Näyttelemisen taito ja vähän omaisista

Uutinen valelääkäristä on väistämättä huvittava. Kun muistaa, millaisella pelolla kurssikaverit, minä mukaan lukien, menivät ensimmäistä kertaa kesätöihin kandina, ei voi kuin ihailla ihmistä, joka marssii suuriin saappaisiin kenties ilman huolen häivää. Mies on ovela, ja siten varmasti fiksu, ja hänellä täytyy olla joko mahtava itsetunto tai jotakin vikaa psyykeessä. Mutta niinhän se on, mitä et tiedä, sitä et voi pelätä. Ja kuten jossakin keskustelupalstalla kommentoitiin: hatunnosto Karkkilan lääkäreille, joilla on oiva perehdyttämisjärjestelmä: jopa täysin kadulta temmattu henkilö pystyy heillä kasvamaan lääkäriksi!

Nojoo, asiassa on puolensa. Terveyskeskuksen vuodeosasto lienee helpoimpia paikkoja olla töissä. Monet kandit aloittavatkin sellaisista paikoista työnsä. Potilaat tulevat erikoissairaanhoidosta valmiilla diagnoosilla, ja jatkohoitopaikkaa tarvitsevat yleensä vain vanhukset. Vanhukset ovat usein toki monisairaita ja monilääkittyjä, mutta heidän aktiivihoidontasonsa on matalampi kuin nuorilla potilailla. Vuodeosastoilla potilaat voivat olla pitkään, kuukausista vuosiin, joten päivittäisiä akuuttitilanteita on harvoin. Monella potilaalla voi olla dnr-päätös (do not resuscitate = älä elvytä), joten jos vointi heikkenee, tehdään perushoito, mutta hoitoelvytystäkään ei tarvitse ohjata. Lisäksi kukaan lääkäri ei toimi missään osastolla yksin, varsinkaan opiskelija, jonka pitää käytännössä koko ajan olla vanhemman lääkärin ohjauksessa. Joten jos tämä valelääkäri on pelannut korttinsa hyvin, hän on voinut toimia vain vanhemman lääkärin perässä, kysyä kaikki epäselvät asiat ohjaajaltaan ja muuten pyöritellyt peukaloitaan.

Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että suomalainen lääkis on pahimmillaan pelkkä ammattikoulu. Oltuani työelämässä jonkin aikaa kandina ja nyt valmistuneena, perun vähän sanojani. Lääkiksessä todella perehdytään teoriaan sen kustannuksella, että ensimmäisissä akuuttitilanteissa on helposti aivan pihalla. Meille opetetaan vitaalitoimintojen ylläpitäminen, elimistön keinot selviytyä erilaisista stressitiloista, vasteet, solutason reaktiot, ABC-kaavat ja muut muistisäännöt. Kaikki tämä rakentaa hyvän yleiskuvan ja auttaa hahmottamaan potilaan oireiden ja anamneesin perusteella, mistä voisi olla kyse. Mutta miten kaikki menee käytännössä, vaihe vaiheelta?

Kun itse jouduin ensimmäisiä kertoja tilanteeseen, jossa piti keksiä jotain, mitä tehdä potilaalle, joka joko kuolee tai selviytyy, jos tekee jotain oikein, olin tietenkin aivan kauhuissani. Vasta kun tapahtumia tuli lisää ja niitä pohti jälkeenpäin kirjallisuuden kanssa, alkoi hahmottamaan mistä niissä tilanteissa oli kyse. Kaikki täytyy siis oppia kantapään kautta uudelleen töissä, vaikka mitkä tentit ja kurssit olisi tehty. Miinusta lääkikselle siitä, että siellä unohdetaan opettaa jotain aivan perusasioita, kuten miten kaikki laitteet jossain ensiapuhuoneessa toimivat…

Sitten vielä maininta ärsyttävästä ihmisryhmästä nimeltä potilaiden omaiset. Katsoin torstaina a-talk-ohjelmaa, jossa puhuttiin tietenkin valelääkäristä. Mukana oli joku omainen Karkkilasta, joka oli tavannut tämän jo surullisen kuuluisaksi tulleen valelääkärin. Ei siitä touhusta enempää, mutta omainen puhui jotenkin tähän tyyliin, että hänen piti valvoa, että asiat tulevat osastolla tehdyiksi jne.

Just joo. Tällä asenteella moni omainen tosiaan saapuu meidänkin osastollemme. Aika monta kertaa olen kuullut seuraavan, suorastaan käsittämättömän kommentin heidän suustaan: ”Olen kyllä sitä mieltä, että tämä potilaan x lääkelista pitäisi tarkistaa ja katsoa ovatko ne kaikki kunnossa siellä.” Ai niinkö? En ole kuullutkaan.

Lääketiede on tiivistetysti se tiede, jossa tutkitaan, millä keinoilla voidaan saada epähaluttu vaikutus pois. Keinoja ovat esim. lääkkeet ja epähalutut asiat sairaustiloja. Lääkärin työ on monella alalla suurimmaksi osaksi lääkityksen miettimistä. (Paitsi jos on kirurgialla töissä, jossa voi jättää pikkujutut, kuten lääkelistat muiden mietittäviksi...) Kun tapaan uuden potilaan, käyn hänen lääkkeensä läpi. Kun hänen tilansa muuttuu, käyn hänen lääkkeensä läpi ja teen tarvittavat muutokset. Kun hän kotiutuu, tarkistan hänen lääkelistansa. Oikeastaan melko suuri osa yhtä potilasta kohtaan käyttämästäni ajasta kuluu pharmacaa ja interaktioita ja vasta-aiheita miettiessä. Sitä vastaan on siis suorastaan loukkaavaa kuulla omaisen neuvovan tarkistamaan lääkelistaa. Sama kuin pyytäisi uimakoulun opettajaa tarkistamaan, että kaikki oppilaat ovat pinnalla.

Onneksi on perjantai. Hyvää viikonloppua. Seuraavaksi kaiketi taas masentavaa tekstiä, nyt en vain pysty siihen.

Ihmisiä, joita et halua tavata

Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.

Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.

Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.

Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.

Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.

Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.

Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?

Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.

Kyynisyys + huono lääkärikoulutus = lääkäripula?

Ajatus siitä, että sairaaloissa ja muissa hoitopaikoissa olisi töissä ihmisiä, jotka altruistisesti haluavat auttaa, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä ja joiden elämäntehtävä on huolehtia muiden hyvinvoinnista ja maailman parantamisesta, on totaalisen väärä.

En tiedä mitään paikkaa, jossa olisi enemmän kyynisyyttä ja ihmisvihaa kuin mitä sairaaloissa ja hoitopaikoissa on. Kaikissa työpaikoissa on se raja, jossa toiset ovat asiakkaita ja vieraita ja toiset työntekijöitä ja siten tiimin sisällä olevia. Tiskin molemmin puolin kuuluu kritiikkiä. Asiakas on aina väärässä tai sitten asiakaspalvelija on aina väärässä.

Tilanteessa ei sinällään ole mitään huonoa, koska parhaimmillaan se luo työyhteisöön yhtenäisyyden ilmapiirin. Mutta raja kyynisyyden ja rennon vitsailun välillä on joskus häilyvä.

Hoitoalalla, johon voisi mukaan lukea sairaanhoitajien lisäksi lääkärit, näkee kyynisyyttä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Syitä voisi keksiä monia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että aika tavalla voi kyrsiä se, että em. ammatteihin hakeutuu kaiketi melko auttamishenkisiä ja ahkeria ja tunnollisia ihmisiä. Töissään joutuu sitten kohtaamaan sen, kun avun tarjontaan vastataan kaikenlaisella haistattelulla ja hankaluudella.

Lääkäri lukee ja lukee ja lukee ja tekee töitä vuosia, ja mitä varten? Sitä varten, että saa valvoa päivystyksissä hoitamassa ns. turhia juttuja, juoppoja illasta toiseen. Eikä tarvitse olla juoppo ollakseen ns. hankala potilas. Työ, joka tehdään ihmisten kesken, on myös herkkä nostamaan tunteita puoleen ja toiseen. Oma persoona on työväline, halusipa sitä tai ei. Ja persoona tuskin on koskematon ja haavoittumaton, vaikka kuinka yrittäisi olla töissä vain töissä.

Kaikissa paikoissa, joissa olen ollut töissä tai harjoittelussa, on ollut enemmänkin käytäntö se, että potilaita haukutaan järjestelmällisesti ja päivystyksissä potilaan tulo hoitoon alkaa lauseella ”Miksi sen nyt pitää tulla tänne? Lähtisi v*ttu kotiin!”. Jopa kouluaikoina opetustilanteissa, kun potilas on ensin ollut kandiryhmän tutkittavana, potilaan lähdettyä alkaa opettajan johdolla hymistely ja naureskelu milloin millekin potilaan asialle tai olemukselle.

Myönnän itsekin sortuneeni tuollaiseen. Ja uskon, että viattomana ja potilaan kuulematta, huumorilla ja vitsailulla on työtä piristävä vaikutus. Ja monesti se on ainut keino jaksaa työssä. Siinä on vain se riski, että alkaa asennoitua kaikkiin potilaisiin saman massana, yhtenä ikävänä ja epätoivottuna päivystyspotilasjoukkona.

Silti ihmettelen asiaa. Tapasin kerran päivystyksessä lääkärin, joka oli suoraan sanoen vittuuntunut aivan kaikkeen. Elämäänsä, potilaisiin, mihin tahansa. En tiedä, oliko asenteessa esityksen makua vai oliko se todellista, mutta se sai minut miettimään. Miksi ihminen on työssä, jota vihaa ja josta ei saa mitään mielenkiintoa elämäänsä? Eikö se ole vain säälittävää? Alan vaihto on sallittua. Tai jos se on tyyli, pelkkä tapa esittää olevansa potilaiden yläpuolella, voi kysyä, miksi sellaista tyyliä täytyy ylläpitää? Ketä se loppujen lopuksi piristää?

Olen itse melko varma, ettei lääkäriys ole minun alani. Olen kiinnostunut monista asioista, mutta käytännön lääkärin työssä on liikaa asioita, joihin en halua mennä mukaan. Olen vain huomannut, että alan välillä suhtautua edellä mainitunlaisella tavalla asioihin. Olen tulossa kyyniseksi, ellen sitä jo ole. Enkä halua sitä! Nykyään kulutan melkoisesti aikaani siihen, että keksisin, mitä muuta voisin alkaa tehdä elämässäni.

Olen myös mielenkiinnolla seurannut ajoittain esiin nousevaa keskustelua lääkäripulasta. En vain ymmärrä kaikkia perusteluja, joita aiheesta esitetään. Lääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan, eikä siltikään se riitä. Suomessa on ilmeisesti nykyään vallalla kulttuuri, jossa ihmiset ovat täysin menettäneet kosketuksensa omaan maalaisjärkeen ja lääkäriin mennään pienellä kynnyksellä. Ei ihme, jos lääkäreitä ei riitä. Mutta on siinä jotain erikoista, että jos terveyskeskus lupaa joillakin paikkakunnilla huiman palkan, eikä kukaan tule, vaan lääkärit menevät pienemmällä rahalla muualle töihin. Eikö se herätä keskustelua, että ongelma ei ole lääkäreiden määrissä vaan työpaikkojen laadussa? Edes hyvä palkka ei vedä työntekijöitä?

Toki, jos lääkäreitä koulutettaisiin reippaasti enemmän, alkaisi pakostakin soluttautua muuallekin työntekijöitä. Tällainen asetelma vaatisi ensin suuren luokan investoinnin siihen, että lisää lääkäreitä saisi koulutettua. Lääkärin ammattia ei voi oppia tenttimällä kirjoista. Tarvittaisiin siis enemmän opettajalääkäreitä, opetustiloja ja ennen kaikkea potilaita. Jos tilat ja opettajat ovat jo nyt ahtaalla, miten voitaisiin ottaa opiskelijoita vielä lisää? Aikamoinen budjettilohko tarvittaisiin uuden tiedekunnan perustamiseen.

Lääkärikoulutuksen taso on mielestäni jo nyt laskenut kuin lehmänhäntä. Toki, mitä minä tietäisin mitä se on ennen ollut muuta kuin tarinoiden perusteella. Tuoreena lääkärinä en koe todellakaan olevani valmis työelämään, vaikka opiskeluvuosia on takana useita. En muista koskaan saaneeni henkilökohtaista opetusta lääkiksessä. En koe, että minulla olisi minkäänlaisia valmiuksia terveyskeskukseen, vaikka sinne minun on pakko jossain vaiheessa suunnata. Alan ymmärtää termiä ”arvauskeskus”, koska sitä minäkin menen tekemään: arvailemaan potilaiden ongelmien kanssa. Jos terveyskeskukseen halutaan enemmän lääkäreitä, pitäisi ongelmaa lähestyä sieltä missä sen juuret on: lääkärikoulutuksessa sekä terveyskeskuksen työolojen parannukseen. Valmiuksia ja henkilökohtaista opetusta ”mestari-oppipoika” –asenteella tulisi ehdottomasti lisätä koulutusvaiheessa. Tällaisella nykykoulutuksella valmistuu entistä heikommin motivoituneita ja epävarmoja lääkäreitä.

Omat syyni kyllästymiseen on moninaiset, ja varmasti persoonakysymys on avainasemassa. Pääsykokeisiin voisi ujuttaa haastattelun, koska se auttaisi hakijaa itseään. Ei ole mitenkään fiksua kouluttautua pitkään ja tajuta olevansa väärä henkilö ammattiin. Olen kyllästynyt työhön, jossa ei saa riittävästi tukea ja jossa pitää aina pelätä ja hakemalla hakea apua. Tuntuu tyhmältä, että ihmisten terveyttä hoidetaan työntekijöillä, joilla ei ole riittävää varmuutta asioista tai apua tukenaan.

En myöskään ymmärrä eurokoulutuksen pakollisuutta, jota samassa muodossa ei ole kaikissa muissa Euroopan maissa. Luulisi, että ihminen saa valita työpaikkansa itse.

Miksi olen aikoinaan hakeutunut lääkikseen? Onko minussa ollut sisäinen palo auttaa apua tarvitsevaa? Varmasti jotain siihen suuntaan. Ei kai se auttamisenhalu ole kadonnut, mutta nykylääkärin työ on usein kaukana hyväntekijästä ja varsinaisesta ihmisen auttamisesta. Nykylääkäri kuluttaa enimmän osan ajasta papereiden, todistusten ja potilastietojen kirjaamiseen tietokoneelle. Kaikki on helvetin byrokraattista ja ylhäältä säänneltyä. Perinteinen lääkärin ammatinharjoittaminen on nykyään vain utuinen kuva menneisyydestä.

Erikoisalan valinta - Mikä lääkäri susta tulee?

Lääketieteen opiskelija kuulee jo ensimmäisenä opiskelusyksynään sukulaisiltaan tai kavereiltaan kysymyksen: No mikä lääkäri susta sitten tulee? Kysymys on tietenkin aivan absurdi alkuvaiheessa, koska erikoisaloista ei vielä tiedä mitään. Kunkin erikoisalan tultua tutummaksi, voi murtaa omia ennakkokäsityksiään ja löytää itsensä kiinnostumasta yllättävistäkin asioista.

Mutta miten erikoisala valitaan? Jokaisen kurssin jälkeen olin aina entistä valistuneempi siitä tosiseikasta, mitä en ainakaan halua tehdä ja joskus siitäkin, mitä ehkä voisin alkaa tehdä. Kaikkien kurssien mentyä menojaan minulle jäi tunne, että tässäkö tämä lääketieteen peruskoulu sitten olikin? Olen löytänyt paljon mielenkiintoisia asioita ja saanut tutustua mielenkiintoisiin potilaisiin. Mutta koulun antama näkemys erikoisaloista on usein vain pintaviilto, joka ei avaa asiaa kuitenkaan tarkemmin.

Ja kuten missä tahansa työssä, voi lääkärikin vain ajautua jollekin alalle. Siellä missä on mukavia työkavereita ja työ on mielenkiintoa ylläpitävää mutta ei liian stressitahtista, voisi jäädä pysyvästikin töihin. Riippumatta siitä, mikä erikoisala on kyseessä. Työ on kuitenkin vain työtä. Kai ne elämän mielenkiintoisimmat asiat on aina jossain muualla kuin työelämässä.

Kliinistä työtä tekevä joutuu miettimään kahta, mahdollisesti keskenään ristiriitaista asiaa valitessaan suosikkialaansa. Millaisen potilasryhmän kanssa työskentely on antoisinta? Ja toisekseen: mitkä asiat lääketieteessä herättävät eniten mielenkiintoa?

Yleensä työpaikkaa miettiessä täytyy harkita myös muut tekijät, kuten saako työstä helpolla paljon rahaa joka tietysti olisi herkullista. Lääkäri voi sen aika nopeasti unohtaa. Jos rahaa haluaa, on vaivattomampiakin teitä kuin lääketiede siihen. Lääkärin ansiotaso ei kuitenkaan ole mitään huipputasoa: erikoistuva lääkäri sairaalassa saa keskimäärin 2000 euroa kuukaudessa. Päivystyksillä palkkaa tulee lisää, mutta siis ylimääräisiä työtunteja joutuukin tekemään sitten reippaasti. Aamulla töihin ja seuraavan päivän aamu- tai iltapäivänä takaisin kotiin… Terveyskeskuksissa palkkataso voi syrjäseuduilla olla paljonkin suurempi, mutta yleensä asiassa ei huomioida sitä realiteettia, että moisen palkan saa jos on nopea ja pätevä. Mitä harvoin esim. nuori lääkäri on. Kymmenen minuutin potilasajat on kovatahtista työtä. Vaan kuka ehtii hoitaa potilaan kaikki asiat kymmenessä minuutissa? Minulla menee se aika suunnilleen siihen, että saan edes tietokoneen toimimaan, kuunneltua ensimmäisen säkeistön potilaan kertomuksesta ja aloitettua miettimisen, mikä potilasta vaivaa.

Tykkään potilastyöstä, jos osaan hallita tilanteen. Heti, kun itselläni on epävarma olo mistä tahansa asiasta, alan inhota tilannetta, jossa olen potilaan silmätikkuna etsimässä vastauksia kysymyksiin, joihin en osaa vastata.

Tykkään tehdä töitä rauhassa ja yksin, mutta toisaalta kaipaan sosiaalista kontaktia. Työkavereilta sitä saa, mutta usein lääkärinä tuntee olevansa aivan ulkopuolinen hoitaja-armeijan joukossa. Edelleen sairaaloissa on valtava hierarkia, jossa alemmin koulutetut ovat liian tietoisia koulutustasostaan, vaikka kukaan muu ei siitä välittäisikään. Nuoremmassa lääkärikunnassa herra-auktoriteettia ei nimittäin enää ole. Silti hoitajilta usein saa kummallista marttyyrimäistä käytöstä kohdalleen, aivan kuin lääkäreiden pitäisi tuntea huonoa omaatuntoa pidemmästä koulutuksestaan ja sen tuomasta lisästä palkkaan (ja työmäärään). Työnsä molemmilla.

Näen mahdollisuutena sen, että voisin mennä töihin melkein mihin tahansa tällä tutkinnolla. Toki käytännössä asia ei ole noin yksiselitteinen, mutta edes teoriassa. Tällä hetkellä suurin ongelmani on, mihin asetun ja asetunko jonkun kanssa. Kotikaupunkiani voisin vaihtaa, vaihtelun vuoksi. Syrjäkylille en uskalla lähteä, ainakaan vielä. Tarvitsen suuren sairaalan turvallista läsnäoloa… Ehkä sitten joskus.

Miten olisi Anestesiologia? Potilaiden kanssa ei tarvitsisi pahemmin jutella, riittää kun toivottaa niille hyvää yötä. Sitten voisikin mennä kahville ja tulla taas paikalle kun on aika herätellä potilasta unesta. Ensihoitolääkärinä voisi leikkiä sankaria. Sopii sille, joka hallitsee hermonsa, on rauhallinen eikä hätäänny oikein missään eikä mistään. Varmaan mahtavaa, kun joku kutsuu juuri Sinut paikalle, kun tilanne on kriittinen. Lovely. Liikaa raskaita päivystyksiä. Vanhat anestesiologit ovat kehäraakkeja, joiden riski saada sydänkohtaus on suurempi kuin muiden alojen edustajilla. Jatkuvat pitkät päivystykset lienevät tappavia. Ihan mielenkiintoista, vaan en usko että kestäisin ja jaksaisin. Ottamatta tietenkään kantaa siihen seikkaan, hallitsisinko työn vai en…

Vanhukset ovat usein mainioita potilaita, ja heidän tarinoitaan on hauska kuunnella. Toisaalta vanhukset on potilasryhmänä mahdollisimman hankala: sairauksia on usein monta päällekkäin ja vanha ihminen on muutenkin herkkä, no sairastumaan ja olemaan lähempänä kuolemaa. En siis voisi ryhtyä geriatriksi. Geropsykiatria on mielestäni yksi käsittämättömimpiä aloja, suunnattu suoraan niille uskalikoille, jotka kuilun reunallakin uskovat että voivat vielä pelastua. Muistelisin tässä kohdassa Seinfeldin Georgen kommenttia vanhukselle, joka ei selvästikään tajunnut minkälaisessa riskissä oli, kun oli elänyt vanhaksi: ”How can you be grateful when you’re so close to the end?” Aivan mahtavaa.

Sairaalasarjat ja epätodellinen romantiikka epämuodikkaassa ulkoasussa

Kirjoittamisessa on ollut taukoa, koska entiseni ilmeisesti lukee satunnaisesti blogiani ja minulla taas on palava halu kirjoittaa myös asioista, joista en haluaisi hänen tietävän.

Työpaikalla viikko alkoi meetingillä, jonka lopuksi työpaikan miesehdokas sanoi minulle matalalla äänellä, muiden jo mentyä: ”Tule tutkimushuoneeseen se ja se.” Eikä hän selvästikään ollut aikeissa puhua minulle työasioita. Menin kuitenkin muualle jatkamaan omia töitäni ja olin vähän hämmästynyt. Tuo mies on toki herättänyt mielenkiintoni, ehkä siksi että flirttailu on todella suoraa ja vihjailu vieläkin näkyvämpää. Toisaalta, mielenkiintoni ei taida riittää ottaa selville, millainen mies on oikeasti, mitä hän ajattelee kun menee kotiinsa, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Koska jos niin teen, olen astunut jo viivan yli ja menettänyt mahdollisuuteni korjata entiseni kanssa jotain menetettyä uudelleen eheäksi. Ja häntä minä kaipaan.

Ensin minua jopa ärsytti, että joku saa minut punastelemaan töissä. Sitten tajusin asettua niskan päälle ja ottaa ohjat käsiini. Laittauduin paremmin töihin ja tavallisuudesta poiketen laitoin hieman enemmän meikkiä. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän katseli minua. Kun hän alkoi puhua silmieni väristä, palasin lujasti suoraan työasioihin. Kaksimielisiin kommentteihin vastasin takaisin vähintään samalla mitalla.

Anyway, tuollainen meininki on piristänyt päiviäni. Pitipä hän minua hölmönä tytönhupakkona tai ei. Työpaikan mies on ollut hauskaa juttuseuraa ja voisinpa kuitenkin haluta tutustua häneen enemmänkin. En vain tiedä mitä hän haluaa – tai tiedänpäs, housuihini. Mutta mitä sen jälkeen vai ei mitään? Kävi selväksi, että miehen viimeisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa oli jo aikaa. Enkä minä ollut ainoa, joka punasteli töissä.

Sairaalamaailmaan sijoitetaan tv-sarjoja ja romantiikkaa. Se on jotenkin kummallista, koska sairaala jos mikä on erittäin arkinen, kliininen ja epäromanttinen paikka. Todellisuudessa lääkäreillä taitaa olla kasvot harmaina päivystyksistä ja tukka likaisena eikä meikkaamisella jaksa vaivata päätään. Puhumattakaan potilaista. Kaikki on rumempaa ja kömpelömpää kuin telkkarissa. Paikka on täynnä rollaattoreita, outoa hajua, löysissä vaatteissa kulkevia väsyneitä potilaita. Potilaan sängyn äärellä mietitään, onko ongelma peräsuolessa vai kenties ylempänä suolen alueella ja mitäköhän virtsanäytteessä oli? Ja mitähän tuo neste on, joka tuolta valuu?

Ei, en todellakaan ymmärrä sairaalasarjojen romantiikkaa. Kuljen itsekin aika epäseksikkään näköisenä työpaikallani. Ehkä kaikki voimavarani menevät siihen, että selviän edes työstäni. Ja potilailla taitaa olla tärkeämpääkin mietittävää kuin ulkonäkö. Joskus kuulee haikailtavan naishoitajien hameiden perään nykyisten housupukujen sijaan. Minusta taas keski-ikäinen nainen näyttää omituiselta polvisukissa ja pikkutytön mekossa.

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että vakavien asioiden keskellä voi olla hyväkin keskittyä välillä johonkin epäolennaiseen, johonkin jonka ainoa tehtävä on saada ihminen hymyilemään. Pitkäaikaissairaan vanhuksen päivää ehkä piristää, jos joku tulee kampaamaan hänen tukkansa ja punaamaan hänen huulensa. Ehkä silloin voi hetkeksi unohtaa olevansa potilas ja olla elämästä ja itsestä nauttiva, jopa huoleton ja turhamainen ihminen.

Millaista olisi, jos puoliso edustaisi samaa ammattia? Lääkärit tunnetusti pariutuvat usein keskenään, ja löydän heti muutaman syyn siihen. Opiskeluaika on tiivistä ja kurssikaverit voivat helposti tulla läheisiksi. Kun aikaa viettää myös vapaalla koulukavereiden kanssa, ei liene ihme että rakkaus roihuaa. Lääkäriys on myös usein enemmän kuin ammatti, suorastaan elämäntyyli, halusipa sitä tai ei. Lääkärin työkenttänä on ihminen, me kaikki. Elämä ja sen yllättävä taipumus muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä tulee käsin kosketeltavaksi, todelliseksi. Terveys ja sairaus koskettavat jokaista ihmistä jollakin tavalla. Ja mitä jää jäljelle, jos ei ole terve? Sitä saa punnita työssään lääkäri.

Elämäntyyli lääkäriys kenties on. Joka päivä voi nähdä, mitä tietyt asiat aiheuttavat ja sitä myöten alkaa huomaamattaan noudattaa itsekin ruokavaliota, terveyssuosituksia, turvallisuustekijöitä, mitä vain. Ja se loputon naamioleikki potilaan edessä. Vaikeat potilaat. Ihanat potilaat. Lääketieteen mielenkiintoisuus. Eipä noita asioita ymmärrä - jaksa ymmärtää ja kiinnostua - kukaan niin hyvin kuin toinen saman ammatin edustaja. Eikä kukaan muu kuin toinen lääketieteen edustaja voi tietää, millaista hykerryttävää voittajaoloa voi tuntea, kun tapaa potilaan, joka on kuin esimerkki oppikirjasta. Kohtasin tällaisen potilaan viime viikolla. Katselin hänen tutkimustuloksiaan, suorastaan ihastelin. Potilas oli täydellinen potilas, jokaista esitietoa, oiretta ja tutkimustulosta myöten kuin kirjan sivuilta.

Entiseni ei ollut samalla alalla kuin minä, eikä hän tajua lääketieteestä sen enempää kuin mitä maallikot yleensä. Tällainen ihminen tarjoaa lääkärinalulle lukemattomia tilaisuuksia sivistää ja valistaa toista ihmistä. Lopputuloksena sain entiseni lopettamaan tupakoinnin ja syömään terveellisemmin sekä hänet hermoromahduksen partaalle. Mutta miten voisin katsella vierestä, kun joku tuhoaa itsensä, joko tietämättään tai tietoisesti? Syvin syy terveysvouhotukseen taisi kuitenkin olla se, etten kestänyt ajatusta jäädä joskus yksin miehen kuollessa ennenaikaisesti sydän- ja verisuonisairauksiin.

Toisaalta, minulla oli aina mahdollisuus myös unohtaa lääketiede sillä hetkellä, kun avasin kotioveni ja astuin siviilielämääni. Kotona on voinut elää maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät ole joko lääkäreitä tai potilaita. Ehkä jopa elää rennommin ja keskittyä pelkkään eloon ja oloon sen sijaan että miettisi mitä kaikkea kamalaa ihmisen elämässä voi tapahtua.

Palatakseni ammatilliseen puoleen, täytyy todeta, etteivät opintoni ole vielä valmiit. Muutama asia puuttuu vielä, mutta enköhän saa ne tehtyä jossakin vaiheessa. Absurdia on miettiä, mitä osaa ja mitä ei, näin melkein valmiina lääkärinä. Olen pelotellut itseäni kaikilla niillä makaabereilla mielikuvitustarinoilla, jotka voisivat tapahtua ensimmäisenä työpäivänä valmiina lisensiaattina. Lapsen elvytys. Epäselvä, uhkaava ekg. Epäselvä infektio, joka ei kuitenkaan täytä hälytysmerkkejä. Epäselvää epävarmuutta…
Työt, joita on tehty opiskelijastatuksella kantavat kuitenkin pientä armoleimaa mukanaan. Vakiovitsi nuoressa lääkärikunnassa lienee se, kuinkahan monta kuolemaa on jälkeensä jättänyt…
Ja älkää nyt vaan ottako tätä tosissaan.

Käytöstapoja ja niiden puutteita

Olin pukuhuoneessa riisumassa hikisiä urheiluvaatteitani ja jo puolialaston, kun tajusin että takanani seisoo kireän oloinen nainen, ilmeisesti suihkuun menossa koska hän oli verhoutunut vain pyyheliinaan. Astuin sivullepäin ja annoin hänelle tietä. Hän ei sanonut mitään. Mielessäni mietin, kuinka vaikeaa näköjään voi olla avata suutaan ja sanoa asiansa ihan ääneen. Suomalaisten ärsyttävään keskustelutaitojen ja sosiaalisten tilanteiden hallinnan puutteeseen törmää vähän väliä ja itsekin siihen varmasti joskus kulttuurikasvatuksen myötä sortuu.

Olen törmännyt myös opettajiin, joiden pedagogiikan opinnot ovat jääneet pahasti kesken. Näin aikuisena sellaista himmeää opettajaa ei voi kuin sääliä, mutta nuorempana tällaisen ihmisen väärä murjaisu saattoi olla kohtalokasta. Tuntuu myös nihkeän konservatiiviselta pidättäytyä suomalaisuuden ytimessä ja harjoittaa opetustaitoa, jonka ideaan kuuluu oppilaiden nöyryytys. Suomalaisissa opinahjoissa ei tunneta todistettua faktaa, että ihminen oppii, kun oppimisessa on mukana iloa.

Lääkiksestä jää kasa muistoja inhottavista opettajista. Vanhat lääkäriopettajat, nuo kovapintaiset norsut, tuntuvat uskovan siihen mantraan, että jos tentistä ei pääse läpi, on tyhmä. He eivät tunne käsitettä ”aikataulullinen ongelma”, jossa opiskelija ei lue tarpeeksi tenttiin nähden. Tietynlaista tyhmyyttä ehkä sekin ettei lue, jos se vain laiskuudesta kiinni on. Omat opiskeluni alkoivat aikoinaan myrskyisästi henkilökohtaisen elämäntilanteeni vuoksi, ja tenttejä jäi läpäisemättä. Myöhemmin tenttini ovat menneet läpi heittämällä. Kyse on vain aikataulusta, kuinka paljon antaa aikaa lukemiselle ja kuinka paljon vapaa-ajalle.

Koulumainen lääkis tuottaa siis aikatauluongelmia, jos yrittää tehdä rästitenttejä jonkun uuden kurssin ohella. Eräässä tällaisessa tenttitilanteessa sain kuulla kunniani erään opettajan taholta koko tenttikansan edessä. En unohda tilannetta enkä sen nöyryyttävyyttä varmaan koskaan. Ajan myötä olen ollut vain harmistunut siitä, etten hämmästykseltäni osannut haukkua häntä, vaikkapa rasvassa käristetyksi ihmissudeksi (lainaus kapteeni Haddockilta).

Normaalit, kohteliaat käytöstavat tuntuvat olevan rapisemassa nykyajan Suomessa. On käsittämätöntä, että pitkään koulutettu erikoislääkäri kehtaa kohdella epäasiallisesti tulevia kollegoitaan. Tai sairaanhoitaja piilovittuilla nuorelle kokemattomalle lääkärille. Mielenkiintoista on, että huonot tavat eivät edistä ollenkaan hyvän työilmapiirin kehittymistä. Lopulta aika monikin kärsii. Eikö kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki olisivat ystävällisiä ja kivoja ja ihania…? En itse kehtaisi koskaan sanoa rumasti työkaverilleni, edustaisipa hän mitä tahansa ammattia. Käytöstapoja ei kaikille ilmeisesti opeteta kotona...

Mutta onneksi ihmiset ovat erilaisia. Jos ikävän, moukkamaisen ihmisen tökerö kommentti pilaa päivän, ihanan, ystävällisen ihmisen olemus ja sanat pelastavat kaksi päivää. Joskus töissä tai koulussa on ollut jopa hauskaa. Olen tavannut vain muutaman ikävän potilaan, ehkä osaksi siksi että olen itse jaksanut potilaille olla väsyksiin asti ystävällinen. Lääkärin työ on yhtä ystävällisen naamion asettamista kasvoille. Olen jopa ystävällinen ja rauhallinen silloin, kun potilas alkaa olla kärsimätön. Joskus sellainen lammasmaisuus harmittaa. Miksei voisi sanoa takaisin? Onko oikein, että potilas tulee käyttäytymään epäkohteliaasti toisten työpaikalle? Kotiin tullessa oma emotionaalinen varasto on tyhjä ja tuntuu, että on ollut päivän kynnysmattona, johon muut pyyhkivät päällimmäiset liat pois. Silloin ei jää paljon annettavaa niille, jotka kotona ovat. Kuinkahan monen lääkärin puoliso kärsii siitä, ettei saa riittävästi huomiota kumppaniltaan…?

Valmistumiseen liittyvä ahdistus on nyt korkealla. Mielessäni hiipii ajatus, että enhän minä oikeastaan edes haluaisi olla lääkäri. Kaikki asiat tuntuvat vaikeilta, koko lääkärin työ hallitsemattomalta ja tuskallinen tietoisuus tiedon määrästä, jonka kannattelu kohta asetetaan taakakseni. En tiedä olenko väärällä alalla, vai onko normaalia, että valmistumiseeni ei liity innokasta paloa työelämään vaan lähinnä ahdistusta? Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja välitän heistä, joskus liikaakin. Siksi koen lääkärin roolin raskaaksi: jään miettimään potilaan asioita ja murehtimaan vaikka asiat pitäisi osata ottaa työnä. Jossain vaiheessa väsyn ja alan nähdä jokaisen potilaan kuormittamassa tunteitani. Ja kun tarpeeksi väsyy, alkaa potilastyö tuntua ylivoimaiselta.

Lääkiksessä ei anneta minkäänlaista koulutusta omien tunteiden käsittelyyn. Se on outoa, koska työtä tehdään pitkälti oman persoonan kehyksissä muiden ihmisten kanssa. Onhan sekin todistettua, että paranemisessa on suuri merkitys psyykkisillä tekijöillä. Siis esimerkiksi sillä, kuinka luotettavan, turvallisen ja huolta pitävän vaikutelman lääkäri potilaalleen antaa. Millainen on lääkäri, joka on stressaantunut ja väsynyt?

(Kuollut) potilas aiheuttaa (ammatinvalinta)tuskaa

Selasin blogeja, ja törmäsin lääkikseen hakevien blogeihin. Luin niitä pienellä haikeudella ja suuremmalla helpotuksen huokauksella: onneksi pääsykokeet ovat osaltani menneisyyttä. En varmasti enää muistaisi pikkukaavoja fysiikan laskuihin tai jotain älytöntä nippelitietoa, jota pääsykokeissa harrastetaan. Ja toisaalta menneisyyttä on myös lääkiksen alku, jossa edessä tuntuu olevan suora tie, ahdistusta herättävä määrää opittavaa ja palkintona LL-titteli.

Voin kertoa, ettei tie ole suora. Kun lääkis lähenee loppua, mikään ei tunnu olevan selvää, vähiten se, haluaako edes tehdä sitä työtä, jota varten on opiskellut kuutisen vuotta. Takana on kymmeniä tenttejä, harjoitustöitä ja tavattuja potilaita. Silti tuntuu, että suurin osa lääketieteestä ja ennen kaikkea käytännön taidoista on oppimatta. Karu totuus on, että en koskaan tule oppimaankaan tai tietämään kaikkea. Osa aloista jää pimentoon, koska en todennäköisesti tule menemään niille aloille töihin. Kun sitten joskus olen pakotettuna terkkarissa, yritän kädet hikoillen ja muistella jotakin kliinistä kurssia, jonka kävin vuosia sitten, ja mitä siellä sanottiinkaan tästä ja tästä asiasta…tuskanpisarat kiiltelevät jo otsallani pelkästä ajatuksesta.

Vaan onhan se niin, että työ opettaa tekijäänsä. Lääkäriksi voi oppia kuitenkin vain olemalla töissä. Tentit ja koulunkäynti on sivuseikka, mutta välttämätön sellainen. Emmehän toki puoskareita halua olla…

Jouduin aikoinaan kesätöissä päivittäin uusien tilanteiden eteen. Siihen tottui, kun oli jo etukäteen asennoitunut olemaan nöyrä ja kysymään neuvoa melkein keneltä tahansa. Kerran jouduin kuitenkin tilanteeseen, joka oli kokemuksena mielenkiintoinen. Potilas oli kuollut, ja minua pyydettiin menemään toteamaan kuolema. Ajatus kuolleesta ei sinänsä ole kamala, ja onhan ruumiinavauskurssilla tullut nähtyä groteskia meininkiä ihan riittävästi. Tarkistin ensin, mitkä asiat pitää tehdä, jotta ihmisen voi todeta kuolleeksi.

Kun näin vainajan, minut valtasi täydellisen epämiellyttävä ja tukala olo. En tiedä miksi, koska kuollut makasi niin kuolleena kuin voi, nukkemaisena, ehkä voidaan jopa käyttää termiä rauhallinen. En vain olisi halunnut koskea ruumiiseen, en olisi halunnut nähdä sitä, en olisi halunnut olla missään tekemisissä sen asian kanssa. En edes tiennyt, onko siinä pelkkä ruumis vai onko siinä vielä ihminen, tuo henkilö. Olisin halunnut juosta pois, mutta sitä en voinut, koska olin töissä.

Loppupäivän mietin tietenkin elämän tarkoitusta, enkä edelleenkään löytänyt vastausta. Lääkärin työ tosin oli painunut muutaman asteen alaspäin toiveammattieni listalla. Koko lääkärin ammattihan on käsittämätön toiveammatti: olen viimeiset reilu viisi vuotta viettänyt elämääni perehtyen sairauksiin ja sairaisiin. Maailmankuvani on vääristynyt: tuntuu, että elämä on valikoima sairauksia ja päätehtävä täällä niiden ehkäisy ja eliniän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Välillä haluaisin tehdä jotain älytöntä, turhaa, jotain josta ei ole hyötyä, josta tulee ainoastaan hyvä mieli. Kukkakauppiaaksi?

Lääkäreistä puhutaan nykyään aika negatiiviseen sävyyn. Joko lääkärit ovat ahneita, ylimielisiä tai sitten vain tyhmiä. Näille ihmisille sanoisin, että siitä vaan, pääsykokeet ovat kaikille avoimet. Sen jälkeen istutaan siellä koulussa viidestä kuuteen vuotta ja aloitetaan työt. Potilaat saavat haukkua ja arvostella työtäsi, vaikka eivät ole päteviä arvioimaan lääketieteellistä tietoa ja hoitoa. Potilaat vaativat lääkäriltä keinoja ja taitoja, työtä, joka ylittää työ- ja vapaa-ajat reilusti, mutta potilailta ei saisi vaatia mitään. Edes omasta itsestään huolehtimista. Otat vastuullesi jokaisessa potilaassa hänen hyvinvointinsa, periaatteessa pohjimmiltaan hänen elämänsä tai kuolemansa. Tietoa on niin paljon, että voit hyvin viettää vapaa-aikaasi opiskelemalla uutta ja kertaamalla vanhaa.

Joten siitä vaan, tulevat toivot, puhkaisemaan paiseita, tarkastamaan ihmiselimistön eritteitä ja katsomaan silmästä silmään elämän totuuksia!

Opiskelu loppuu, suhde loppuu

Opiskeluaikani käy vähiin. Olen alkanut tajuta, että lähes koko tähän astisen ikäni pääasiallinen työni, opiskeleminen, on muuttumassa kohta totiseksi työnteoksi. Vaikka ne työt, joita olen tehnyt, on olleet ihan mukavia, en tiedä vaihtaisinko opiskelun vielä työelämään.

Välillä voi vaan jäädä nukkumaan aamulla. Joskus ei ole koulun puolesta pakollista opetusta pitkään aikaan. Kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai odota, ilmestynkö kouluun vai en.

Toisaalta, epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttaa välillä huonoja yöunia. Koko ajan on tiedossa tulevat tentit. Ikinä ei ole aikaa tarpeeksi lukea, perehtyä ja nauttia opiskelusta tarpeeksi. Koulusta tullessa edessä odottavat työt: lukemista, lukemista, esitelmiä, kirjoitustehtäviä, lukemista. Tentteihin on älyttömät lukualueet: tuhatsivuisia kirjoja – kuka niitä ehtii oppia? Tai lukemaan? Edes osan?

Aina on olo, ettei osaa tarpeeksi. Aina on olo, että tietää murto-osan opiskelemastaan alasta. Sitten kun menee töihin, tajuaa, että ihmiset eivät sittenkään ole sen kummempia ja työtehtävät ovat usein ihan hallittavissa. Moni asia onkin käytännössä supistettu johonkin aivan muuhun muotoon kuin mitä yliopistossa opetetaan. Mutta eipä ilman tuota teoriaopetusta ymmärtäisi mistään mitään. Ei voi tehdä mitään, jos ei tajua mitä ja miksi tekee.

Välillä pahaolo eroamisesta iskee läikähtävinä tunteina. Kotona yksin oleminen on ok, ellei ala ajatella että on tosiaan yksin eikä kukaan ole koskaan tulossa tänne enää. Täytyy keksiä tekemistä. Kaivoin vanhat dvd-sarjalaatikot esille, sytytin kynttilät ja kaivauduin peiton alle. Tuttu ohjelma ja tutut hahmot – ihan kuin mikään ei olisikaan muuttunut…

En ole kuitenkaan sinut eroamisen kanssa. Yritän koko ajan olla ajattelematta asiaa, koska muuten pelkään vaipuvani pohjattomaan masennukseen, mikä sekin on koettu. Ennen masennus ei niinkään pelottanut. Se olotila jopa tuntui tutulta ja kaikki uuteen lähteminen ja tekeminen tuntui taas vaikealta. Nyt kun masennus on elämässäni ehkä taka-alalla, pelkään välillä, että se tunne saa minut valtaansa. Tiedän suunnilleen, mitkä tekijät saavat minut masentumaan ja elämän mustaksi, ja yritän vältellä niitä. Eroamista ei voi vältellä, ja eroaminen kuuluu ehkä ihmiselon suruihin, joita ei pitäisikään olla kokematta. Mutta ei eroja jaksa, jos kaikki suhteet tuntuvat päättyvän huonosti.

Juttelin eilen ensimmäistä kertaa eron jälkeen entiseni kanssa. Hän pyysi anteeksi tapaa jolla kaikki tapahtui. En usko, että oikeasti rakastava ihminen jättäisi itselleen joskus rakkaana olleen ihmisen tuolla tavoin. En ainakaan itse pystyisi siihen. En missään nimessä.

Olotila on nyt tasapaksu. En kaipaa uutta suhdetta, mutta se voisi tehdä hyvääkin. Entisestä ei pääse yli ennen kuin tunteet on siirretty uuteen kohteeseen. Olin eroamisesta ja sen tyylistä todella surullinen ja vihainen, mutta silti yritin ajatella, ettei tuollaisen ihmisen perään kannata surra. Mutta miltä tuntuisi, jos hän kertoisi ihastuneensa johonkuhun? Luulen, etten haluaisi tietää. Ajatuskin repii rintaa. Kaikki se, mitä suunnittelimme joskus, tapahtuisikin jonkun muun kanssa?

Äh, tällaisissa elämäntilanteissa ainoa keino selviytyä on lähteä ulkomaille!

Takki ylle ja rooli päälle

Minä en erityisemmin rakasta lääkäri-potilas –tilanteita. En pidä olostani ollessani lääkärin roolissa, enkä liioin ollessani potilaan roolissa.

Lääkiksessä kolmannen vuoden paikkeilla laitetaan valkoiset takit niskaan ja siirrytään pääsääntöisesti luentosaleista sairaalaan oppimaan. Muistan ensimmäiset valkotakkikerrat: tuntui kuin olisi osallistunut naamiaisiin. Tuntui niin konkreettiselta se, että ei todellakaan tiedä mistään mitään ja minä vain satun olemaan meistä kahdesta (vastapäätä istuvasta potilaasta ja minusta) se, jolla tuo hassu valkoinen takki on päällä.

Ihan alussa luuli, että lääkis on koulu, josta valmistuu lääkäriksi ja lääkäri on siis lääkäri. Pikkuhiljaa on oppinut, että lääkis on kuin peruskoulu: se valmentaa oppimaan vielä lisää. Se antaa perustiedot lääkärin ammatissa tarvittavissa asioissa, mutta suurimman osan se jättää opettamatta. Jokainen lääkäri ja opiskelija joutuu siihen tilanteeseen joskus, että ei osaa tai ei tiedä. Sellainen opettaa nöyräksi, mutta välillä se vain vituttaa. Joskus tuntuu, että muut ihmiset ei ikinä tajua mikä prosessi on oppia lääkäriksi. Koska ihmiset eivät ole sarjarobotteja, kaikki tilanteet ovat tavallaan aina uusia ja erilaisia. Kokeneinkaan vanha jäärä ei muista saati tiedä ja osaa kaikkea. Ikinä ei ole täydellinen.

Lääkiksen vaikein koe taitaa olla pääsykoe. Kaikki sen jälkeen tulevat tentit ovat sellaisia, että jokainen pääsee niistä läpi melko helpollakin. Tenteissä menestyminen tai ei-menestyminen ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään siitä, mitä teet kun kipeä ihminen on edessäsi. Lääkiksessä luetaan koko ajan, mutta lukeminen on vasta teoria ja siten vasta puoli työtä. Lääkis onkin akateeminen ammattikoulu…Ja valmis lääkäri on oikeastaan vasta tiensä alussa: lääkärin työn voi oppia vain olemalla lääkärin työssä.

Potilaita nähdään ja tutkitaan siis koko lääkiksen ajan. Samalla rakentuu oma rooli siinä tilanteessa, kun pitää tietää mitä tehdä. Kaikki mitä olet kuvitellut, ja kaikki se mitä et ole kuvitellut, on mahdollista kokea lääkärin työssä. Myös kaikki ikävä paska, mistä et haluaisi oikeasti tietää yhtään mitään. Potilaita, jotka kuolevat. Tilanteita, joissa löydetään jotain vakavaa. Lapsia, joita on pahoinpidelty. Nuoria, jotka ovat huumeista niin eksyksissä, eikä kukaan osaa ohjata. Vihaisia potilaita, jotka ovat tyytymättömiä sinun antamaasi hoitoon.

On potilaita, joista haluaisi eroon heti. Joko syystä, että potilas ei peseydy koskaan tai sitten syystä, että hänen persoonansa tai asenteensa hoitohenkilökuntaan kohtaan on lievästi sanottuna rasittava.

Mielestäni uusiin ihmisiin on yleensä ihan hauska tutustua. Se puoli lääkärin työssä tulee päivittäin hoidetuksi. Tilanteeseen liittyy vaan se ikävä puoli, että on itse siinä roolissa, jolle tullaan valittamaan ongelmista, hakemaan ratkaisua, kysymään jotain. Lääkäri näkee elämästä myös sen puolen, jota yleensä terveet ihmiset eivät haluaisi nähdä. Joskus väsyneenä potilaiden kanssa tulee fiilis että haluaisi olla vain rauhassa eikä kukaan tulisi kysymään yhtään mitään. Ja joskus, kun on saanut omassa siviilielämässään kuulla ja kokea liikaa ikäviä asioita, ei kerta kaikkiaan jaksa kuunnella ihmisten valitusta pikku vaivoista. Toisaalta silloin myös potilaan todella raskas tilanne saa omankin jo valmiiksi herkän olon entistä ikävämmäksi.

Kun menee lääkäriin, huoneen seinillä on kaikenlaisia julisteita, joissa listataan tärkeimpiä kriteerejä tietyille sairauksille tai kehotetaan hakeutumaan hoitoon, jos on tiettyjä oireita. Pöydällä on mainosten muodossa erilaisia taulukoita ja muualla kaikenlaisia lippusia, jotka kertovat totuuden nopealla vilkaisullakin.

Onko missään muussa ammattikunnassa tätä ilmiötä? Tarvetta jatkuville post-it-lapuille? Olisikohan asianajajan toimistossa samanlainen näkymä? Huoneessa julisteita tyyliin ”Murhan kymmenen kriteeriä” tai pöytäpinnalla mainosmuistio: ”Näin teet nopean tuomion”? Asianajaja voisi kantaa taskuissaan kaikenlaisia vihkoja ja lippusia ja lappusia, joissa olisi kirjattu pikalaki seuraamuksineen. Rangaistuksien top kymppi.

Valmis lääkäri ei tule koskaan osaamaan tai muistamaan kaikkea. Ihmistä ei ole rakennettu muistamaan koko Pharmaca Fennicaa ulkoa. Lääkärin taskuissa on siis kirjasia ja vihkoja. Joissa voisi lukea vaikka näinkin: Lääkärin työkin on vain työtä... (Ja tämäkin blogimerkintä sisältää aivan liian monta kertaa sanan, jonka alussa on kirjainyhdistelmä lää- ...)