Hei kaveri, mitä sulle kuuluu?

Juttelin netissä ystäväni kanssa. Keskustelu alkaa ja kysyn kuulumisia. Sitten kysyn miten muuten menee, millaista on töissä, mitä miehelle kuuluu ja naapureille. Ja niin edelleen. Eikä tarvitse edes kysyä. Keskustelu virtaa eteenpäin ja kuulen ystäväni jo kertovan tylsimmistä hetkistään töissä. Ja sitten se päättyy, koska ystävän täytyy lähteä. Tulos: ei edes sitä yhtä selventävintä kysymystä: mitä sinulle kuuluu? esitetä vastapuolelle. En ole hanakka kertomaan omista asioistani ellei joku niistä kysy. En halua mainetta ihmisenä, joka jakelee omia ongelmiaan ympäriinsä, muttei koskaan ota muilta vastaan mitään. Osaan kuitenkin keskustella. Ongelma ei ole koskaan ollut se, että olisin niin hiljainen, että vastapuoli kokisi olonsa kiusalliseksi ja peittäisi hiljaisuuden kaiken maailman jaarittelulla.

Tapaan toisen ystävän kahvilassa. Kysyn kuulumisia ja kerron kuinka hauskaa on tavata. Ystäväni kertoo kaiken mahdollisen työajoista siskonsa koiran ulostusvaikeuksiin. Monta tuntia myöhemmin tiemme erkanevat, eikä ystäväni tiedä yhtään mitä minulle kuuluu.

Miksi ”Mitä kuuluu?” on niin vaikea esittää toiselle? Onko se koulutuskysymys, että osaa myös kysyä ja olla kiinnostunut muistakin kuin omien asioiden kertomisesta? Jos näen ystäviäni, minua ainakin kiinnostaa kuulla, mitä heille kuuluu, miten asiat ovat ja mitä kaikkea on tapahtunut. Senhän takia koenkin heidät ystävikseni.

Pitäisi kaiketi jyrätä päälle ja kovaäänisesti mainostaa oman elämänsä kohokohtia ja suuria vääryyksiä. Sellaisia ihmisiä on, enkä ole koskaan suuremmin viihtynyt heidän seurassaan. Koulussa on ihmisiä, jotka puhuvat melko henkilökohtaisia tarinoitaan luennoilla ja kaikkialla missä ihmisiä vain lähellä on. Tuntuu oudolta tietää jonkun tuntemattoman ihmisen elämästä jotain, jota ei ehkä haluaisi tietää. Suurisuinen tyttö puhuu usein ilmeisesti poikaystävästään. En ole voinut välttyä kuulemasta näitä tarinoita, vaikka niitä tuskin on minulle osoitettu. Olisi erikoista tavata tämä Poikaystävä: täysin tuntematon ihminen minulle ja minä hänelle, mutta minäpä tiedän hänen pikku salaisuuksiaan. Nice!

Onhan keskustelutaito myös koulutuksen puolesta hiottua, vaikkei kohdallani säihkyvintä olekaan. Lääkiksessä nyt oppii kysymään ihmiseltä kysymyksiä toisensa perään ja olemaan kiinnostunut (tai ainakin esittämään kiinnostunutta) toisesta ihmisestä. Siis koulutuskysymys?

Ehkä aidot ystävät ovat niitä enkeleitä, jotka soittavat ja pyytävät kylään ja jakavat elämäänsä muillekin unohtamatta ottaa toinenkin huomioon. Kyläily ja oleilu ja juttelu pitäisi tuoda uudelleen pintaan. Mikään ei piristä niin paljon kuin hyvä seura, hyvät syötävät ja mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä keskustelu ja kiivas mielipiteiden vaihto kuitenkin hyvässä hengessä.

Niin ja mikä joulussa on parasta? Iltayöhön jatkuva keskustelu, taustalla hiljainen musiikki, hiljainen jouluyö ja raukea, rauhoittunut tunnelma.

Sydänverellä

Ei tämä ollutkaan niin helppoa. Niin vaikea päivä. Luulin, että olisin päässyt helpommalla. Todella paska, yksinäinen ja paha olo. Miten se meneekään, ero tuntuu kuolemalta, mutta ei kuole vaikka sitä toivoisikin.

Pahimmalta tällä hetkellä tuntuu, että yhteinen aika puhallettiin tyhjäksi tuosta noin vain, kuten myös kaikki se, mitä suunniteltiin joskus. Ja se, että minut jätettiin kylmästi ja välinpitämättömästi. Entiseni ei edes katsonut minuun, sanoi vain pahoja sanojaan ja lähti. En tajua, miten niin voi tehdä? Vaikka haluaisi erota, kai sen voi tehdä toisellakin tavalla, jos on rakastanut toista aikaisemmin.

Yksinjääminen on lamaannuttavaa. Oksettavaa. Voi kun joku tulisi hakemaan ja veisi minut pois täältä.

Puhuin vähän aikaa eilen entiseni kanssa. Keskustelu käsitteli lähinnä pintapuolisesti tapahtumia. Kaipaan edelleen keskustelua, koska en ymmärrä mitä hän teki. Vielä viikko sitten olin siinä vilpittömässä uskossa, että kouluni loputtua muutamme yhteen. Ehkä voisimme alkaa miettiä naimisiinmenoa. Lasten hankinnassa kävimme useita keskusteluja. Välillä ei pitkään aikaan, välillä useammin. En oikein tiedä omaa kantaani vieläkään: vastuu vanhemmuudesta tuntuu valtavalta, enkä tiedä pärjäisinkö siinä tehtävässä. Monesti tuli kuitenkin fiilis, että tässä on se mies, jonka kanssa voisin siinä tehtävässä yrittää olla.

Mutta ne kuvitelmat voin nyt haudata. Eroaminen tuntuu aina vaan pahemmalta, koska jokaisessa suhteessa kuvittelee, että tässä voisi nyt olla sitten se, jonka kanssa nämä parisuhteen merkit toteutetaan. Ja kun omaa ikää tulee lisää, kaikenlaiset mahdollisuudet vähenevät, vaikka uudenlaisia mahdollisuuksia toki tulee samalla tilalle.

Onpas lohdutonta. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin. Pitäisi tehdä kauheasti kaikkea: selviytyä koulun loppumetreillä, hankkia työpaikka, jaksaa nousta ylös. Tällä hetkellä tuo viimeinen asia tuntuu työläimmältä. Entiseni sanoi eilen, että on masentunut. En ole koskaan kuullut hänen sanovan noin, joten se lienee merkittävää. Alunperin, ennen kuin koko eroa oli tapahtunut, aloin jo ajatella, että entiseni toisen vanhemman tilanne vaikuttaa häneen valtavasti. Vaikutti se minuunkin, tietenkin aivan eri tavalla. Mutta päätin olla hänen tukenaan ja yritinkin sitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Olisinpa vähän vahvempi. Aloin jo soitella ja lähetellä surullisia viestejä entiselleni. Ei hyvin mene. Mikä olisi seuraava etappi, johon tähtään ja jonka vuoksi jaksaisin elää? Tällä hetkellä tuntuu, ettei sellaista ole. Minulta vietiin kerralla ihminen, johon luotin ja jota rakastin.

Opiskelu loppuu, suhde loppuu

Opiskeluaikani käy vähiin. Olen alkanut tajuta, että lähes koko tähän astisen ikäni pääasiallinen työni, opiskeleminen, on muuttumassa kohta totiseksi työnteoksi. Vaikka ne työt, joita olen tehnyt, on olleet ihan mukavia, en tiedä vaihtaisinko opiskelun vielä työelämään.

Välillä voi vaan jäädä nukkumaan aamulla. Joskus ei ole koulun puolesta pakollista opetusta pitkään aikaan. Kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai odota, ilmestynkö kouluun vai en.

Toisaalta, epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttaa välillä huonoja yöunia. Koko ajan on tiedossa tulevat tentit. Ikinä ei ole aikaa tarpeeksi lukea, perehtyä ja nauttia opiskelusta tarpeeksi. Koulusta tullessa edessä odottavat työt: lukemista, lukemista, esitelmiä, kirjoitustehtäviä, lukemista. Tentteihin on älyttömät lukualueet: tuhatsivuisia kirjoja – kuka niitä ehtii oppia? Tai lukemaan? Edes osan?

Aina on olo, ettei osaa tarpeeksi. Aina on olo, että tietää murto-osan opiskelemastaan alasta. Sitten kun menee töihin, tajuaa, että ihmiset eivät sittenkään ole sen kummempia ja työtehtävät ovat usein ihan hallittavissa. Moni asia onkin käytännössä supistettu johonkin aivan muuhun muotoon kuin mitä yliopistossa opetetaan. Mutta eipä ilman tuota teoriaopetusta ymmärtäisi mistään mitään. Ei voi tehdä mitään, jos ei tajua mitä ja miksi tekee.

Välillä pahaolo eroamisesta iskee läikähtävinä tunteina. Kotona yksin oleminen on ok, ellei ala ajatella että on tosiaan yksin eikä kukaan ole koskaan tulossa tänne enää. Täytyy keksiä tekemistä. Kaivoin vanhat dvd-sarjalaatikot esille, sytytin kynttilät ja kaivauduin peiton alle. Tuttu ohjelma ja tutut hahmot – ihan kuin mikään ei olisikaan muuttunut…

En ole kuitenkaan sinut eroamisen kanssa. Yritän koko ajan olla ajattelematta asiaa, koska muuten pelkään vaipuvani pohjattomaan masennukseen, mikä sekin on koettu. Ennen masennus ei niinkään pelottanut. Se olotila jopa tuntui tutulta ja kaikki uuteen lähteminen ja tekeminen tuntui taas vaikealta. Nyt kun masennus on elämässäni ehkä taka-alalla, pelkään välillä, että se tunne saa minut valtaansa. Tiedän suunnilleen, mitkä tekijät saavat minut masentumaan ja elämän mustaksi, ja yritän vältellä niitä. Eroamista ei voi vältellä, ja eroaminen kuuluu ehkä ihmiselon suruihin, joita ei pitäisikään olla kokematta. Mutta ei eroja jaksa, jos kaikki suhteet tuntuvat päättyvän huonosti.

Juttelin eilen ensimmäistä kertaa eron jälkeen entiseni kanssa. Hän pyysi anteeksi tapaa jolla kaikki tapahtui. En usko, että oikeasti rakastava ihminen jättäisi itselleen joskus rakkaana olleen ihmisen tuolla tavoin. En ainakaan itse pystyisi siihen. En missään nimessä.

Olotila on nyt tasapaksu. En kaipaa uutta suhdetta, mutta se voisi tehdä hyvääkin. Entisestä ei pääse yli ennen kuin tunteet on siirretty uuteen kohteeseen. Olin eroamisesta ja sen tyylistä todella surullinen ja vihainen, mutta silti yritin ajatella, ettei tuollaisen ihmisen perään kannata surra. Mutta miltä tuntuisi, jos hän kertoisi ihastuneensa johonkuhun? Luulen, etten haluaisi tietää. Ajatuskin repii rintaa. Kaikki se, mitä suunnittelimme joskus, tapahtuisikin jonkun muun kanssa?

Äh, tällaisissa elämäntilanteissa ainoa keino selviytyä on lähteä ulkomaille!