Nenäliinoja

Tulin töiden jälkeen pimeään kotiin, söin yhdelle tarkoitetun valmisruoan ja luin hesaria. Siinä oli juttu naisten kohtaamasta perheväkivallasta. Laskin haarukan ja aloin itkeä. Keitin teetä ja tulikuuma vesi läikkyi kädelleni. Juoksutin kylmää vettä käteni päällä ja aloin itkeä.

Oli siis aika etsiä terapeutti.

Aloitin käynnit sekavassa mielentilassa. Näky oli tuttu, vaikka paikka oli uusi: avattu nenäliinapaketti pöydällä, lämmin valaistus. Ensimmäinen kerta terapiassa pitkästä aikaa oli epämiellyttävä kokemus. Ensinnäkin, se vie kaikki vähäiset rahani. Toiseksi, en ollut edes kuvitellut, kuinka surullinen olo kaiken läpikäymisestä alusta asti voisi seurata. Tuli olo, ettei tässä ole mitään järkeä. Miksi kaikki ikävä pitää kaivaa aina uudelleen esille? Oli hirveän vaikea edes kertoa loogisesti kymmenen vuoden aikaista masennuksen täplittämää elämää. Pyysin jopa anteeksi epäselvyyttäni, johon terapeutti kommentoi, että luulisi olevan helppoa tiivistää, jos näitä näin kauan on miettinyt. Olenko riittävän hyvä edes terapiaan? En osaa edes tiivistää elämääni.

Jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen vieraalle ihmiselle, että seurustelin miehen kanssa, joka löi minua. Se tuntui hirveän vaikealta, ja kyyneleet tulivat silmiini. Enhän minä ole kenellekään kertonut koko juttua, en mitään yksittäistä tapahtumaa. Siinä jutellessani tajusin, että olen hävennyt olemistani ja tyytymistäni tällaiseen suhteeseen, etten kerta kaikkiaan ole voinut kertoa kenellekään mitään. On niin paljon helpompaa yrittää unohtaa, yrittää jatkaa eteenpäin, ajatella, että elämässä sattuu ja tapahtuu.

Olen varmasti siirtynyt myös eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan eroprosessissa, ja tällä hetkellä suurimman osan ajasta olen vihainen entistäni ajatellessani. Miten pitkään jaksoin katsoa sitä touhua. Miten kaikki suunnitelmat olivat vain tyhjää puhetta. Miten hän saattoi tehdä ne kaikki jutut minulle? Poikaystävä tyttöystävälleen? Mutta, viha ei ole eteenpäin vievä voima. Tuleekohan minusta katkera?

Jouduin kertomaan potilaan omaisille tämän sairastavan levinnyttä, etäispesäkkeitä lähettänyttä syöpää, johon ei ole mitään parantavaa hoitoa. Omainen suuttui minuun ja katsoi minua vihaisesti. Sekosin sanoissani ja vaikutin varmasti epäselvältä ja osaamattomalta. Omainen tivasi potilaan jäljellä olevaa elinikää. En uskaltanut ottaa siihen kantaa, vaan yritin kiertää asian. Eihän tuollaiseen mitään hyvää vastausta koskaan ole, mutta ehkä en vain uskaltanut sanoa suoraan, että mitään toivoa ei ole. Epäonnistuinkohan? Lääkäriltä odotetaan rehellisyyttä ja suoruutta. Ainahan sanotaan, että toivoa on, mutta missä muodossa ja mitä se lopulta tarkoittaa? Että kuolema on joskus helpotus?

Mielialani on laskenut kuin lehmän häntä. En edes jaksa enää lukea treffi-ilmoituksia, koska en voisi kuvitella itseäni olemassa kenenkään muun kanssa kuin entiseni. Vaikka suhde on niin loppu kuin olla voi, en siltikään osaa ajatella itseäni seurustelemassa kenenkään muun, jonkun uuden, jonkun vieraan ihmisen kanssa. Jotenkin entinen pitää paikkaansa sydämessäni, vaikka hän ei enää siellä olekaan. Miten se on mahdollista? Minulla on jopa syyllinen olo juttelemistani asioista terapeutille. Olen tuonut julki entiseni ja minun välisen suhteen, ja koko terapiaistuntoni on nyt leimattu sillä, että olen jonkin verran väkivaltaista kohtelua saanut nainen. Tuntuu, kuin olisin pettänyt entiseni. Hänessä oli kuitenkin paljon hyvää. Meissä oli yhdessä paljon hyvää. Olihan syytä minussakin, en ehkä tehnyt tai ollut sellainen kuin hän halusi?

Miettikää, terapeutti saa tästä jaarituksen kuuntelusta kymmeniä euroja tunnilta. Ja aika loppuu aina kesken.

Jos ei etsi, ei löydä?

Olin baarissa ja kynnyksellä alkoi mies uhkailla ovimiestä: ”Haluatko että lyön??”. Istuin sivummalla mutta satuin kuulemaan tämän lauseen, joka terästi minut täysin. Tuon lauseen olen kuullut ennenkin. Ei, mies ei ollut tuttu, mutta tuo sanomisen tapa ja tuo lause. Sehän on entiseni käyttämä uhkaus. Minulle tuli epätodellinen olo, sellainen itsensä ulkopuolisena kokemisen tunne. Ihan kuin olisin siinä paikalla, siinä pienessä baarissa tajunnut, millaisessa suhteessa ja pelossa ja varpaillaan olen elänyt, ja kuinka vapaa olen nyt.

Olen tosiaan eronnut entisestäni, ja toisin kuin viime vuonna erotessamme, emme juurikaan enää ole pitäneet yhteyttä, emmekä ole nähneet. Parasta tässä on se, että minulle ei ole edes tullut mieleen kaivata häntä. Syynä tähän lienee tosin se, että olen ollut varsin kiireinen vaihdettuani työpaikkaa ja asuinpaikkaa. Mutta mitä siitä? Päiväni kuluvat pitkää työpäivää tehden, välillä jaksan lähteä liikkumaan ja iltaisin saavun majapaikkaani – en edes asu yksin. Missä välissä ehtisin kaivata entistäni? Tämän syksyn aikana olen todennut, että ajatus uudelleen ihastumisesta, uuden ihmisen tapaamisesta, rakkaudesta ja turvasta innoittaa suuresti minua. Jopa niin paljon, etten ole vielä masentunut siitä tosiasiasta, etten löydä, tai pikemminkin etsi ketään. Olen kenties siinä eron jälkeisessä vaiheessa, jossa tajuaa vapauden ja alkaa nauttia siitä, tapaa enemmän kavereita, eikä yksinäisyyden kovin pala ole vielä puraissut.

Tai onhan se. Kun käyn perjantaina yksin kaupassa ja edessäni tavaroita tiskille latoo toisiinsa imeytynyt pariskunta, joka lässyttää toisilleen herkullisesta viikonlopusta. Tai yksinäiset sunnuntait, kun olisi kivaa levätä ja nauttia vapaudesta, mutta siitä ei osaa yksinään täysin nauttia. Tai kun rohkenen selata netti-ilmoituksia, eikä yksikään tunnu omalta.

Luimme ystäväni kanssa näitä netin treffi-ilmoituksia. Selaan ilmoituksia itsekin silloin tällöin, mutta en vastaa niihin. ”Mitä järkeä on pelkästään lukea niitä?” ystäväni ihmetteli. Hän itse vastasi yhteen, mutta mies ei vastannut takaisin. Tunsin mielipahaa kaverini puolesta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt reaktiotani: ”Se oli mies, jota en edes tunne!” ystäväni sanoi, kiharsi hiuksensa ja lähti hyväntuulisena ja tyylikkäänä harrastuskurssilleen. Hyvä asenne.

Treffi-ilmoituksia luen ehkä kartoittaakseni valtakunnan miestilannetta. Olen löytänyt vasta muutaman deittipalvelun, eikä tarjonta ole mitenkään valtaisa. Olen törmännyt muutamaan hauskaan ilmoitukseen, joiden perusteella saa pienen aavistuksen, millainen ihminen tekstin takana on. Näihin voisin ehkä vastata. Ja mitä se merkitsee? Parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa uuden ihmisen tapaamista melko pian, koska ”kukaan ei enää jaksa kuukausien sähköpostiviestittelyä”. Entä sen jälkeen? En ole valmis siihen. En edes tiedä, mitä juttelisin. En edes tiedä, mitä haluan. Enkä kestäisi ajatusta mukavasta miehestä, joka sitten jättäisi minut, taas. Kuinka monta kertaa sydän voi särkyä?

Kävelin kaupungilla ja satuin ohittamaan korttitelineen, jossa oli syntymäpäiväkortteja. Näitä hempeitä, ajattomia ruusukimpun kuvia ja herkkiä pastellisävyjä, joita yleensä koristaa jokin kimalteleva tasaluku ihmiselämän iltapuolelta: 70, 80 ehkä 100 onnellista vuotta! Ja sitten huomasin, että samoja kortteja, samoissa eläketunnelmissa tehdään jo 30 -vuotissyntymäpäiville! Tsiisus. 30 luokitellaan siis jossain yhteyksissä aikuiseen, seesteiseen, tietyllä tavalla pysähtyneeseen ikään.

Vakavan ja pidemmän suhteen jälkeen tarvitaan kuulemma ns. laastarimiehiä ja lyhyitä suhteita, joita ei tarvitse miettiä sen enempää. En ole tuollaisia harrastanut. Jopa pelkkä ajatus tekee minut jollakin tavalla surulliseksi, sillä se merkitsisi, että seuraava miessuhteeni ei tule kestämään. Pitkän suhteen hinta on siis kova. Kuka uskaltaa lähteä särkemään omaa sydäntään miesmarkkinoille?

Voin siis melko hyvin, kun on tekemistä enkä ehdi joko ajatella liikaa tai istua yksin kotona. Onni ja ilo kestävät tekemisen ajan ja kotiin palatessa alkaa tyhjyys hiipiä ajatuksiin. Olen kyllä pirun väsynyt tähän suhdeproblematiikkaan, yksinäisyyteen, miettimiseen, miehen puuttumiseen ja sen merkityksen korostumiseen, uusien asioiden kohtaamiseen yksin, tyhjään kotiin, hiljaiseen puhelimeen ja sanaan aviomies.

Mutta: koti ei ole ollut yksinäinen vähään aikaan. Asumistilanteeni kuukausi sitten veti käytännössä maton jalkojeni alta, mutta ihmeitä tapahtuu ja rakkaita ystäviä löytyy. Asun kaverini nurkissa hänen kodissaan. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Kotiin tullessa valot palavat, tv on päällä, teevesi kiehuu. Ei tarvitse jutella mitään, mutta voi jos haluaa. Tämähän käy hyvin parisuhteen korvaajaksi.

Lääketieteen maailmasta voisi taas kirjoittaa kaikenlaista. Kuten siitä, etten vieläkään osaa esitellä itseäni: ”Hei, olen lääkäri se ja se ja tulin tutkimaan teitä”. Opiskeluaikana tuota ei tarvinnut käyttää, vaikka lääkärin töitä tekikin. Se olisi tuntunut itsestäni kornilta. Mutta se ei vieläkään istu kieleni päälle. Myöskin takaportin puuttuminen (=en ymmärrä kaikkea, koska olen vielä kandi), on hieman outoa. Täytyy oppia olemaan ajattelematta ääneen, ja jättää pois se ensimmäinen ajatus (=en tiedä mistä puhut, mutta mietitään ja katsellaan tietokannoista ja kirjoista) ja aloittaa lauseet jollakin fiksun kuuloisella tokaisulla.

Viime aikoina on myös ollut surullisia asioita mietittävänä läheisteni puolesta. Ongelmia, joita en enää osaa ratkaista. Myötäsurua ja suurta halua auttaa ja olla lähellä, ja siltikään ei pysty kuin olemaan olemassa. Asiat ovat pyörineet päässäni kaiken aikaa, ja olisin kirjoittanut niistä useammankin blogitekstin, jos voisin olla varma, ettei kukaan tuttu sattumaltakaan lue tätä ja siten tunnistaisi minua.

Mutta nyt kunnon sinkku menee perjantai-iltana yksin nukkumaan, koska on väsynyt työviikon jälkeen.

Eläminen ja eroaminen on liian vaikeaa

Olen pohtinut vaihtoehtoja, ja todennut, että kannattanee heittää verkot vesille ja ryhtyä kaikkeen, myös nettideittailuun. Selasin auki erään tällaisen nettipalvelun sivun ja aloin täyttää profiilikaavaketta. Jo ensimmäinen iso, tyhjä laatikko vaimensi odottavaa intoani: mitä minä tähän kirjoittaisin? Mitä minä kirjoitan ihmisille, joita en tunne ja joista osaa en välttämättä edes halua tuntea? Tai he minua? Päätin palata ”myöhemmin” tyhjille laatikoille ja siirryin eteenpäin kohtaan siviilisääty. Sopisiko eronnut? Sitähän tässä on elämässä tullut kokeiltua useampaankin kertaan. Nojaa, aika negatiivista. Seuraava laatikko vaati koulutustietojani. En löytänyt mistään vaihtoehtoa ”lisensiaatti”. Tajusin olevani ylikoulutettu jopa nettideittipalveluun. Mitä tähän nyt voisi enää sanoa?

Tein kesällä sen virheen, että ajauduin entisen kanssa samaan iltatilaisuuteen. Puolustuksekseni on sanottava, että liput tilaisuuteen oli hankittu jo keväällä. Kevät oli sujunut yhteyttä pitäen ja meillä oli varovaiset, lämpimät välit. Jossain vaiheessa nostimme taas esiin ajatuksen yhteen muutosta. Kävimme katsomassa asuinalueita, joilta voisimme etsiä asuntoa. Teimme jopa pienen matkan (tämäkin varattu jo aiemmin), jota ennen entiseni kysyi, olisiko meidän aika kihlautua, juuri siellä matkalla. Se kuulosti ihanalta, vaikka varmuuteni suhteesta olikin häilynyt viime talvisten tapahtumien myötä.

Kuitenkin eräänä päivänä sattui niin – en jaksa kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti – että entiseni löi minua ensimmäisen kerran. Nyrkillä kasvoihin, mutta suurempaa jälkeä ei jäänyt. Olin järkyttynyt enemmänkin tuosta eleestä kuin tapahtuman fyysisestä kivusta. Entiseni on väkivaltainen ollut aiemminkin, mutta varsinaisesti lyönyt hän ei ole - ennen kuin nyt. Myöhemmin, toisessa tilanteessa entiseni uhkasi hakata minut. Hän ei ollut edes humalassa. Siinä vaiheessa sekä järki että tunne sai minut ajattelemaan, etten saa tästä suhteesta enää kuin pahoinvointia ja pelkoa. Minun työni jatkui taas toisella paikkakunnalla, ja vietin siellä aikaani suuremmin pitämättä yhteyttä entiseeni. Jossain vaiheessa tuli puhetta tavaroiden hakemisesta ja avainten palautuksista. Jossain vaiheessa me vain erosimme. Viime talven jälkeen palasimme yhteen, mutta seurusteluksi sitä ei voinut kutsua. Enemmänkin vaikeudeksi päästää irti tutusta ihmisestä, vaikeudesta uskaltaa elää yksin. Liian paljon ikävää on sattunut, jotta tästä suhteesta enää tulisi edes kuvitelmissa mitään. Se on loppu. Kunhan vain henkisesti myös pystyisi päästämään irti.

Olen nyt yksin, mikä nyt ei ole uutta eikä yllättävää. Takaiskulta tuntuu se, että taas jokin suhde päättyi eroon. Tuntuu jo liiankin tutulta tämä eroräpiköinti, ja mikä raastavinta, se mikä on varmaa, on että ainoa parantava keino on aika. Ja sitähän juuri ei haluaisi vajaa kolmekymppisenä tuhlata enää ollenkaan. Ainakaan parisuhteiden hakemiseen. Tällä hetkellä elämää myös mullistaa työelämään siirtyminen, muuttamiset, työpaikkojen vaihdokset, uudet paikkakunnat. Kaikki tämä täytyy ottaa vastaan yksin. Mahtavaa, yksin voi muuttaa vaikka minne käppyräkylään, mutta jee, kuka sinne yksin yksinolemaan haluaa? Todennäköisesti itsemurha olisi silloin aika lähellä.

Olin aiemmin sopinut työpaikan paikkakunnalle, jossa entiseni asui, koska meillähän oli keväällä vielä suunnitelmissa etsiä yhteistä asuntoa. Tällä hetkellä en tiedä, missä olen kuukauden päästä, koska minulla on työ, mutta ei asuntoa. Ajatus on jotenkin käsittämätön. Miten voi päästää elämänsä tällaiseen tilanteeseen?

Kaikista pahimmalta eroamisessa tuntuu se, että entiselle ei näytä tuottavan vaikeuksia pyytää minua hakemaan viimeisiä tavaroitani kämpästään. Viimeksi kävimme keskustelun, joka sujui suunnilleen näin: Minä: ”Sopisiko, jos kaverini tulisi hakemaan tavarani puolestani?” Entinen: ”Miksi?” M: ”Tuntuu jotenkin vaikealta tulla sinne, ja sitten jos nähdään niin on taas entistä kurjempi olo lähteä yksin pois” E: ”Miten niin?” M: ”No täytyykö nyt rautalangasta vääntää aikuiselle ihmiselle? Eroamisen yhteydessä, ei liene helpointa kohdata entistä, vaan yrittää olla poissa silmistä ja yrittää unohtaa” E: ”No miksi?”.

Ilmeisesti tunteita hänellä ei ole, tai niitä ei ole ollut mukana ollenkaan. Itse alan itkeä suunnilleen jokaisen yhteydenoton aikana, vaikka asia olisi miten neutraali ja arkinen. Itse asiassa on pahempaa puhua neutraaleista asioista, lopettaa puhelu virallisesti sanomalla ”hei”, koska silloin viimeistään entisestä on tullut Entinen ja vain yksi ihminen muiden joukossa.

Vittu että tuntuu pahalta! Viisi vuotta sitten suhteiden päättyminen tuntui varmasti myös pahalta, mutta itselläni ainakin oli vahva tietoisuus siitä, että nuoria tässä vielä ollaan eikä ensisynnytyskeski-ikäkään ole vielä ylittynyt. Nyt nuo rajaviivat on ohitettu jo reippaasti ja puolison löytäminen on entistä vaikeampaa.

Minusta on mukavaa, kun muutamalla kaverilla on tällä hetkellä onnellinen parisuhdetilanne. Jotenkin se antaa toivoa, että sellainen tilanne on saavutettavissa tässä elämässä. Toisaalta näiden ystävien aika on kortilla, eikä heitä jaksaisi aina rasittaa oman elämän ankeudella. Eivät he varmasti enää edes ymmärtäisi. Rakastunut ihminen elää omassa pumpulimaailmassaan.

Onneksi siis on kanssasisaria ja –veljiä, joilla on onnettomia suhteita ja lohdutonta yksinäisyyttä. Niin ikävää kuin se heille onkin, tiedän ainakin etten ole ainoa, joka kokee tällaista. Rakkaat siskot, samassa veneessä ollaan jne. Mutta mitä se lopultakaan auttaa? Herään edelleen yksin, kun tulen kotiin, olen yksin, jos teen iltapalaa, syön sitä yksin, jos katson elokuvaa, katson sitä yksin. Enkä enää edes muista, miltä tuntui kun rakas ihminen ottaa syliin. En edes muista, miltä tuntui kun joku muu välittää minusta.

Sunnuntain lehdessä kurssikaverit ja muut tuntuvat menevän hyvään tahtiin naimisiin ja puskevan vauvoja ilmoille. Niitä ilmoituksia ei pitäisi lukea tällaisina hetkinä. Jotenkin tuntuu, etten tule saavuttamaan samaa.

Joulun yli- ja alisyöminen

Eksyin joulun aikaan syömishäiriöisten blogeihin ja päätin, etten enää koskaan lue niitä. Kuulostaa todella ahdistavalta, että elämä kaatuu yhteen pipariin. Joulu taitaa olla varsin haastavaa aikaa syömishäiriöiselle.

Olin aikoinaan sellainen lapsi, joka enemmän taipuu pyöreyteen kuin hoikkuuteen. Lapsesta asti opin kadehtimaan laihoja ystäviäni ja pitämään syömistä pahana asiana. En kuitenkaan ollut lihava. Nykyään näkee lapsia, jotka painavat todennäköisesti enemmän kuin pieni aikuinen. Enkä syyttäisi lapsia: makea onkin ihanaa ja sitä voisi syödä mielin määrin. On aikuisen tehtävä pitää syömiset joissakin rajoissa. Toisaalta, tällaisessa yhteiskuntamallissa ei voi kysyä, miksi ihmiset lihovat, vaan pikemminkin miten tällaisessa maailmassa pystyy säilymään normaalipainoisena? Liikkumaan pitää lähteä yleensä erikseen, hyötyliikunta on satunnaista ja ruokaa ja herkkuja saa joka kulmalta.

Eräässä ikävaiheessa laskin kaloreita, merkitsin kellontarkasti kaikki liikuntakerrat ja laihduin olemalla syömättä. Siitä ajasta on jäänyt mieleeni ihmeellinen kurinpito: kaikki elämässä oli mittaamista ja itsensä tarkkailua ja jonkin asian tavoittelemista. En saavuttanut sillä mitään.

Nykyään olen heivannut liiallisen tarkastelun elämästäni. Yritän vain olla, nauttia ja elää, koska en enää ikinä ole uudelleen nuori aikuinen. Psykiatrialla näin riukumaisia anorektikkoja, eikä näky ollut kaunis. Ja hoidon otsikko todellakin on psykiatria, joka kertoo millaisen sairauden kanssa painiskellaan. Kaikilla muilla aloilla olen nähnyt lukuisia ylipainoisia ihmisiä ja lelluvia pullukoita, enkä sanoisi sitäkään näkyä kauniiksi. Keskitie, terveys, tasapaino ja kohtuullisuus tuntuvat olevan vaikeasti saavutettavissa.

Joulun jälkeen jumppatunnit pursuavat ihmisiä ja liikuntaohjaaja aloittaa tunnin sanomalla, että rehkitäänpä nämä joulusyömiset nyt pois. Olen sitä mieltä, että elämässä on jotain vikaa, jos ei voi kerran vuodessa muutaman päivän ajan syödä enemmän, ilman että siitä tulee huono omatunto. Ja jos liikunnasta huolehtiminen tarkoittaa vain niitä muutamaa liikuntahetkeä joulun jälkeen, voi saman tien unohtaa käsitteen ”huolehdin liikkumisestani”. Enkä ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt joulun ylisyömisen käsitettä. Miten joku voi syödä ruokaa enemmän kuin on nälkä? Jouluruoka sinänsä tuskin lihottaa ketään, toisin kuin ah niin ihana joulusuklaa.

Itse rakastan herkkuja ja toisaalta rakastan liikkumista. Hermostun, jos en pääse purkamaan energiaani jonnekin. Rakastan liikuntaa, jolloin hikoilen vaatteeni märiksi ja jonka jälkeen tunnen olevani aivan loppu ja kuitenkin täynnä virkeyttä ja pirteyttä. Liikkuminen oli joskus aiemmin enemmänkin pakkomielle, mutta nykyään jos laiskottaa, laiskottelen, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Olen koko opintojeni ajan pitänyt huolen siitä, että ehdin aina liikuttamaan itseäni, vaikka joka päivä ja vaikka olisi kuinka monta sivua lukemista (tai lukematta). Luulen, että sen päätöksen myötä olen jossain määrin järjissäni valmistumassa. Eihän lääkistä muuten kestäisi.

Näin joulun aikaan entistäni. Meillä oli yllättävän mukavia keskusteluja. Olen ollut yksinäinen, mutta ilmeisesti eroamisprosessi käy alitajunnassa koko ajan, vaikka illat kuluisivatkin itkeskellen ja selviytymistaistelua käydessä. Sillä niin mukavaa kuin entiseni tapaaminen olikin, tajusin, että yksin ollessa on oppinut omat etunsa hyödyntämään. Enkä niistä helpolla irti päästäisi. Enkä toisaalta kaipaa yhtään niitä hankaluuksia ja vaikeuksia, joita seurustelu-nimikkeen asettaminen suhteelle tuo. En jaksa riitelyä, en jaksa arvuutella toisen tunnelmia, jos hän ei itse puhu, en jaksa pelätä alkoholin vaikutuksia, en jaksa katsella tupakointia. En jaksa olla se tyttö, joka ei tiedä missä mennään, se jonka täytyy olla varpaillaan, jotta kaikki olisi mallillaan.

Kerroin ajatukseni ääneen, ja totesimme yhtä matkaa, että seurustelu on todellakin kauheaa, hirveää ja kamalaa, ehkä välillä ihan kivaakin. Mutta kahden ihmisen välinen ystävyys muuttuu peruuttamattomasti, jos he alkavat seurustella. Suhde vakavoituu, tulee varmemmaksi, mutta samalla siihen ja siten siinä oleviin ihmisiin aletaan ladata kauheita odotuksia. Onko hän varmasti minun? Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? Voiko hän jättää minut? Miksei hän kosi? Milloin menemme kihloihin? Muutetaanko yhteen? Menemmekö me koskaan naimisiin? Pitääkö lapsia hankkia? Milloin lapsia pitää hankkia? Rakastanko minä tuota? Jaksanko minä pelkästään tuota ihmistä koko ikäni?

Saakohan noihin kysymyksiin lopulta koskaan rehellisiä vastauksia? Edes itseltään?

Joulun 10 tyhjää lahjaa

Olen todella yksinäinen. Joulujuhlat on kohta, mutta se ei merkitse oikeastaan mitään. Olen lomalla, ja minulla on liikaa aikaa, liikaa yksinäisyyttä, liikaa tilaa ajatella ja todeta tilanne.

Olen yksin.

Minua ei kutsuta vieraaksi joulupäivälliselle kenenkään kotiin. Jouluaamuna herään yksin. Lattia on kylmä kun varpaat koskettavat sitä, sisällä on hiljaista, keittiö on tyhjä. Kukaan ei ole toivottamassa hyvää joulua ja halaamassa minua ja kuiskaamassa korvaani ”onneksi minulla on sinut”. Huomaisiko kukaan, jos lakkaisin vain olemasta?

Luulen alkavani masentua. Annan periksi, koska en pysty muuhun. Olen ihan väsynyt koko ajan. Hienosti ovat tähän asti nämä vuodet menneet ja masennus pysynyt etäällä. Vai olenko vain surullinen? Kuuluisa fraasi menee niin, että elämässä on vastoinkäymisiä. Paskat. Kuka senkin keksi? Ei tällainen paha olo voi kuulua ”normaaliin, hyvään elämään”. Jos olen oikein sarkastinen, on mielenkiintoista miettiä, onko tämä fysiologinen tila vai silkkaa sairautta – masennusta. Kuinka paljon voi itkeä, että se on vielä normaalia? Kuinka puristavalta voi rintakehällä tuntua, ettei se vielä tapa? Mihin päättyy asiaankuuluva sureminen ja mistä alkaa masennus?

Masennusta luokitellaan muun muassa niin, että alakulo ja mielialan lasku pitkittyvät. Toisaalta, lääkärin käsikirjan mukaan masennuksella voidaan tarkoittaa ”normaalia, usein menetyksiin ja pettymyksiin liittyvää hetkellistä tunnereaktiota”. Masennus on siis vain termi, eikä vielä edellytä mitään. 10 keskeisintä masennuksen oiretta ovat seuraavat:

1. Masentunut mieliala (Erittäin),
2. Mielihyvän ja mielenkiinnon menetys (Mikään ei tunnu miltään),
3. Uupumus (Kaikki tuntuu raskaalta ja työn takana olevalta),
4. Itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys (Miksi tulin jätetyksi? Mitä jos en kelpaa enää kenellekään? Mitä jos taas tulen jätetyksi? Mitä jos en enää uskalla seurustella?),
5. Kohtuuton itsekritiikki tai perusteeton syyllisyyden tunne (Tätä en sentään allekirjoita),
6. Toistuvat kuolemaan tai itsetuhoon liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös (Tällä hetkellä paha olo tuntuu niin kipeältä, että kuolema-ajatukset ovat pinnalla koko ajan. Olisiko oikeasti helpompi kuolla pois?),
7. Aloitekyvyttömyys, päättämättömyyden tai keskittymiskyvyttömyyden tunne (En saa mitään aikaiseksi),
8. Psykomotorinen hidastuneisuus tai kiihtyneisyys (Enpä usko),
9. Unihäiriö (Jep, nukahtamislääkkeet ovat jälleen käytössä),
10. Ruokahalun ja painon muutos (Ruoka ei maistu eikä syöminen kiinnosta).

”Masennustilan diagnoosi edellyttää neljän edellä esitetyn oireen esiintymistä yhtä aikaa ainakin kahden viikon ajan, lisäksi on oltava ainakin kaksi kolmesta ensimmäisestä oireesta.” Rastitan itselleni siis masennustilan diagnoosin. Mitä sitten? Ei se ketään kiinnosta.

En tiedä, mikä auttaa kun tuntuu oikein pahalta. Yksinäisyyttä ja tuskaa ei saa pois millään. Ainakaan nopeasti ja helposti. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa yrittää tehdä itselleen jotain, että joku alkaisi kuunnella. Sitähän nuorten naisten harrastamat viiltelyt yleensä ovatkin: hätähuutoja, että joku huomaisi. Joillakin se itselleen tekeminen vaan menee liian pitkälle ja tuleekin loppu, vaikka elämällä olisi voinut olla toisenkinlainen suunta. Rakkaat ystäväni ovat muualla, eikä heitä voi vaivata puhelimen päässä joka viikko omilla suruillaan. Voin vain kuvitella, miltä kuulostaa eronneen loputon sureminen ja itkeskely langan toisessa päässä. Ystävien kanssa oleminen parantaa yleensä oloa, mutta usein vain sillä metodilla, että täyttää aikansa tekemisellä ja sillä, että ei ole yksin. Minulla on usein kavereidenkin joukossa olo, etteivät he tunne tai tiedä minua. En jaksa alkaa selittää, koska tarina on liian pitkä. Olen huomannut, etten ole nauranut sydämeni pohjasta pitkiin aikoihin.

Kaipaan kotiini elämää. Ovatko nämä niitä hetkiä, kun ihmiset a) hankkivat kissan / koiran / muun lemmikin b) lähtevät ulkomaille kauas kaikesta? Itse arvioin tällä hetkellä kummankin vaihtoehdon realistista mahdollisuutta. Tuntisinko itseni uuden tähtitaivaan alla kuitenkin vain entistä yksinäisemmäksi?

Jos se ei tapa, se vahvistaa. Täyttä paskaa, oikeasti se menee näin: Jos se ei tapa, se tuntuu helvetin tuskalliselta. Yritän rakentaa vielä joulumieltä. Vaikka ymmärrän hyvin, että jouluisin itsemurhapiikit nousevat. Onko karskimpaa olla yksin jouluna, joka on perhejuhlien kuningas ja kaupoissa ihmiset tungeksivat ostamassa lahjojaan rakkailleen? Minä en ole sentään ypöyksin, mutta siltä se tuntuu. Joulupäivällinen kotona sukulaisten kesken ja utelut miksi olen yksin. Yksin, yksin, yksin…

Nettitreffit vs. baarituttavuus vs. yksinäisyys

Olin viikonloppuna baarissa. Puin itselleni tummaa (miksi?) ja alle niukkaa, meikkasin silmäni kauniiksi, avasin hiukseni ja yritin saada asenteeni pirteämmäksi. Yökerhossa oli tupa täynnä. Vaeltelin ympäriinsä, yritin juoda itseni humalaan. Jossain vaiheessa pysähdyin paikalleni ja mietin mitä helvettiä minä täällä teen. Seisoin siinä lasi kädessä masentuneempana kuin koskaan. Yksinäisempänä kuin koskaan, vaikka ympärilläni oli kenties satoja ihmisiä.

En vain tiennyt, mitä minä niillä kaikilla ihmisillä tekisin? En ole koskaan ymmärtänyt baareja tai yökerhoja seuran hakupaikkoina. Yökerhoon mennään näyttäytymään ja etsimään katsekontakteja, juomaan, tanssimaan, humaltumaan, kuluttamaan vapaailtaa. Sänkyseuraa sieltä varmasti saisi, mutta vaikea kuvitella, että mitään muuta pysyvämpää.

Yleensä baareissa on hauskaa, ainakin jos on kavereita joukossa. Ystäväni raahasivat minut mukaansa, mikä toki oli parempi juttu kuin jäädä yksin kotiin. Loppuillasta lähdin yksin pois, apeana ja tylsistyneenä. Kaverini olivat kai jo tahoillaan tutustumassa intiimimmin uusiin tuttavuuksiinsa. Baari-illat menevät yleensä saman kaavan mukaan. Jonotetaan, juodaan, kerrotaan väsyneitä vitsejä, yritetään huutaa melun läpi, nauretaan, juodaan lisää, katsellaan ympärille, lähdetään kotiin. Välillä on ikimuistoisen hauskaa, välillä tylsääkin tylsempää.

Sunnuntaina ahdistus koetteli vielä kovemmin. Tein myönnytyksen, ja totesin, että yhden yön suhteille on tässä maailmassa paikkansa. Ehkä ne vähentävät sunnuntain tuomaa yksinäistä ahdistusta, vaikka sitten valheellisesti. Olen niin kiltti tyttö, etten ole koskaan lähtenyt baarista uuden tuttavuuden luo harrastamaan seksiä. Jatkoille olen sentään lähtenyt. Nyt olisi tarvittu edes sellaista.

Nykyään seuran hakeminen netistä on jo arkipäivää, mutta joitakin vuosia sitten sitä piti vielä perustella. Ikään kuin baarissa promilleissa hyöriminen ja samaan sänkyyn päätyminen kenen tahansa kanssa ”kunhan se on vastakkaista sukupuolta” olisi jotenkin fiksumpaa ja normaalimpaa, kuin selata vapaa-ajalla netistä seuranhakupalstoja ja vertailla ihmisten kirjoittamia kuvauksia itsestään. Kyllähän niihin lauseisiin taitaa törmätä vieläkin ”saan kyllä seuraa muutenkin, mutta haluan kaikki verkot vesille” tai ”en kyllä usko, että netistä mitään voisi löytää”. Miksi tuollaiset ihmiset silti siellä netissä seuraa hakevat?

Netin käyttö lienee ainakin Suomessa arkipäiväistä jo suurimmalle osaa kansaa. Nettitreffien surffailu ei kerro, että henkilö olisi epäsosiaalinen, kuvottava ja ruma hylkiö, vaan ehkä hän vaan todella heittää kaikki verkkonsa kaikille vesille. Ja ehkäpä hänellä on myös parempaakin tekemistä kuin notkua baareissa kaikki vapaaviikonloppunsa.

Molemmissa on huonot puolensa. Baareissa käyminen vie aikaa, sinne pitää laittautua (ainakin ne kotiverkkarit täytyy vaihtaa) ja aikaa kohti suhteutettuna uusien, potentiaalisten ihmisten tapaaminen ei ole määrältään tehokasta. Netissä taas seuranhakijoita on lukemattomia, ihmisistä ei tiedä kuitenkaan paljon mitään, koko ensivaikutelma ihmisestä puuttuu. Kuva ei kerro lopulta paljonkaan, jos sellainen ihmiseltä löytyy hakuilmoituksesta. Enemmänkin suhtautuisin arveluttavasti hakijoihin, jotka pyytävät vastapuolen kuvaa ennen kuin yhtäkään kysymystä on asetettu pöydälle. Mitä se kertoo ihmisestä? Jos ihmisellä ei ole ongelmaa ulkonäkönsä kanssa (tarkoittaen mitä tahansa ongelmaa, fyysisestä epämiellyttävyydestä psyykkiseen epävarmuuteen itsestään), hänellä ei ole tarvetta heittää kuvakeskustelua ensimmäisenä tiskille. Ja niin, fiksu ihminen on myös kaunis.

Kaikesta huolimatta, en ole hakemassa seuraa enkä ole nyt käynyt nettitreffeillä. Jonkun tuntemattoman osoittama kiinnostus vaikkapa baarissa saa minut vain perääntymään. Tunteet ovat käyneet aallonpohjalla, ja sieltä täytyy ensin selvitä yksin ylös ennen kuin lähtee uusiin pyörteisiin. Tyhmää on se, että on yksinäinen, mutta ei silti jaksa tai halua tavata uusia ihmisiä, vaikka juuri sellainen tapaaminen voisi siirtää kelloa eteenpäin ja helpottaa erosta selviytymistä kertaheitolla.

Ehkä tällä hetkellä voisin keskittyä vain Joulun odotukseen, se kun tuntuu tulleen lähemmäksi ihan huomaamatta.

Väkivaltainen rakkaus

Entiseni joi tavatessamme liikaa, töni minua, heitti minut vasten seinää, otti kiinni minusta ja uhkasi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja surulliselta. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

Entiseni ei ole koskaan lyönyt minua. Hän on repinyt minua hiuksista, tarttunut minuun kovaotteisesti, heittänyt päin seinää, painanut päätäni tyynyyn, potkinut lattialla, uhannut lyödä, uhannut hakata, uhannut tappaa minut.

Mutta hän ei ole lyönyt minua. Se on ilmeisesti kantava argumentti sille, ettei mies ole väkivaltainen. Niin ainakin entiseni aina sanoi.

En ole koskaan aikaisemmin suhteissa joutunut kokemaan väkivaltaa. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja herätti kysymyksiä. Voiko tällaista tapahtua? Miksi näin tapahtuu? Miksi niin ihana ihminen tekee rakastamalleen ihmiselle noin? Hyväksyisikö hän, jos joku tuntematon kadulla hakkaisi minua?

En ole kertonut tapauksista kuin yhdelle kaverilleni. En halua, koska olen tiennyt vastauksen: ”Jätä se!” Ja sitä juuri ei haluaisi kuulla, koska mies on tuttu, ihana, useimmiten turvallinen ja mukava. Vain välillä hän suuttuu liiaksi. Ja ainahan riidoille on kaksi syypäätä vähintään. Tuntuu myös häpeälliseltä olla heikko nainen, joka hyväksyy minkä tahansa kohtelun. Tuntuu pahalta, ettei osaa etsiä itselleen arvoistansa seuraa. Ja joskus sitä valitsee mieluummin uhkailun silloin tällöin sen sijaan, että heittäytyy tyhjään yksinäisyyteen.

Toki ymmärrän, ettei suhteessa ole järkeä, jos kumppaniin ei voi luottaa. Jos luottamusta ei ole, oikeastaan millään muulla asialla ei ole enää merkitystä.

Eroaminen on kuolemista. Kulunut aika on mennyt itkien ja pahaa oloa tuntien. Eräs ystäväni on ollut ihana enkelini, joka on pitänyt minua pinnalla. Olen jutellut hänen kanssaan tuntikausia, toivottavasti en liikaa häntä rasittaen ja myös häntä kuunnellen. En tiedä, miten koskaan voin kiittää häntä tuesta tarpeeksi.

Silti, erotessa putoaa yksinäisyyteen. Kaverit ovat kavereita ja elävät omaa(kin) elämäänsä. Kaikki täytyy lopulta rakentaa itse: päiväjärjestys, suunnitelmat, vapaa-aika, tulevaisuus. Alussa niitä ei jaksa edes ajatella. On vielä rajamailla, entistä suhdetta ei ole, mutta sinkun imagokaan ei heti istu ylle. Toisaalta juuri uusien ihmisten tapaaminen veisi ajatukset välillä muualle, juuri silloin kun on vaikeinta uusia ihmisiä lähteä katsomaan.

Olen itkuherkkä ja tällaisessa tilanteessa tuntuu, että katselen maailmaa samein silmin koko ajan. Ihmisten ystävällisyys nostaa tunteet pintaan ja tekisi mieli huutaa: ”Halaa minua!”. Eräs hoitaja taputti minua olkapäälle ja vastasi minun kysyessäni eräiden papereiden paikkaa, että ”Älä sinä siitä huolehdi, minä teen sen, sinulla on tarpeeksi muitakin murheita mietittävänä.” Vaikka hän esitti kommenttinsa täysin tietämättä erotilanteestani ja tunnemylläköistäni ja kenties jotain muuta asiaa tarkoittaen, tunsin iloa siitä, että joku välittää sittenkin.

Kirjoittaminen on terapiaa. Mitä enemmän rivejä, sitä enemmän paha olo poistuu minusta. Ainakin hetkeksi.

Väkivaltaa en ymmärrä. Olen joskus entiseltäni kysynyt syytä hänen käyttäytymiselleen. Hän on joko kieltänyt koko tapahtuman, tai sitten syyttänyt minun ärsyttäneeni häntä tarpeeksi, niin että hänen hermonsa ovat pettäneet. Mutta ei väkivallalle ole kelpoa selitystä. Koskaan. Kuinka usein väkivaltaiset kuolemat tapahtuvat syystä, että jonkun hermot pettävät? Minä ainakin tiedän yhden tapauksen.

Sydänverellä

Ei tämä ollutkaan niin helppoa. Niin vaikea päivä. Luulin, että olisin päässyt helpommalla. Todella paska, yksinäinen ja paha olo. Miten se meneekään, ero tuntuu kuolemalta, mutta ei kuole vaikka sitä toivoisikin.

Pahimmalta tällä hetkellä tuntuu, että yhteinen aika puhallettiin tyhjäksi tuosta noin vain, kuten myös kaikki se, mitä suunniteltiin joskus. Ja se, että minut jätettiin kylmästi ja välinpitämättömästi. Entiseni ei edes katsonut minuun, sanoi vain pahoja sanojaan ja lähti. En tajua, miten niin voi tehdä? Vaikka haluaisi erota, kai sen voi tehdä toisellakin tavalla, jos on rakastanut toista aikaisemmin.

Yksinjääminen on lamaannuttavaa. Oksettavaa. Voi kun joku tulisi hakemaan ja veisi minut pois täältä.

Puhuin vähän aikaa eilen entiseni kanssa. Keskustelu käsitteli lähinnä pintapuolisesti tapahtumia. Kaipaan edelleen keskustelua, koska en ymmärrä mitä hän teki. Vielä viikko sitten olin siinä vilpittömässä uskossa, että kouluni loputtua muutamme yhteen. Ehkä voisimme alkaa miettiä naimisiinmenoa. Lasten hankinnassa kävimme useita keskusteluja. Välillä ei pitkään aikaan, välillä useammin. En oikein tiedä omaa kantaani vieläkään: vastuu vanhemmuudesta tuntuu valtavalta, enkä tiedä pärjäisinkö siinä tehtävässä. Monesti tuli kuitenkin fiilis, että tässä on se mies, jonka kanssa voisin siinä tehtävässä yrittää olla.

Mutta ne kuvitelmat voin nyt haudata. Eroaminen tuntuu aina vaan pahemmalta, koska jokaisessa suhteessa kuvittelee, että tässä voisi nyt olla sitten se, jonka kanssa nämä parisuhteen merkit toteutetaan. Ja kun omaa ikää tulee lisää, kaikenlaiset mahdollisuudet vähenevät, vaikka uudenlaisia mahdollisuuksia toki tulee samalla tilalle.

Onpas lohdutonta. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin. Pitäisi tehdä kauheasti kaikkea: selviytyä koulun loppumetreillä, hankkia työpaikka, jaksaa nousta ylös. Tällä hetkellä tuo viimeinen asia tuntuu työläimmältä. Entiseni sanoi eilen, että on masentunut. En ole koskaan kuullut hänen sanovan noin, joten se lienee merkittävää. Alunperin, ennen kuin koko eroa oli tapahtunut, aloin jo ajatella, että entiseni toisen vanhemman tilanne vaikuttaa häneen valtavasti. Vaikutti se minuunkin, tietenkin aivan eri tavalla. Mutta päätin olla hänen tukenaan ja yritinkin sitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Olisinpa vähän vahvempi. Aloin jo soitella ja lähetellä surullisia viestejä entiselleni. Ei hyvin mene. Mikä olisi seuraava etappi, johon tähtään ja jonka vuoksi jaksaisin elää? Tällä hetkellä tuntuu, ettei sellaista ole. Minulta vietiin kerralla ihminen, johon luotin ja jota rakastin.

Opiskelu loppuu, suhde loppuu

Opiskeluaikani käy vähiin. Olen alkanut tajuta, että lähes koko tähän astisen ikäni pääasiallinen työni, opiskeleminen, on muuttumassa kohta totiseksi työnteoksi. Vaikka ne työt, joita olen tehnyt, on olleet ihan mukavia, en tiedä vaihtaisinko opiskelun vielä työelämään.

Välillä voi vaan jäädä nukkumaan aamulla. Joskus ei ole koulun puolesta pakollista opetusta pitkään aikaan. Kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai odota, ilmestynkö kouluun vai en.

Toisaalta, epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttaa välillä huonoja yöunia. Koko ajan on tiedossa tulevat tentit. Ikinä ei ole aikaa tarpeeksi lukea, perehtyä ja nauttia opiskelusta tarpeeksi. Koulusta tullessa edessä odottavat työt: lukemista, lukemista, esitelmiä, kirjoitustehtäviä, lukemista. Tentteihin on älyttömät lukualueet: tuhatsivuisia kirjoja – kuka niitä ehtii oppia? Tai lukemaan? Edes osan?

Aina on olo, ettei osaa tarpeeksi. Aina on olo, että tietää murto-osan opiskelemastaan alasta. Sitten kun menee töihin, tajuaa, että ihmiset eivät sittenkään ole sen kummempia ja työtehtävät ovat usein ihan hallittavissa. Moni asia onkin käytännössä supistettu johonkin aivan muuhun muotoon kuin mitä yliopistossa opetetaan. Mutta eipä ilman tuota teoriaopetusta ymmärtäisi mistään mitään. Ei voi tehdä mitään, jos ei tajua mitä ja miksi tekee.

Välillä pahaolo eroamisesta iskee läikähtävinä tunteina. Kotona yksin oleminen on ok, ellei ala ajatella että on tosiaan yksin eikä kukaan ole koskaan tulossa tänne enää. Täytyy keksiä tekemistä. Kaivoin vanhat dvd-sarjalaatikot esille, sytytin kynttilät ja kaivauduin peiton alle. Tuttu ohjelma ja tutut hahmot – ihan kuin mikään ei olisikaan muuttunut…

En ole kuitenkaan sinut eroamisen kanssa. Yritän koko ajan olla ajattelematta asiaa, koska muuten pelkään vaipuvani pohjattomaan masennukseen, mikä sekin on koettu. Ennen masennus ei niinkään pelottanut. Se olotila jopa tuntui tutulta ja kaikki uuteen lähteminen ja tekeminen tuntui taas vaikealta. Nyt kun masennus on elämässäni ehkä taka-alalla, pelkään välillä, että se tunne saa minut valtaansa. Tiedän suunnilleen, mitkä tekijät saavat minut masentumaan ja elämän mustaksi, ja yritän vältellä niitä. Eroamista ei voi vältellä, ja eroaminen kuuluu ehkä ihmiselon suruihin, joita ei pitäisikään olla kokematta. Mutta ei eroja jaksa, jos kaikki suhteet tuntuvat päättyvän huonosti.

Juttelin eilen ensimmäistä kertaa eron jälkeen entiseni kanssa. Hän pyysi anteeksi tapaa jolla kaikki tapahtui. En usko, että oikeasti rakastava ihminen jättäisi itselleen joskus rakkaana olleen ihmisen tuolla tavoin. En ainakaan itse pystyisi siihen. En missään nimessä.

Olotila on nyt tasapaksu. En kaipaa uutta suhdetta, mutta se voisi tehdä hyvääkin. Entisestä ei pääse yli ennen kuin tunteet on siirretty uuteen kohteeseen. Olin eroamisesta ja sen tyylistä todella surullinen ja vihainen, mutta silti yritin ajatella, ettei tuollaisen ihmisen perään kannata surra. Mutta miltä tuntuisi, jos hän kertoisi ihastuneensa johonkuhun? Luulen, etten haluaisi tietää. Ajatuskin repii rintaa. Kaikki se, mitä suunnittelimme joskus, tapahtuisikin jonkun muun kanssa?

Äh, tällaisissa elämäntilanteissa ainoa keino selviytyä on lähteä ulkomaille!