Selasin blogeja, ja törmäsin lääkikseen hakevien blogeihin. Luin niitä pienellä haikeudella ja suuremmalla helpotuksen huokauksella: onneksi pääsykokeet ovat osaltani menneisyyttä. En varmasti enää muistaisi pikkukaavoja fysiikan laskuihin tai jotain älytöntä nippelitietoa, jota pääsykokeissa harrastetaan. Ja toisaalta menneisyyttä on myös lääkiksen alku, jossa edessä tuntuu olevan suora tie, ahdistusta herättävä määrää opittavaa ja palkintona LL-titteli.
Voin kertoa, ettei tie ole suora. Kun lääkis lähenee loppua, mikään ei tunnu olevan selvää, vähiten se, haluaako edes tehdä sitä työtä, jota varten on opiskellut kuutisen vuotta. Takana on kymmeniä tenttejä, harjoitustöitä ja tavattuja potilaita. Silti tuntuu, että suurin osa lääketieteestä ja ennen kaikkea käytännön taidoista on oppimatta. Karu totuus on, että en koskaan tule oppimaankaan tai tietämään kaikkea. Osa aloista jää pimentoon, koska en todennäköisesti tule menemään niille aloille töihin. Kun sitten joskus olen pakotettuna terkkarissa, yritän kädet hikoillen ja muistella jotakin kliinistä kurssia, jonka kävin vuosia sitten, ja mitä siellä sanottiinkaan tästä ja tästä asiasta…tuskanpisarat kiiltelevät jo otsallani pelkästä ajatuksesta.
Vaan onhan se niin, että työ opettaa tekijäänsä. Lääkäriksi voi oppia kuitenkin vain olemalla töissä. Tentit ja koulunkäynti on sivuseikka, mutta välttämätön sellainen. Emmehän toki puoskareita halua olla…
Jouduin aikoinaan kesätöissä päivittäin uusien tilanteiden eteen. Siihen tottui, kun oli jo etukäteen asennoitunut olemaan nöyrä ja kysymään neuvoa melkein keneltä tahansa. Kerran jouduin kuitenkin tilanteeseen, joka oli kokemuksena mielenkiintoinen. Potilas oli kuollut, ja minua pyydettiin menemään toteamaan kuolema. Ajatus kuolleesta ei sinänsä ole kamala, ja onhan ruumiinavauskurssilla tullut nähtyä groteskia meininkiä ihan riittävästi. Tarkistin ensin, mitkä asiat pitää tehdä, jotta ihmisen voi todeta kuolleeksi.
Kun näin vainajan, minut valtasi täydellisen epämiellyttävä ja tukala olo. En tiedä miksi, koska kuollut makasi niin kuolleena kuin voi, nukkemaisena, ehkä voidaan jopa käyttää termiä rauhallinen. En vain olisi halunnut koskea ruumiiseen, en olisi halunnut nähdä sitä, en olisi halunnut olla missään tekemisissä sen asian kanssa. En edes tiennyt, onko siinä pelkkä ruumis vai onko siinä vielä ihminen, tuo henkilö. Olisin halunnut juosta pois, mutta sitä en voinut, koska olin töissä.
Loppupäivän mietin tietenkin elämän tarkoitusta, enkä edelleenkään löytänyt vastausta. Lääkärin työ tosin oli painunut muutaman asteen alaspäin toiveammattieni listalla. Koko lääkärin ammattihan on käsittämätön toiveammatti: olen viimeiset reilu viisi vuotta viettänyt elämääni perehtyen sairauksiin ja sairaisiin. Maailmankuvani on vääristynyt: tuntuu, että elämä on valikoima sairauksia ja päätehtävä täällä niiden ehkäisy ja eliniän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Välillä haluaisin tehdä jotain älytöntä, turhaa, jotain josta ei ole hyötyä, josta tulee ainoastaan hyvä mieli. Kukkakauppiaaksi?
Lääkäreistä puhutaan nykyään aika negatiiviseen sävyyn. Joko lääkärit ovat ahneita, ylimielisiä tai sitten vain tyhmiä. Näille ihmisille sanoisin, että siitä vaan, pääsykokeet ovat kaikille avoimet. Sen jälkeen istutaan siellä koulussa viidestä kuuteen vuotta ja aloitetaan työt. Potilaat saavat haukkua ja arvostella työtäsi, vaikka eivät ole päteviä arvioimaan lääketieteellistä tietoa ja hoitoa. Potilaat vaativat lääkäriltä keinoja ja taitoja, työtä, joka ylittää työ- ja vapaa-ajat reilusti, mutta potilailta ei saisi vaatia mitään. Edes omasta itsestään huolehtimista. Otat vastuullesi jokaisessa potilaassa hänen hyvinvointinsa, periaatteessa pohjimmiltaan hänen elämänsä tai kuolemansa. Tietoa on niin paljon, että voit hyvin viettää vapaa-aikaasi opiskelemalla uutta ja kertaamalla vanhaa.
Joten siitä vaan, tulevat toivot, puhkaisemaan paiseita, tarkastamaan ihmiselimistön eritteitä ja katsomaan silmästä silmään elämän totuuksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti