Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.
Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.
Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.
Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.
Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.
Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?
Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.
Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.
Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.
En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.
Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?