevan asioistani noin. Tarvitsen kai lomaa. Tosin sitä ei näy olevan edessä.

Vanhan opin mukaan vaihtoehtotilanteessa täytyy punnita vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Tässäpä siis lista lääkäriyden ja opiskelun hyvistä ja huonoista puolista, erittäin subjektiivisessa mielessä (ja huonolla päällä kirjoitettu).

Hyvät:
1) Saa kirjoittaa omat reseptit: ei tarvitse jonottaa päivystyksissä, ainakaan pienten vaivojen takia.

2) Lääketiede: oppii ihmiselämän lainalaisuudet biologian näkökulmasta, elämästä kuolemaan. Mielenkiintoista, ainakin kirjallisuudessa. Oikeista potilaista en sitten tiedä...

3) Jos intoa riittää (ja sitä pitää riittää), voi opiskella koko ikänsä. ”Lääkäri ei ole koskaan valmis” on klisee, mutta totta.

4) Iloiset potilaat, joiden kanssa nauretaan yhdessä jollekin jutulle.

5) Iloiset hoitajat, jotka tekevät hyvää yhteistyötä.

6) Onnistumiset, kun tekee edes joskus jotain oikein ja se vähentää muiden työtä tai vie asiaa eteenpäin.

7) Toinen lääkisopiskelija yleensä tajuaa kyllä mitä kaikkea tämän koulutuksen mukana tuleekaan, eikä niitä asioita tarvitse selitellä. Samasta syystä voi jakaa kokemuksia ja sattumuksia.


Huonot:
1) Pitkä koulutus: Lääkis kestää 6 vuotta, jonka jälkeen ollaan 2 vuotta työssä lääkärinä, mutta ei kuitenkaan itsenäisenä ammatinharjoittajana vaan eräänlaisena lääkäriharjoittelijana. Jos tämän jälkeen haluaa erikoistua, koulutus kestää suunnilleen toiset 6 vuotta.

2) Sairaalalääkärin surkea palkka: on melko huono työmäärään nähden, n. 3000 e/kk. Päivystyksiä joka viikko normaalin työajan päälle. Terveyskeskuslääkäri saa esim. n. 6000 e/kk, jos tekee työtään vähänkin pienemmän paikan tk:ssa. Voi siis miettiä, haluaako parempaa palkkaa ja jäädä terkkariin vai erikoistua ja kärsiä pienemmästä palkasta ainakin jonkin aikaa.

3) Päivystykset: sekoittavat elämänrytmin. Ennen päivystystä tulisi nukkua edes hiukan varastoon, mikä usein on mahdotonta, jos edellinen päivä on normaali työpäivä. Päivystyksen jälkeinen päivä kuuluisi olla vapaa, mutta jos ei ole, väsymys iskee päälle kuin hyökyaalto. Siispä päivystys vie ainakin kaksi päivää.

4) Ikävät potilaat: Kuka jaksaa kuunnella työpaikallaan haistattelua, uhkailua, epäsopivaa ehdottelua, valitusta ja arvostelua? Ja erityisesti jos ne tulevat juopoilta?

5) Laajuus: Lääketiede on mahdottoman laaja käsite, jota kukaan ei hallitse täydellisesti. Valitako ala, jossa joutuu näpertämään koko kentän alueella, mutta jossa ei ikinä tarkastella syvemmin asioita (yleislääketiede)? Vai valitako erikoistuminen, ja sukeltaa tiettyyn aiheeseen vuosiksi, ja toisaalta kapeuttaa työtä tämän yhden alan ympärille?

6) Väsymys: Työpäivät ovat välillä pitkiä ja työssä joutuu koko ajan kirjoittelemaan potilastekstejä, todistuksia, reseptejä, potilaan tutkimisen ja hoitamisen lisäksi…välillä joutuu selaamaan kirjoja, koska ei muista tai tiedä kyseisen potilaan vaivoista tarpeeksi. Kotona odottaa alan lehtiä ja kirjoja, joita kannattaisi lukea, koska lääkiksessä ei lueta tenttejä varten vaan tietoa tarvitaan ihan oikeasti potilaan hoidossa.

7) Epähohtoa: Juopon haavaa ommellessa tai hikisestä jalasta kynsisieninäytettä ottaessa tulee mieleen, että kyseessä ei voi olla tuo sairaalasarjoista ihailtu ammatti.

8) Pelko: Mitä jos jotain sattuu? Mitä jos vastuullesi pamahtaa asia, josta et selviä ja epäonnistumisesi aiheuttaa toiselle ihmiselle vakavan haitan? Kestääkö sen?

9) Ahdistus: Lääkäri näkee ihmiselämän syntymästä kuolemaan. Sairaudet ja ikävät asiat tulevat tutuiksi.

10) Tieto lisää tuskaa: Tiedät liikaa vieraiden ihmisten asioista. Ja aika pian tajuat, ettet todellakaan haluaisi tietää.

11) Ainainen epävarmuus: Olenko riittävän hyvä? Osaanko tämän? Mitä tuo potilas ajattelee minusta? Mitä ihmettä minä nyt teen???

12) Työyhteisön toimimattomuus: Ne jotkut ilkeät hoitajat tai lääkärit, joille tärkeintä tuntuu olevan oman asemansa pönkittäminen ja toisen työntaidon arvostelu joko piilovittuilemalla tai suoraan sanomalla.

13) Vanhemmat: jotka ylihuolehtivat lapsestaan. "Meidän mirjalle halutaan sitten paras hoito!" Lapsi on kaatunut ja sääressä on laastaria tarvitseva haava. Sellaistako ei löydy kotoa?

14) Lääkiksen muutamat epäasialliset opettajat: jotka haluavat nöyryyttää opiskelijoitaan potilastilanteissa. Ah mitä muistoja lääkiksestä jääkään.

15) Ajan puute: aina pitäisi olla lukemassa jotakin.

16) Kateus: Miksi kaikki tuntuvat yhtäkkiä olevan raskaana? Milloin minun vuoroni tulee? Tuleeko sitä koskaan?

Huonoja puolia on tänään enemmän koska fiilis on sellainen.

Psykiatri ja terapiatuoli

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuluttaneet aikaansa ja rahaansa käymällä sekä yths:n psykiatrialla että terapiassa.

Olen istunut kyyneleet valuen sängyllä ja viillellyt itseäni – kuinka teatraalista, mutta kuitenkin oikeasta ahdistuksesta kumpuavaa toimintaa. Olen kääntynyt kotiovellani takaisin ja jättänyt kouluun menemisen väliin vain siksi, että olo on ollut niin ahdistava että kenen tahansa näkeminen saisi itkemään. Olen lähtenyt koulusta kesken päivän leffateatteriin kun koulu on alkanut vituttaa. Olen itkenyt kotona kuultuani liian rankan potilastapauksen. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, että elämä ei ole kuin kuoleman odotusta. Olen ajatellut, etten pärjää.
Olen maannut sängyssä, olen kävellyt öisin, olen nukkunut pitkään, olen ollut uneton, olen herännyt aamuyöllä.

En ole ainutlaatuinen. Ystäväpiirissäni masentuneita ja ahdistuneita on enemmän kuin niitä, joita elämä ei tuskastuta. Onko kyse lisääntyneestä masennuksesta vai hakeudunko itse joukkoon, jossa ymmärretään mitä pinnan alla tapahtuu?

Psykiatrialla käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen ajatellut kaikenlaista, mitä maallikko voi psykiatriasta ajatella. Kuten että löydän elämän arvoituksen, tajuan kaiken tarkoituksen ja ongelmani avataan kuin lankavyyhti ja tietyn tapaamiskertamäärän jälkeen olen taas ehyt, puhdas ja onnellinen ihminen.

No, eihän se niin tietystikään mene. Tapaamiset yths:n psykiatrin kanssa menivät aina melko samaa kaavan mukaan: minä kerron nihkeästi, psykiatri johdattelee keskustelua. Sitten taas uusi kerta ja samat ongelmat. Jossain vaiheessa aloin käymään psykoterapiassa muualla. Oli alusta asti selvää, etten kokenut tuota henkilöä sellaiseksi, jolle kertoa sydämensä syvimmät sopukat. Olin liian arka uskaltaakseni ottaa asiaa puheeksi ja jatkoin käyntejä. Tällä kertaa minun odotettiin kertovan entistä itsenäisemmin tarinaani. Psykiatri kyseli vain välillä jotain ja pitkät, hiljaiset tauot tulivat kiusallisen tutuiksi. Koin, että olen huono kertomaan ja minun pitäisi psykiatrin tuolissakin olla parempi ihminen.

Sitten kellon viisarit värähtivät ja terapiaistunto oli ohitse. Näin se suunnilleen aina meni. Mietin, mistä psykiatri rahansa ansaitsee? Istumalla tunnin edessäni ja tokaisevan aina välillä ymmärtäväisen ”aivan”? Vai onko hoito siinä, että elämässä on edes jotain säännönmukaista ja turvallista: joka viikko pehmeänä odottava tuoli johon istua ja kertoa vastapäiselle mitä mieleen tulee?

Odotin suurella mielenkiinnolla lääkiksen psykiatrian kurssia. Kurssilla kohtasi mielisairaita, masentuneita, täysiä seinähulluja, surullisia ja pelottavia asioita. Minulla riittää ymmärrystä masennukselle, koska tiedän sen oikeasti olemassa olevana tilana. Niitäkin ihmisiä vielä nimittäin on, joiden mielestä masennus on vain laiskan ihmisen itsesääliä.

Yllätyin kuitenkin kohdatessani masentuneen potilaan. Minun olisi tehnyt mieli sanoa potilaalle, että tuota valitusta ja pohtimista saat jatkaa maailman loppuun asti, ellet tee asialle jotain. Ihmisille, joilla on jokin muu kuin masennus psykiatrisena diagnoosina, on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Hänhän ei välttämättä näe asioita samalla tavalla kuin psyykkisesti terveet ihmiset.

Ehkä taitamattomuuteni masentuneen potilaan kanssa johtuu siitä, että samaa jaarittelua kuulen kavereilta ja itseltäni. Ja ratkaisun avaimet tuntuvat olevan niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä tavalliseen elämään kuuluu. Mikä hyöty on istua psykiatrilla, joka ei tunne sinua kuitenkaan? Hyvä kaveri vastaa kymmentä psykiatria. Ainoa ongelma on se, että hyvä kaveri voi kohta olla entinen kaveri, jos häntä käyttää omien ongelmien kaatopaikkana. Ystävyyssuhde masentuneen kanssa on tasapainoilua: kuuntelu- ja myötäelämiskykyä tarvitaan, mutta oma viihtyvyys ja hyvinvointi tulee muistaa, jottei itse ahdistu. Ystävä ei siis voi olla psykiatri.

Omat ongelmani kumpuavat siitä, että koen etten kelpaa. Itsensä pitäminen liian huonona jopa omaan elämäänsä johtavat stressitilanteissa ainakin omalla kohdallani masennukseen. Lääkis oli minulle välillä vaikeaa, siitä yksinkertaisesta syystä, etten jaksanut tarttua tehtäviin ja lukemiseen. Alun perin varmaan siksi, että koin olevani täysin väärä ihminen opiskelemaan lääketiedettä. En muuten edelleenkään ole varma asiasta. Ja tyhmäkin tajuaa, että eteenpäin meno ei onnistu, ellei itse polje mukana.

Lääkiksessä lienee ja onkin ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista mielenterveyden häiriöistä. On mielenkiintoista, että opiskelemme lääkäreiden ja parantamisen maailmassa ja ympärillä usein ei ole muuta kuin lääkäreitä. Silti kurssikaveri saattaa kuihtua anoreksiaansa, joku on paljon pois koulusta, joku on aina kovin hiljainen eikä kukaan kuitenkaan tee mitään. Kukaan ei puutu, koska se kuuluu suomalaiseen mentaliteettiin. On tietysti asia sekin, että henkilö, jonka pitäisi hoitaa muita, tarvitsisi itsekin hoitoa. Ihmisiä kuitenkin kaikki lopulta on. Koulutus on vain osa ihmistä. Ja kaikki se jäljelle jäävä osa ihmisessä onkin tärkeintä.

Nykyään yritän tehdä asioita, joista nautin. Sekään ei ole yksiselitteistä maailmassa, jossa täytyy ruokansa jollakin maksaa. Joskus joutuu venymään sellaisiin tilanteisiin, joista ei lainkaan tykkää. Välillä aika ei riitä tai ei ole mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa asioita, joista itse nauttisi. Alttius masentumiseen täytyy tiedostaa. Pitää jaksaa huolehtia itsestä ja olla antamatta muiden kohdella huonosti. Eihän se aina onnistu ja masennus on aina pelottava haamu, joka uhkaa huonoina hetkinä. Silloin pitää kai katsella kauas ulos ja todeta että maailma on suurempi kuin omat ongelmat.

Takki ylle ja rooli päälle

Minä en erityisemmin rakasta lääkäri-potilas –tilanteita. En pidä olostani ollessani lääkärin roolissa, enkä liioin ollessani potilaan roolissa.

Lääkiksessä kolmannen vuoden paikkeilla laitetaan valkoiset takit niskaan ja siirrytään pääsääntöisesti luentosaleista sairaalaan oppimaan. Muistan ensimmäiset valkotakkikerrat: tuntui kuin olisi osallistunut naamiaisiin. Tuntui niin konkreettiselta se, että ei todellakaan tiedä mistään mitään ja minä vain satun olemaan meistä kahdesta (vastapäätä istuvasta potilaasta ja minusta) se, jolla tuo hassu valkoinen takki on päällä.

Ihan alussa luuli, että lääkis on koulu, josta valmistuu lääkäriksi ja lääkäri on siis lääkäri. Pikkuhiljaa on oppinut, että lääkis on kuin peruskoulu: se valmentaa oppimaan vielä lisää. Se antaa perustiedot lääkärin ammatissa tarvittavissa asioissa, mutta suurimman osan se jättää opettamatta. Jokainen lääkäri ja opiskelija joutuu siihen tilanteeseen joskus, että ei osaa tai ei tiedä. Sellainen opettaa nöyräksi, mutta välillä se vain vituttaa. Joskus tuntuu, että muut ihmiset ei ikinä tajua mikä prosessi on oppia lääkäriksi. Koska ihmiset eivät ole sarjarobotteja, kaikki tilanteet ovat tavallaan aina uusia ja erilaisia. Kokeneinkaan vanha jäärä ei muista saati tiedä ja osaa kaikkea. Ikinä ei ole täydellinen.

Lääkiksen vaikein koe taitaa olla pääsykoe. Kaikki sen jälkeen tulevat tentit ovat sellaisia, että jokainen pääsee niistä läpi melko helpollakin. Tenteissä menestyminen tai ei-menestyminen ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään siitä, mitä teet kun kipeä ihminen on edessäsi. Lääkiksessä luetaan koko ajan, mutta lukeminen on vasta teoria ja siten vasta puoli työtä. Lääkis onkin akateeminen ammattikoulu…Ja valmis lääkäri on oikeastaan vasta tiensä alussa: lääkärin työn voi oppia vain olemalla lääkärin työssä.

Potilaita nähdään ja tutkitaan siis koko lääkiksen ajan. Samalla rakentuu oma rooli siinä tilanteessa, kun pitää tietää mitä tehdä. Kaikki mitä olet kuvitellut, ja kaikki se mitä et ole kuvitellut, on mahdollista kokea lääkärin työssä. Myös kaikki ikävä paska, mistä et haluaisi oikeasti tietää yhtään mitään. Potilaita, jotka kuolevat. Tilanteita, joissa löydetään jotain vakavaa. Lapsia, joita on pahoinpidelty. Nuoria, jotka ovat huumeista niin eksyksissä, eikä kukaan osaa ohjata. Vihaisia potilaita, jotka ovat tyytymättömiä sinun antamaasi hoitoon.

On potilaita, joista haluaisi eroon heti. Joko syystä, että potilas ei peseydy koskaan tai sitten syystä, että hänen persoonansa tai asenteensa hoitohenkilökuntaan kohtaan on lievästi sanottuna rasittava.

Mielestäni uusiin ihmisiin on yleensä ihan hauska tutustua. Se puoli lääkärin työssä tulee päivittäin hoidetuksi. Tilanteeseen liittyy vaan se ikävä puoli, että on itse siinä roolissa, jolle tullaan valittamaan ongelmista, hakemaan ratkaisua, kysymään jotain. Lääkäri näkee elämästä myös sen puolen, jota yleensä terveet ihmiset eivät haluaisi nähdä. Joskus väsyneenä potilaiden kanssa tulee fiilis että haluaisi olla vain rauhassa eikä kukaan tulisi kysymään yhtään mitään. Ja joskus, kun on saanut omassa siviilielämässään kuulla ja kokea liikaa ikäviä asioita, ei kerta kaikkiaan jaksa kuunnella ihmisten valitusta pikku vaivoista. Toisaalta silloin myös potilaan todella raskas tilanne saa omankin jo valmiiksi herkän olon entistä ikävämmäksi.

Kun menee lääkäriin, huoneen seinillä on kaikenlaisia julisteita, joissa listataan tärkeimpiä kriteerejä tietyille sairauksille tai kehotetaan hakeutumaan hoitoon, jos on tiettyjä oireita. Pöydällä on mainosten muodossa erilaisia taulukoita ja muualla kaikenlaisia lippusia, jotka kertovat totuuden nopealla vilkaisullakin.

Onko missään muussa ammattikunnassa tätä ilmiötä? Tarvetta jatkuville post-it-lapuille? Olisikohan asianajajan toimistossa samanlainen näkymä? Huoneessa julisteita tyyliin ”Murhan kymmenen kriteeriä” tai pöytäpinnalla mainosmuistio: ”Näin teet nopean tuomion”? Asianajaja voisi kantaa taskuissaan kaikenlaisia vihkoja ja lippusia ja lappusia, joissa olisi kirjattu pikalaki seuraamuksineen. Rangaistuksien top kymppi.

Valmis lääkäri ei tule koskaan osaamaan tai muistamaan kaikkea. Ihmistä ei ole rakennettu muistamaan koko Pharmaca Fennicaa ulkoa. Lääkärin taskuissa on siis kirjasia ja vihkoja. Joissa voisi lukea vaikka näinkin: Lääkärin työkin on vain työtä... (Ja tämäkin blogimerkintä sisältää aivan liian monta kertaa sanan, jonka alussa on kirjainyhdistelmä lää- ...)

Tuonen lehto, roskapostilehto!

Kävelin työpäivän jälkeen hautausmaalle. Paikka, jossa todellakin liikenteen jatkuva virta jää taakse ja aika pysähtyy. Puita uusissa lehdissä, lintuja, rauhaa. Ja hautoja, joiden ihmiset ovat kuolleet kaukana viime vuosituhannella. Joissakin kivissä on ammattinimikkeitä ja sukulaisuussuhteita. Miehiä, vaimoja, lapsia, konemestareita, tohtoreita, opettajia… Jos kuolleet pitävät keskenään juhlia, seura on ainakin monipuolista ja vaihtelevaa.

Siivosin eilen ison pinon ammattilehtiä. Lääketiederoskan tulva on käsittämätön. Sähköpostiin saapuu joka viikko useamman toimittajan uutiskirje lääketieteen uusimmista tapahtumista. Postitse saapuu joka viikko Lääkärilehti, NuoriLääkäri ja muutaman kerran kuukaudessa tulee Duodecim, joskus tulee Yleislääkäri ja Mediuutiset ja Aesculapius.

Ensin oli hienoa saada lääketiedelehtiä ja tuntea kuuluvansa ammattikuntaan. Nopeasti tajusi, että lehtien jutuista ei tajua paljon mitään. Nykyään lehtien jutuista tajuaa välillä joskus jotakin, mutta niitä ei jaksa lukea. Olen yrittänyt ottaa tavaksi selata lehdet kun ne tulevat. Mutta yleensä puolen vuoden tai vuoden päästä hermojani alkaa repiä nurkassa kasvava vino pino vanhoja lääkärilehtiä.

En vain tajua lääketieteen alan lehtiä: tietoa jaetaan joka tuutista, joten tuskin kukaan ilahtuu ”jälleen uudesta viikkokirjeestä sähköpostiisi”. Virkistävää olisi, jos joku lehti tekisi poikkeuksen ja ilmoittaisi jättävänsä yhden viikon lehden toimittamisen väliin ja antaisi lukijoilleen vapaaviikon huonosta omastatunnosta (siitä ettei koko ajan ja alituiseen seuraa mitä lääketieteessä tapahtuu).

Synnytyksiä, ihania lapsia ja kamalia vanhempia

Minulla ei ollut poikaystävää teini-ikäisenä, eikä vielä lukiossakaan. Vasta parikymppisenä seurustelin ensimmäistä kertaa kunnolla.

Vauvahaaveita ei pahemmin ollut, koska se tuntui etäiseltä ajatukselta. Tutut ja ystävät ympärillä, ja minäkin, keskityin itsenäisen elämän aloittamiseen. Opiskeluja oli aloitettu, mutta oikean suunnan hakemista tuntui olevan yhdellä jos toisella.

Nyt on mennyt joitakin vuosia, tutut valmistuvat, menevät naimisiin, hankkivat lapsia. Vauvakuume valtasi minutkin kun olin 22- tai 23-vuotias. En tiedä mistä se kumpusi: en edes seurustellut tuolloin. Kai se oli joku yhtäkkinen tietoisuus siitä, että nuoruus ei ole ikuista, ja että todellakin, tässä iässä voisi hyvinkin saada lapsia jo.

Nyt olen 26 ja lapsia minun ikäisilläni ja suunnilleen minun ikäisilläni on jo sen verran, että ei pysy laskuissa mukana. Tietoisuus iän karttumisesta on jo tapahtunut ja parikymppiset tuntuvat minusta niiiin nuorilta! Koko ajan eteenpäin menevä vanheneminen pelottaa jollakin tavalla. Ja pikkuhiljaa kasvaa painostus mennä itsekin eteenpäin kuten muutkin.

Opintojen puolesta on nähnyt synnytyksiä ja lapsia ja vanhempia paljonkin. Aina ne ovat herättäneet tuntemuksia: joko valtavaa kaipuuta tai sitten helpotuksen huokausta siitä, että ei itse ole samassa tilanteessa. Synnytykset ovat olleet pääsääntöisesti liikuttavia. Ensin on monta tuntia seurannut yhtä odottajaa, käynyt katsomassa aina välillä mitä hänelle kuuluu ja sitten lopulta olla mukana avustamassa niinkin jännittävässä tapahtumassa kuin ihmisen synnyttämisessä.

Niissä tilanteissa olen tuntenut haikeutta ja kateutta, ihailua. Siitä, minkä työn nainen on tehnyt. Siitä, miten yhtäkkiä on syntynyt perhe. Siitä, miten oma mies katsoo naista ja rakastaa häntä enemmän kuin koskaan.

En ole koskaan ollut raskaana, joten en tiedä millaiselta se tuntuu.

Syntymän ihmeen jälkeen kotona onkin sitten jossakin vaiheessa se riiviö, joka ei nuku ja kiukuttelee kaiken aikaa. Lapset on monesti ihania, ja se mikä mättää, on niiden vanhemmat. Lapsi on tähti, joka saa kaiken huomion, ja joka saa käyttäytyä miten tahtoo. Vanhemmat kuvittelevat, että juuri heidän lapsensa on maailman ihanin. Niin se kai kuuluu ollakin. Ja on niitä raivostuttavia lapsiakin. Tosin tässäkin täytyy todeta, että ärsytyksen tunne taitaa johtua siltikin niistä vanhemmista, jotka sallivat lapsen heitellä ihmisiä esineellä tai riehua lääkärissä kuin apinatarhassa.

Nyt seurustelen jälleen, mutta en tiedä johtuuko ajoittaiset vauvahaaveet subjektiivisesti koetusta iästä (joka on vanha) vai miehestä? Mistä tietää, olisiko itse sopiva äidiksi? Mistä tietää, onko mies sopiva isäksi? Ja niin kauan kuin miestä pelottaa asian ajatuskin, ei haaveilu tunnu hyvältä. Vauvakuumeilu on kaiketi paljolti hormoniriippuvaista, ja siksi välillä se tuntuu polttavalta tarpeelta. Tehdä jotain sellaista, jolla on merkitystä. Välillä se tuntuu kaipuuna, ihan kuin jotain puuttuisi omasta elämästä. Toisinaan ajatus ei edes käy mielessä. Sinä aikana kun seurustelukumppani ei asiasta puhu, olen itsekin alkanut välillä miettiä, että ehken edes sovi hommaan. Kuinkahan kauan?

Harry Potterin opinto-ohjaaja ja epäonnistuneet pääsykokeet

Meidän lukion opinto-ohjaaja oli äärettömän mukava nainen. Sellainen Harry Potter -maailman Minerva McGarmiwa. Minerva kaiketi on tiukka mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lämminsydäminen opettajahahmo tuossa saagassa (katsoin juuri yhden elokuvista). Opinto-ohjaajan takia ei kerta kaikkiaan hennonnut olla lukematta ja käymättä koulua. Hän myös tuntui pitävän itsestään selvänä, että kaikki tunnolliset, kiltit, lukevat tytöt hakevat ja päätyvät yliopistoon.

Minä olin tunnollinen ja joskus ehkä kilttikin ja rakastin lukemista. Tosin läksyjen lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut niin paljon kuin hyvän romaanin kahlaaminen. Tein kuitenkin niin kuin käskettiin ja valvoin yömyöhään tehden ruotsin läksyjä. Sellaista univelkaa en suosittele kenellekään. Ruotsista en muista enää mitään ja univelkaa kestän nykyään huonosti.

Ylioppilaaksitulo oli jokin sokea tavoite, johon lukiossa tähdätään ja ajatellaan, että se on maailman suurin juttu. Kun lakki on päässä ja sukulaiset lahjovat rahaa, on vielä kivaa. Pikkuhiljaa, viimeistään syksyllä tajuaa, että maailma ei muutu minun ylioppilaaksitulon vuoksi. Ja ylioppilaan fiksuus - no se on nuorta naiiviutta, joka on kai sallittua.

Hain myöhemmin yliopistoon ja luin pääsykokeisiin kunnolla. Yliopistoon pääseminen tuntui ihan hienolta, mutta toisaalta sen valmistautumisen jälkeen ihan kohtuulliseltakin. Olen myös epäonnistunut yliopiston pääsykokeissa. Se on henkisesti haasteellista: valmistautua monta kuukautta johonkin kokeeseen, olla täydessä terässä - ja sitten joku muu vie paikkasi. Muistan istuneeni ulkona, kesä oli alussaan ja ihmiset kulkivat ohitseni ja minä mietin kuinka monta kuukautta turhaa työtä olin tehnyt. Seuraava päivä valkeni ja tajusin että tätä on epäonnistuminen: se. että maailma jatkaa kulkuaan tietämättä minun henkilökohtaisista tragedioistani ja minun on juostava mukana, tapahtuipa mitä tahansa.

Päätin vaihtaa alaa ja hain lääkikseen. Sinne pääsikin sitten suoraan. Tuo alkukompastelu ja suunnan vaihto epäonnistumisen jälkeen antoi asennetta lääkiksen alkuun: lääkikseen pääsee kunhan vaan lukee, mitään ihmetekoja siihen ei tarvita.

Lukiolaisilla näyttää yliopistoissa olevan tutustumispäiviä. Mitä siellä oikein kerrotaan? Joskus vaan kuulee niin uskomattomia juttuja lukioikäisiltä, heidän tulevaisuuden tavoitteistaan. Voisiko joku kertoa niille mitä ihan oikeasti yliopistosta valmistuu ja millaisiin töihin? Ja miksei panosteta siihen, että ihmiset hakeutuisivat aloille, joissa heidän persoonansa ja taitonsa parhaiten tulevat esille? Eikä sinne, johon on pelkästään yleisesti fiksua hakea.

Tietysti, persoona hakee vasta muotoaan nuorena...mistä sitä tietää mitä haluaa parikymppisenä. Silloin kaikki on mahdollista ja aikaa tuntuu olevan vihdoinkin lukion raadannan jälkeen. Well, muutama vuosi eteenpäin ja maailman totuus iskee vastaan. Opintotuella on rajat, jostain pitäisi löytää töitä, pitäisi löytää työtä josta saa rahaa maksaa ruokansa, mutta mistä löytää työn, jossa yhdistyy mielenkiinto ja riittävä palkka? Opiskelu on välillä täydellistä ahdinkoa ja tuskaisuutta ja ajanpuutetta. Seurustelukumppanin löytäminen tuo lisänsä stressilistaan. Ja sitten jossain vaiheessa kaverit alkavat mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja huomaa itse että nuoruusvuodet ovat hyvää vauhtia jo hupenemassa.

Jos tätä joku lukiolaisparka lukee, niin, näin se menee.

Tarkat yksityiskohdat toisen elämästä!

Leikattu ruoho tuoksui tänään yliopiston lähellä. Kevät ja linnut ja vihreät lehdet!
Mietin koko päivän mitä kirjoittaisin uudenkarheaan blogiini. Luulisi toki bloginkirjoituksen olevan vain pahainen sivutuote ja yksi keino ilmaista mitä elämässä tapahtuu. Eikä elämän olevan tarkoitus olla blogin sivutuote. Matka omenapuutarhan löytämiseksi on koko ajan vallitseva olotila, joten matkalla voi pysähtyä miettimään Asioita.

Yöllä päivystäessä mieleen tulee tietenkin potilaat ja toive siitä, että potilaat olisivat kivoja ja helppoja. En lainkaan ymmärrä sitä, ettei lääkärikoulutuksessa panosteta tarpeeksi pelkästään siihen yksinkertaiseen ja samalla äärimmäisen mutkikkaaseen asiaan: ihmisen ja ihmisen väliseen olemiseen. Lääkärin työssä voisi melkeinpä kuvitella puolet taidoista koostuvan vain taidosta olla ihmisten kanssa. Loput on taitoa tietää mitä ei tiedä. Tässä vaiheessa vasta matkalla lääkäriksi tiedot ja taidot eivät kulje käsi kädessä eivätkä ne edes välillä tunnu olevan olemassa ollenkaan.

Ihmisten kanssa työskentely koskettaa aina omaa sisintä. Joko hyvällä tavalla tai pahalla. On ihmisiä, joiden tarinaa jää miettimään pitkäksi aikaa. On ihmisiä, joiden suru tarttuu itseen. On ihmisiä, joiden onnellisuus saa minutkin iloiseksi. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda esiin tyytymättömyyttään minua tai mitä tahansa kohtaan. On itselle raskasta ottaa liikaa potilaan asioita omakseen. Eräänä hetkenä huomaa, että omia ajatuksia kehystää liika tietoisuus sairaasta maailmasta.

Ja niin, olen todellakin sitä mieltä, että muiden asioista ei halua tietää liikaa. Ilmeisesti vallalla on jonkinlainen käsitys, että kaikki haluavat olla uteliaita. Ja että on todellisten halujen peittelyä sanoa ettei muka kiinnosta ne lehtihyllyistä pursuavat julkkikset joiden nimiä ei edes tiedä, saati syytä, miksi he ovat lehtien kansissa. Liikaa turhaa tietoa, joka saa joko pahan olon tai vain kysymään mikä tämän ajan ihmiselle on tärkeää.

Sinisiä silmiä ja utopiaa

Järjestelin vanhoja kirjeitä, sähköpostiviestejä ja kortteja parempiin kasoihin. Viattomuuden ja huolettomuuden tuntu oli käsin kosketeltava. Minä jopa kaipasin sitä. Ystävältä ystävälle -kortteja, pitkiä kesälomia, jäätelöä, kaikki ihana on edessä -fiilistä, kortteja kavereilta, joihin yhteys on katkennut vuosia sitten.

Eilinen oli kuin sivu lapsen pitämästä päiväkirjasta. Aamulla ystävä soittaa ja pyytää ulos, ihan muuten vain. Aurinko on korkealla kuin kesällä, ihmiset liikkeellä ja meillä aikaa ja jäätelöä. Ei ole edes kiire takaisin. Täyttä onnea!

No niin mutta. Miten elämästä nautitaan huolettomana ja mistä tietää mitä ihan oikeasti haluaa? Nuorena ylioppilaana oli melko samat tunnelmat kuin nyt, mutta silti päällimmäisenä taisi olla varma usko siihen, että ei vielä tarvitsekaan tietää miten elämää kuuluu elää. Kyllä se selviää sitten, sanottiin ja uskoin sen.

Ylioppilasruusut ovat kuihtuneet jo vuosia sitten ja muutama suunnan valinta tässäkin vaiheessa on jo tehty. Silti epämääräisen ajelehtimisen tunne on aika vahva. Kaiken lisäksi varsinkin lukion jälkeinen elämä on paljastanut asioita maailmasta ja itsestä, joiden tajuaminen on ollut sanalla sanoen haastavaa...