Sairaanhoitajista ja kaikesta muusta

Nuori Lääkäri –lehti ilmestyi taas, ja kuten aiemminkin, lehden selaaminen sai minussa aikaan jonkinlaisen ulkopuolisen tunteen. Vähän samanlaisen, kun teininä luki nuorten lehtiä ja tajusi, ettei ole yhtään sellainen kuin ”keskiverto” nuori on. Tai pikemminkin millainen pitäisi olla. Olin nuorena kiinnostunut lähinnä kotona olemisesta, lukemisesta, tykkäsin perheestäni, vaikeaa murrosikää ei ollut, kaihdoin diskoja ja humalatilaa. Eläinten hoito riitti minulle. Olin onnellinen!

Nuori Lääkäri lehdessä on sama vika. Se kutistaa nuoret lääkärit (alle 40-vuotiaat?) samaan kategoriaan: lääkisihmisiksi, jotka ovat suunnilleen samoista asioista kiinnostuneita ja joiden elämä noudattaa samaa lääkis-lk-euro-erikoistuminen –linjaa. Vaikka elämäni osittain noudattaa samaa kaavaa (ainakin toistaiseksi), ulkopuolisuuden tunne ei häviä. Se alkoi ensimmäisenä päivänä lääkiksessä ja jatkuu toisinaan edelleen. Nykyään välitän siitä vähemmän, lääketiede on se, joka minua kiinnostaa, ei oheiskrääsä sen ympärillä (= koulun kerhoissa toimiminen, järjestöjyrääminen, Vaikuttaminen). Kaverit on hyvä hankkia muista piireistä, ettei kuormitu liikaa lääkäri-potilas-sairaus -asioilla.

Nojaa, ehkä ylitulkitsen asiaa. Lehden tehtävä onkin olla nuorten lääkärien tiedotuskanava, eikä mikään vaihtoehtolehti. Eikä lehdestä tarvitse lukea kuin olennaiset (potilastapaukset ja keltaiset sivut). Ja kuten tapaani kuuluu, en moiti wannabe-lääkisihmisiä, kukin eläköön kuten tykkää.

Keskushermostoni on saanut öljyä moottoriinsa: yli kuukauden olen käynyt masennuslääkkeillä. Kun psykiatri kysyi kontrollikäynnillä, ovatko lääkkeet auttaneet, vastasin oitis kyllä. Tuntuu, kuin jokin puuttuva pala minusta olisi saatu takaisin. Tunnen välillä onnea, vaikka elämäni ei ole ratkaisevasti muuttanut suuntaansa. En ole itkenyt. Välillä tunnen alakuloa kuten ennenkin, mutten vaivu syvyyksiin, vaan paha olo menee aikanaan ohi. Aamuisin ensimmäinen tuntemukseni ei ole lannistava masennus, vaan korkeintaan väsymys, joka yleensä vähenee päivän mittaan.

Yksinkertaistaen voisin sanoa, että masennuslääkkeet latistavat tunnehuiput. Luonnotonta, voisi sanoa lääkityksen vastustaja. Onko sitten luonnollisempaa heretä itkemään jokaisesta pienestäkin mielen järkkymisestä? Tunnen edelleen iloa, nauran ja välillä minua huvittaa suuresti tämä elämän show, kaikkine kummallisine käänteineen. Tunnen myös surua ja vihaakin, mutta jokin asia tai tekijä estää minua vaipumasta painostavaan ahdistavaan mielentilaan. Rintaani ei enää pistä eikä ahdistava tunne lannista minua sohvan pohjalle.

Olen töissä paikassa, jossa on ihania sairaanhoitajia. Tässä seurattuani ja osallistuttuani hienosti sanottuna moniammatilliseen työhön, en voi kuin ihailla hoitajia. Siellä he menevät saappaat jalassa rempseästi nauraen ja pystyvät kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen alastomana, rumana, sairaana, vanhana, turvattomana. Hoitajat ovat osastoilla usein ensimmäisenä paikalla, kun jotain yllättävää tai dramaattista sattuu. Omaiset hyökkäävät puhelinlankoja pitkin. En tajua, miksei sairaanhoitajan työtä arvosteta enempää – mikään sairaala tai hoitopaikka ei toimisi ilman tätä ammattikuntaa. Ja monella sairaanhoitajalla on sellainen taito olla ihmisten kanssa, mitä jotkut lääkärit eivät opi koskaan.

No, tämän ylistyspuheen jälkeen voinen odottaa seuraavaa ilkeää hoitajaa, joka haluaa painaa minut maanrakoon. Täytyy muistaa, että jokaisessa ammattikunnassa riittää kaikenlaista hiihtäjää.

Omaiset ovat hyökänneet lankoja pitkin minunkin kimppuuni. Olen todennut, että työ, jossa omaisten kanssa joutuu mahdollisimman vähän kosketuksiin, voisi olla minun juttuni. Eli ei lastentauteja tai geriatriaa. Vaikka olen vielä jaksanut asiallisesti keskustella ties kuinka monetta kertaa samat asiat, en jaksaisi tätä koko ikääni. Meneekö ihmisillä järki, kun omainen sairastuu? Ihmisillä, joilla ei selvästikään ole mitään käsitystä lääketieteestä ja ennen kaikkea sen toteutumisesta kliinisessä työssä, vaativat ihan outoja asioita. En ainakaan itse ole sitä tyyppiä, joka menee toisen alan ammattilaiselle sanomaan, miten asiat tehdään. Korostamatta omia vähäisiä taitojani, totean, että en minä todellakaan kaikkea tiedä, mutta siksi onkin keksitty konsultointikäytäntö eli kysyminen viisaammalta. Omaiset, olkaa huoletta...

Seurustelurintamalla on hiljaista, koska en tee asian eteen mitään. Kai odotan törmääväni jossakin tilanteessa sopivaan ihmiseen, tai sitten sitä olotilaa, jossa on pakko löytää joku. Olen kuitenkin tehnyt hyvää työtä ja ollut viihteellä lähes joka viikonloppu. Tiedossa on kuitenkin taas työ- ja asuinpaikan muutos, mikä sopivasti sekoittaa omat tulevaisuuden suunnitelmat. Miten voi löytää ketään, kun ei itsekään voi asettua paikalleen yhteen paikkaan? Kiitos vain Suomen valtio ja pakollinen eurovaiheen terveyskeskuspalvelu ja lyhyet työsuhteet ja paikkakuntien vaihdokset. Ihmetelkää siellä, miksi ihmiset eivät pariudu ja hanki ajallaan lapsia. No, menen sitten myöhemmin kuormittamaan hedelmällisyyshoitoklinikoita, kun en nyt ehdi hankkia niitä lapsia.

Mutta eipä surra näitä joulun kunniaksi. Hyvää joulua!

Lapsen kuolema

Kirjoitusinto on ollut hukassa, ja lähdin hakemaan inspiraatiota kasvitieteellisestä puutarhasta. Mikä paikka! Liikenteen tasainen jyrinä jää taakse. Puutarhoissa on jotain taianomaista, ajatonta: monet kasvit tai puut elävät pidempään kuin mitä ihmiselämä kestää. Hiekkateitä, hiljaisuutta, vihreyttä ja eri värisiä puhjenneita kukkia. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kasvit kasvavat hiljaa ja salakavalasti, niin ettei sitä huomaakaan.

Kasvihuoneet toivat mieleen 1800-luvun lopun englantilaisen yläluokan, naiset huolitelluissa pitkissä hameissaan päivänvarjoineen, miehet sikarihuoneessa alakerrassa.

Puput loikkivat piiloon, aavistavatkohan ne, kuinka paljon niitä lehdissä manataan? Hiekkatietä vielä jonkin matkaa ja mihin päädyinkään: omenapuiden luo! Miten se menikään, miten löydetään omenapuutarha? Tänään löysin yhden reitin sinne.

Viime viikolla lehdessä kerrottiin nuoresta tytöstä, joka oli ollut lauantai-iltana harjoittelemassa jollakin urheilukentällä. 18-vuotias poika puukotti hänet kuoliaaksi, sattumalta juuri hänet. Kun kuulin uutisen, minut valtasi sellainen suru, mitä tuntematonta, turhaa, nuorta kuolemaa kohtaan voi tuntea. Siinä pysähtyi aika monen muunkin elämä lopullisesti. Ihan turhaa! Sitten alkoi ärsyttää: miten voi olla niin, että nuori (oliko tyttö nyt sitten 15) tyttö lähtee illalla harjoittelemaan eikä koskaan enää palaa? Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?

Sitten tulikin nopeasti lehtiin tieto tekijästä. Helsingin Sanomien kuvissa ei tekijän kasvoja näy, ja se on oikein. Hän ei ansaitsisi sitä vähääkään palstamillimetrien tuhlausta, jota on jo tehty. Ja mitä tämä keskenkasvuinen mielisairas sitten sanoo? Että uhri oli sattumaa ja syynä jotakin sen kaltaista, että mielenterveyshoitoa pitäisi saada. Oh my God.

Älkää nyt vain väittäkö, että tämä 18-vuotias joutuu (tai siis pääsee) yhteiskunnan valvomaan ja kustantamaan hoitoon: psykiatrista tukea, laitoshoitoa. Mitä vaan, että poika tervehtyisi. Kohtuutonta. Eihän tuollainen ansaitse enää mitään!

Olen ollut joskus työssä sellaisessa psykiatrisessa laitoksessa, jossa hoitoa saivat ne, joilla on sekä mielenterveysdiagnoosi että jokin rikos tehtynä. Yleensä potilaat olivat todella pitkäaikaissairaita ja moniongelmaisia: jo lapsena olleet huonot kotiolot, koulut jääneet kesken, huumeita, alkoholia jne. Sellaisessa ketjussa jonkun tappaminen on enää kyseisen potilaan meriittilistalla vain hännänhuippu.

Eniten mieleen jäi itselleni kuitenkin tietynlainen toivottomuus: suurempi todennäköisyys on, että potilaat jäävät jonkinasteisiksi mielenterveyskuntoutujiksi kuin palaavat muun yhteiskunnan joukkoon tekemään sitä mitä suurin osa tekee, häiritsemättä muita.

Ei ollut kuitenkaan vaikeaa työskennellä ihmisen kanssa, joka on tappanut jonkun. Se oli yllättävä kokemus, mutta potilas on potilas. Sama se mitä lääkärintyötä tekee, eihän sitä koskaan voi tietää mitä potilaat ihan oikeasti tekevät ja ovat. Lääkärille muutenkin todennäköisesti silotellaan tarinoita omasta elämästä. Jotkut valheet näkyvät läpi, jotkut eivät millään.

Mutta jotakin väärää ja pahaa on maailmassa, jossa tarinan nuori tyttö kuolee ihan turhaan, ja jossa tappaja jää henkiin saamaan hoitoa. Missä on kivittäjät? Ei sellaista kuolemaa voi hyväksyä. Toki, maailma on paha paikka ja elämä epäreilua. Ennenhän ihmisiä kuoli nuorempana, nykyään helposti hoidettaviin sairauksiin ja kai muutenkin ties mihin. Nykyään ihminen ei saisi kuolla länsimaisessa yhteiskunnassa kuin vasta vanhana. Ja jos silloinkaan.

Lapsen kuolema on epäreilua ja surullista. Lisäksi se herättää äärimmäistä vihaa, jos kuolema on väkivaltainen. En osaa kuvitella, miltä se tuntuu vanhemmista. Miten jäljelle jääneet jaksavat enää elää eteenpäin? Joko he oppivat elämään asian kanssa, tai sitten eivät. Mutta unohtaa ei kaiketi voi koskaan. Jäljelle jää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Se on lohdutonta.