Ihmisiä, joita et halua tavata

Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.

Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.

Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.

Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.

Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.

Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.

Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?

Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.

Erikoisalan valinta - Mikä lääkäri susta tulee?

Lääketieteen opiskelija kuulee jo ensimmäisenä opiskelusyksynään sukulaisiltaan tai kavereiltaan kysymyksen: No mikä lääkäri susta sitten tulee? Kysymys on tietenkin aivan absurdi alkuvaiheessa, koska erikoisaloista ei vielä tiedä mitään. Kunkin erikoisalan tultua tutummaksi, voi murtaa omia ennakkokäsityksiään ja löytää itsensä kiinnostumasta yllättävistäkin asioista.

Mutta miten erikoisala valitaan? Jokaisen kurssin jälkeen olin aina entistä valistuneempi siitä tosiseikasta, mitä en ainakaan halua tehdä ja joskus siitäkin, mitä ehkä voisin alkaa tehdä. Kaikkien kurssien mentyä menojaan minulle jäi tunne, että tässäkö tämä lääketieteen peruskoulu sitten olikin? Olen löytänyt paljon mielenkiintoisia asioita ja saanut tutustua mielenkiintoisiin potilaisiin. Mutta koulun antama näkemys erikoisaloista on usein vain pintaviilto, joka ei avaa asiaa kuitenkaan tarkemmin.

Ja kuten missä tahansa työssä, voi lääkärikin vain ajautua jollekin alalle. Siellä missä on mukavia työkavereita ja työ on mielenkiintoa ylläpitävää mutta ei liian stressitahtista, voisi jäädä pysyvästikin töihin. Riippumatta siitä, mikä erikoisala on kyseessä. Työ on kuitenkin vain työtä. Kai ne elämän mielenkiintoisimmat asiat on aina jossain muualla kuin työelämässä.

Kliinistä työtä tekevä joutuu miettimään kahta, mahdollisesti keskenään ristiriitaista asiaa valitessaan suosikkialaansa. Millaisen potilasryhmän kanssa työskentely on antoisinta? Ja toisekseen: mitkä asiat lääketieteessä herättävät eniten mielenkiintoa?

Yleensä työpaikkaa miettiessä täytyy harkita myös muut tekijät, kuten saako työstä helpolla paljon rahaa joka tietysti olisi herkullista. Lääkäri voi sen aika nopeasti unohtaa. Jos rahaa haluaa, on vaivattomampiakin teitä kuin lääketiede siihen. Lääkärin ansiotaso ei kuitenkaan ole mitään huipputasoa: erikoistuva lääkäri sairaalassa saa keskimäärin 2000 euroa kuukaudessa. Päivystyksillä palkkaa tulee lisää, mutta siis ylimääräisiä työtunteja joutuukin tekemään sitten reippaasti. Aamulla töihin ja seuraavan päivän aamu- tai iltapäivänä takaisin kotiin… Terveyskeskuksissa palkkataso voi syrjäseuduilla olla paljonkin suurempi, mutta yleensä asiassa ei huomioida sitä realiteettia, että moisen palkan saa jos on nopea ja pätevä. Mitä harvoin esim. nuori lääkäri on. Kymmenen minuutin potilasajat on kovatahtista työtä. Vaan kuka ehtii hoitaa potilaan kaikki asiat kymmenessä minuutissa? Minulla menee se aika suunnilleen siihen, että saan edes tietokoneen toimimaan, kuunneltua ensimmäisen säkeistön potilaan kertomuksesta ja aloitettua miettimisen, mikä potilasta vaivaa.

Tykkään potilastyöstä, jos osaan hallita tilanteen. Heti, kun itselläni on epävarma olo mistä tahansa asiasta, alan inhota tilannetta, jossa olen potilaan silmätikkuna etsimässä vastauksia kysymyksiin, joihin en osaa vastata.

Tykkään tehdä töitä rauhassa ja yksin, mutta toisaalta kaipaan sosiaalista kontaktia. Työkavereilta sitä saa, mutta usein lääkärinä tuntee olevansa aivan ulkopuolinen hoitaja-armeijan joukossa. Edelleen sairaaloissa on valtava hierarkia, jossa alemmin koulutetut ovat liian tietoisia koulutustasostaan, vaikka kukaan muu ei siitä välittäisikään. Nuoremmassa lääkärikunnassa herra-auktoriteettia ei nimittäin enää ole. Silti hoitajilta usein saa kummallista marttyyrimäistä käytöstä kohdalleen, aivan kuin lääkäreiden pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa pidemmästä koulutuksestaan ja sen tuomasta lisästä palkkaan (ja työmäärään). Työnsä molemmilla.

Näen mahdollisuutena sen, että voisin mennä töihin melkein mihin tahansa tällä tutkinnolla. Toki käytännössä asia ei ole noin yksiselitteinen, mutta edes teoriassa. Tällä hetkellä suurin ongelmani on, mihin asetun ja asetunko jonkun kanssa. Kotikaupunkiani voisin vaihtaa, vaihtelun vuoksi. Syrjäkylille en uskalla lähteä, ainakaan vielä. Tarvitsen suuren sairaalan turvallista läsnäoloa… Ehkä sitten joskus.

Miten olisi Anestesiologia? Potilaiden kanssa ei tarvitsisi pahemmin jutella, riittää kun toivottaa niille hyvää yötä. Sitten voisikin mennä kahville ja tulla taas paikalle kun on aika herätellä potilasta unesta. Ensihoitolääkärinä voisi leikkiä sankaria. Sopii sille, joka hallitsee hermonsa, on rauhallinen eikä hätäänny oikein missään eikä mistään. Varmaan mahtavaa, kun joku kutsuu juuri Sinut paikalle, kun tilanne on kriittinen. Lovely. Liikaa raskaita päivystyksiä. Vanhat anestesiologit ovat kehäraakkeja, joiden riski saada sydänkohtaus on suurempi kuin muiden alojen edustajilla. Jatkuvat pitkät päivystykset lienevät tappavia. Ihan mielenkiintoista, vaan en usko että kestäisin ja jaksaisin. Ottamatta tietenkään kantaa siihen seikkaan, hallitsisinko työn vai en…

Vanhukset ovat usein mainioita potilaita, ja heidän tarinoitaan on hauska kuunnella. Toisaalta vanhukset on potilasryhmänä mahdollisimman hankala: sairauksia on usein monta päällekkäin ja vanha ihminen on muutenkin herkkä, no sairastumaan ja olemaan lähempänä kuolemaa. En siis voisi ryhtyä geriatriksi. Geropsykiatria on mielestäni yksi käsittämättömimpiä aloja, suunnattu suoraan niille uskalikoille, jotka kuilun reunallakin uskovat että voivat vielä pelastua. Muistelisin tässä kohdassa Seinfeldin Georgen kommenttia vanhukselle, joka ei selvästikään tajunnut minkälaisessa riskissä oli, kun oli elänyt vanhaksi: ”How can you be grateful when you’re so close to the end?” Aivan mahtavaa.

Sairaalasarjat ja epätodellinen romantiikka epämuodikkaassa ulkoasussa

Kirjoittamisessa on ollut taukoa, koska entiseni ilmeisesti lukee satunnaisesti blogiani ja minulla taas on palava halu kirjoittaa myös asioista, joista en haluaisi hänen tietävän.

Työpaikalla viikko alkoi meetingillä, jonka lopuksi työpaikan miesehdokas sanoi minulle matalalla äänellä, muiden jo mentyä: ”Tule tutkimushuoneeseen se ja se.” Eikä hän selvästikään ollut aikeissa puhua minulle työasioita. Menin kuitenkin muualle jatkamaan omia töitäni ja olin vähän hämmästynyt. Tuo mies on toki herättänyt mielenkiintoni, ehkä siksi että flirttailu on todella suoraa ja vihjailu vieläkin näkyvämpää. Toisaalta, mielenkiintoni ei taida riittää ottaa selville, millainen mies on oikeasti, mitä hän ajattelee kun menee kotiinsa, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Koska jos niin teen, olen astunut jo viivan yli ja menettänyt mahdollisuuteni korjata entiseni kanssa jotain menetettyä uudelleen eheäksi. Ja häntä minä kaipaan.

Ensin minua jopa ärsytti, että joku saa minut punastelemaan töissä. Sitten tajusin asettua niskan päälle ja ottaa ohjat käsiini. Laittauduin paremmin töihin ja tavallisuudesta poiketen laitoin hieman enemmän meikkiä. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän katseli minua. Kun hän alkoi puhua silmieni väristä, palasin lujasti suoraan työasioihin. Kaksimielisiin kommentteihin vastasin takaisin vähintään samalla mitalla.

Anyway, tuollainen meininki on piristänyt päiviäni. Pitipä hän minua hölmönä tytönhupakkona tai ei. Työpaikan mies on ollut hauskaa juttuseuraa ja voisinpa kuitenkin haluta tutustua häneen enemmänkin. En vain tiedä mitä hän haluaa – tai tiedänpäs, housuihini. Mutta mitä sen jälkeen vai ei mitään? Kävi selväksi, että miehen viimeisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa oli jo aikaa. Enkä minä ollut ainoa, joka punasteli töissä.

Sairaalamaailmaan sijoitetaan tv-sarjoja ja romantiikkaa. Se on jotenkin kummallista, koska sairaala jos mikä on erittäin arkinen, kliininen ja epäromanttinen paikka. Todellisuudessa lääkäreillä taitaa olla kasvot harmaina päivystyksistä ja tukka likaisena eikä meikkaamisella jaksa vaivata päätään. Puhumattakaan potilaista. Kaikki on rumempaa ja kömpelömpää kuin telkkarissa. Paikka on täynnä rollaattoreita, outoa hajua, löysissä vaatteissa kulkevia väsyneitä potilaita. Potilaan sängyn äärellä mietitään, onko ongelma peräsuolessa vai kenties ylempänä suolen alueella ja mitäköhän virtsanäytteessä oli? Ja mitähän tuo neste on, joka tuolta valuu?

Ei, en todellakaan ymmärrä sairaalasarjojen romantiikkaa. Kuljen itsekin aika epäseksikkään näköisenä työpaikallani. Ehkä kaikki voimavarani menevät siihen, että selviän edes työstäni. Ja potilailla taitaa olla tärkeämpääkin mietittävää kuin ulkonäkö. Joskus kuulee haikailtavan naishoitajien hameiden perään nykyisten housupukujen sijaan. Minusta taas keski-ikäinen nainen näyttää omituiselta polvisukissa ja pikkutytön mekossa.

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että vakavien asioiden keskellä voi olla hyväkin keskittyä välillä johonkin epäolennaiseen, johonkin jonka ainoa tehtävä on saada ihminen hymyilemään. Pitkäaikaissairaan vanhuksen päivää ehkä piristää, jos joku tulee kampaamaan hänen tukkansa ja punaamaan hänen huulensa. Ehkä silloin voi hetkeksi unohtaa olevansa potilas ja olla elämästä ja itsestä nauttiva, jopa huoleton ja turhamainen ihminen.

Millaista olisi, jos puoliso edustaisi samaa ammattia? Lääkärit tunnetusti pariutuvat usein keskenään, ja löydän heti muutaman syyn siihen. Opiskeluaika on tiivistä ja kurssikaverit voivat helposti tulla läheisiksi. Kun aikaa viettää myös vapaalla koulukavereiden kanssa, ei liene ihme että rakkaus roihuaa. Lääkäriys on myös usein enemmän kuin ammatti, suorastaan elämäntyyli, halusipa sitä tai ei. Lääkärin työkenttänä on ihminen, me kaikki. Elämä ja sen yllättävä taipumus muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä tulee käsin kosketeltavaksi, todelliseksi. Terveys ja sairaus koskettavat jokaista ihmistä jollakin tavalla. Ja mitä jää jäljelle, jos ei ole terve? Sitä saa punnita työssään lääkäri.

Elämäntyyli lääkäriys kenties on. Joka päivä voi nähdä, mitä tietyt asiat aiheuttavat ja sitä myöten alkaa huomaamattaan noudattaa itsekin ruokavaliota, terveyssuosituksia, turvallisuustekijöitä, mitä vain. Ja se loputon naamioleikki potilaan edessä. Vaikeat potilaat. Ihanat potilaat. Lääketieteen mielenkiintoisuus. Eipä noita asioita ymmärrä - jaksa ymmärtää ja kiinnostua - kukaan niin hyvin kuin toinen saman ammatin edustaja. Eikä kukaan muu kuin toinen lääketieteen edustaja voi tietää, millaista hykerryttävää voittajaoloa voi tuntea, kun tapaa potilaan, joka on kuin esimerkki oppikirjasta. Kohtasin tällaisen potilaan viime viikolla. Katselin hänen tutkimustuloksiaan, suorastaan ihastelin. Potilas oli täydellinen potilas, jokaista esitietoa, oiretta ja tutkimustulosta myöten kuin kirjan sivuilta.

Entiseni ei ollut samalla alalla kuin minä, eikä hän tajua lääketieteestä sen enempää kuin mitä maallikot yleensä. Tällainen ihminen tarjoaa lääkärinalulle lukemattomia tilaisuuksia sivistää ja valistaa toista ihmistä. Lopputuloksena sain entiseni lopettamaan tupakoinnin ja syömään terveellisemmin sekä hänet hermoromahduksen partaalle. Mutta miten voisin katsella vierestä, kun joku tuhoaa itsensä, joko tietämättään tai tietoisesti? Syvin syy terveysvouhotukseen taisi kuitenkin olla se, etten kestänyt ajatusta jäädä joskus yksin miehen kuollessa ennenaikaisesti sydän- ja verisuonisairauksiin.

Toisaalta, minulla oli aina mahdollisuus myös unohtaa lääketiede sillä hetkellä, kun avasin kotioveni ja astuin siviilielämääni. Kotona on voinut elää maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät ole joko lääkäreitä tai potilaita. Ehkä jopa elää rennommin ja keskittyä pelkkään eloon ja oloon sen sijaan että miettisi mitä kaikkea kamalaa ihmisen elämässä voi tapahtua.

Palatakseni ammatilliseen puoleen, täytyy todeta, etteivät opintoni ole vielä valmiit. Muutama asia puuttuu vielä, mutta enköhän saa ne tehtyä jossakin vaiheessa. Absurdia on miettiä, mitä osaa ja mitä ei, näin melkein valmiina lääkärinä. Olen pelotellut itseäni kaikilla niillä makaabereilla mielikuvitustarinoilla, jotka voisivat tapahtua ensimmäisenä työpäivänä valmiina lisensiaattina. Lapsen elvytys. Epäselvä, uhkaava ekg. Epäselvä infektio, joka ei kuitenkaan täytä hälytysmerkkejä. Epäselvää epävarmuutta…
Työt, joita on tehty opiskelijastatuksella kantavat kuitenkin pientä armoleimaa mukanaan. Vakiovitsi nuoressa lääkärikunnassa lienee se, kuinkahan monta kuolemaa on jälkeensä jättänyt…
Ja älkää nyt vaan ottako tätä tosissaan.