Väkivaltainen rakkaus

Entiseni joi tavatessamme liikaa, töni minua, heitti minut vasten seinää, otti kiinni minusta ja uhkasi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja surulliselta. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

Entiseni ei ole koskaan lyönyt minua. Hän on repinyt minua hiuksista, tarttunut minuun kovaotteisesti, heittänyt päin seinää, painanut päätäni tyynyyn, potkinut lattialla, uhannut lyödä, uhannut hakata, uhannut tappaa minut.

Mutta hän ei ole lyönyt minua. Se on ilmeisesti kantava argumentti sille, ettei mies ole väkivaltainen. Niin ainakin entiseni aina sanoi.

En ole koskaan aikaisemmin suhteissa joutunut kokemaan väkivaltaa. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja herätti kysymyksiä. Voiko tällaista tapahtua? Miksi näin tapahtuu? Miksi niin ihana ihminen tekee rakastamalleen ihmiselle noin? Hyväksyisikö hän, jos joku tuntematon kadulla hakkaisi minua?

En ole kertonut tapauksista kuin yhdelle kaverilleni. En halua, koska olen tiennyt vastauksen: ”Jätä se!” Ja sitä juuri ei haluaisi kuulla, koska mies on tuttu, ihana, useimmiten turvallinen ja mukava. Vain välillä hän suuttuu liiaksi. Ja ainahan riidoille on kaksi syypäätä vähintään. Tuntuu myös häpeälliseltä olla heikko nainen, joka hyväksyy minkä tahansa kohtelun. Tuntuu pahalta, ettei osaa etsiä itselleen arvoistansa seuraa. Ja joskus sitä valitsee mieluummin uhkailun silloin tällöin sen sijaan, että heittäytyy tyhjään yksinäisyyteen.

Toki ymmärrän, ettei suhteessa ole järkeä, jos kumppaniin ei voi luottaa. Jos luottamusta ei ole, oikeastaan millään muulla asialla ei ole enää merkitystä.

Eroaminen on kuolemista. Kulunut aika on mennyt itkien ja pahaa oloa tuntien. Eräs ystäväni on ollut ihana enkelini, joka on pitänyt minua pinnalla. Olen jutellut hänen kanssaan tuntikausia, toivottavasti en liikaa häntä rasittaen ja myös häntä kuunnellen. En tiedä, miten koskaan voin kiittää häntä tuesta tarpeeksi.

Silti, erotessa putoaa yksinäisyyteen. Kaverit ovat kavereita ja elävät omaa(kin) elämäänsä. Kaikki täytyy lopulta rakentaa itse: päiväjärjestys, suunnitelmat, vapaa-aika, tulevaisuus. Alussa niitä ei jaksa edes ajatella. On vielä rajamailla, entistä suhdetta ei ole, mutta sinkun imagokaan ei heti istu ylle. Toisaalta juuri uusien ihmisten tapaaminen veisi ajatukset välillä muualle, juuri silloin kun on vaikeinta uusia ihmisiä lähteä katsomaan.

Olen itkuherkkä ja tällaisessa tilanteessa tuntuu, että katselen maailmaa samein silmin koko ajan. Ihmisten ystävällisyys nostaa tunteet pintaan ja tekisi mieli huutaa: ”Halaa minua!”. Eräs hoitaja taputti minua olkapäälle ja vastasi minun kysyessäni eräiden papereiden paikkaa, että ”Älä sinä siitä huolehdi, minä teen sen, sinulla on tarpeeksi muitakin murheita mietittävänä.” Vaikka hän esitti kommenttinsa täysin tietämättä erotilanteestani ja tunnemylläköistäni ja kenties jotain muuta asiaa tarkoittaen, tunsin iloa siitä, että joku välittää sittenkin.

Kirjoittaminen on terapiaa. Mitä enemmän rivejä, sitä enemmän paha olo poistuu minusta. Ainakin hetkeksi.

Väkivaltaa en ymmärrä. Olen joskus entiseltäni kysynyt syytä hänen käyttäytymiselleen. Hän on joko kieltänyt koko tapahtuman, tai sitten syyttänyt minun ärsyttäneeni häntä tarpeeksi, niin että hänen hermonsa ovat pettäneet. Mutta ei väkivallalle ole kelpoa selitystä. Koskaan. Kuinka usein väkivaltaiset kuolemat tapahtuvat syystä, että jonkun hermot pettävät? Minä ainakin tiedän yhden tapauksen.

Hei kaveri, mitä sulle kuuluu?

Juttelin netissä ystäväni kanssa. Keskustelu alkaa ja kysyn kuulumisia. Sitten kysyn miten muuten menee, millaista on töissä, mitä miehelle kuuluu ja naapureille. Ja niin edelleen. Eikä tarvitse edes kysyä. Keskustelu virtaa eteenpäin ja kuulen ystäväni jo kertovan tylsimmistä hetkistään töissä. Ja sitten se päättyy, koska ystävän täytyy lähteä. Tulos: ei edes sitä yhtä selventävintä kysymystä: mitä sinulle kuuluu? esitetä vastapuolelle. En ole hanakka kertomaan omista asioistani ellei joku niistä kysy. En halua mainetta ihmisenä, joka jakelee omia ongelmiaan ympäriinsä, muttei koskaan ota muilta vastaan mitään. Osaan kuitenkin keskustella. Ongelma ei ole koskaan ollut se, että olisin niin hiljainen, että vastapuoli kokisi olonsa kiusalliseksi ja peittäisi hiljaisuuden kaiken maailman jaarittelulla.

Tapaan toisen ystävän kahvilassa. Kysyn kuulumisia ja kerron kuinka hauskaa on tavata. Ystäväni kertoo kaiken mahdollisen työajoista siskonsa koiran ulostusvaikeuksiin. Monta tuntia myöhemmin tiemme erkanevat, eikä ystäväni tiedä yhtään mitä minulle kuuluu.

Miksi ”Mitä kuuluu?” on niin vaikea esittää toiselle? Onko se koulutuskysymys, että osaa myös kysyä ja olla kiinnostunut muistakin kuin omien asioiden kertomisesta? Jos näen ystäviäni, minua ainakin kiinnostaa kuulla, mitä heille kuuluu, miten asiat ovat ja mitä kaikkea on tapahtunut. Senhän takia koenkin heidät ystävikseni.

Pitäisi kaiketi jyrätä päälle ja kovaäänisesti mainostaa oman elämänsä kohokohtia ja suuria vääryyksiä. Sellaisia ihmisiä on, enkä ole koskaan suuremmin viihtynyt heidän seurassaan. Koulussa on ihmisiä, jotka puhuvat melko henkilökohtaisia tarinoitaan luennoilla ja kaikkialla missä ihmisiä vain lähellä on. Tuntuu oudolta tietää jonkun tuntemattoman ihmisen elämästä jotain, jota ei ehkä haluaisi tietää. Suurisuinen tyttö puhuu usein ilmeisesti poikaystävästään. En ole voinut välttyä kuulemasta näitä tarinoita, vaikka niitä tuskin on minulle osoitettu. Olisi erikoista tavata tämä Poikaystävä: täysin tuntematon ihminen minulle ja minä hänelle, mutta minäpä tiedän hänen pikku salaisuuksiaan. Nice!

Onhan keskustelutaito myös koulutuksen puolesta hiottua, vaikkei kohdallani säihkyvintä olekaan. Lääkiksessä nyt oppii kysymään ihmiseltä kysymyksiä toisensa perään ja olemaan kiinnostunut (tai ainakin esittämään kiinnostunutta) toisesta ihmisestä. Siis koulutuskysymys?

Ehkä aidot ystävät ovat niitä enkeleitä, jotka soittavat ja pyytävät kylään ja jakavat elämäänsä muillekin unohtamatta ottaa toinenkin huomioon. Kyläily ja oleilu ja juttelu pitäisi tuoda uudelleen pintaan. Mikään ei piristä niin paljon kuin hyvä seura, hyvät syötävät ja mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä keskustelu ja kiivas mielipiteiden vaihto kuitenkin hyvässä hengessä.

Niin ja mikä joulussa on parasta? Iltayöhön jatkuva keskustelu, taustalla hiljainen musiikki, hiljainen jouluyö ja raukea, rauhoittunut tunnelma.