Itsensä viiltelyn salat ja muuta masennusjuttua

Olen monesti miettinyt, pitäisikö alkaa psykiatriksi. Se olisi medisiinisistä aloista tietyllä tavalla helpoin: kuuntelua, periaatteessa vain tietyt lääkeryhmät käytössä, keskustelua. Potilaaseen ei tarvitsisi yleisesti koskea, hengenhätää tuskin olisi. Tai no jaa, mitä nyt itsemurhavaarassa olevat. Mutta verrattuna moneen muuhun lääkärin alaan, psykiatria on ehdottomasti oma erikoisuutensa.

En ole varsinaisesti koskaan ollut psykiatrialla töissä, koska en ole tuntenut alalle kuitenkaan vetoa. En tiedä miksi: olen omaa elämääni myöten tutustunut psykiatrian kiemuroihin ja alan tietynlainen epälääketiedemäisyys voisi sopiakin minulle.

Psykiatrisia potilaita olen kuitenkin tavannut, ja heitä tulee jokainen lääkäri tapaamaan, oli työpaikka mikä tahansa. Itse asiassa jokaisessa potilaskontaktissa joutuu olemaan myös vähän psykiatrina. Olen huomannut, että jaksaisin kyllä jutella masennuspotilaiden kanssa kaikenlaista diipadaapaa ja antaa ohjeita ja neuvoja eteenpäin. Mutta olen myös huomannut, etten usko itsekään siihen elämäntapapaskaan huonoina päivinäni. Usein koen olevani masentuneempi kuin potilas itse. Tällaisessa tilanteessa olen joskus ollut, enkä tiedä minkälaisia ohjeita sen kerran potilas minulta sai… Kehotinkohan ratkaisemaan asiat oman käden kautta…

Tottahan se on, että heti, jos potilaan papereista löytyy PSY-lehti tai edes jokin psykiatrinen diagnoosi, potilaaseen suhtautuu eri tavalla. Masennus tuntuu olevan suomalainen kansantauti. Onko niin vai onko diagnooseja alettu antaa helpommalla kädellä?

Jaa mutta musta huumori sikseen. Välillä minulla on olo, että haluaisin vain nukkua, mennä pieneksi mytyksi ja nukkua vuoden. Hienosti ilmaisten, koen tulevaisuuden ahdistavana, jos sitä edes on. Välillä tuntuu että voisin heittää kaikki tavarani kodistani roskiin, pakata repun ja lähteä jonnekin. Mietin kuolemaa alituisesti, ja se ahdistaa minua. Mitä enemmän tajuan, että mietin kuolemaa, ahdistun entistä enemmän. Nuorena pitäisi ajatella muuta. Nuorena pitäisi tehdä jotain muuta. Nuorena pitäisi kaiken olla mahdollista. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan pätemistä, pitämistä ja tarvetta olla jotakin tälle maailmalle.

Koulutukseni vuoksi osaan ehkä analysoida itseäni, taustaani ja tekemisiäni välillä liian tarkasti. Voin ajatella todennäköisyyksiä tapahtumille. Masentumiseen taipuminen on myös fakta, jota kannan aina mukanani. Motivaatiota piristymiselle on vaikeampaa hakea, kun tietää olevansa itse siinä potilasaineksessa, joka on masentuva ja ahdistuva. Ne potilaat tulevat aina uudelleen. Niille potilaille elämässä kaikki määräytyy masennuksen kautta tavalla tai toisella. Elämän hyvätkin hetket ovat niitä, jolloin masennusta ei ole. Kun kerran masentuu, on aina vaarassa sairastua uudelleen.

Koin jokin aika sitten jonkinlaisen emotionaalisen kriisin, kun tajusin, että minun elämässäni tulee aina olemaan totta se, että olen lähestulkoon koko nuoruusikäni ollut masentunut. Että mitään uutta mahdollisuutta ei tule. En voi elää uudelleen opiskelujen aloittamisia, kavereiden hankkimista. Tällä psyykeellä olen saavuttanut kaiken tämän mitä minulla on. Ja jos olisin ollut terve, sanan mielenterveydellisessä mielessä – millaista elämäni olisi? Olen vakuuttunut, että olisin itsevarmempi. Olisin ehkä erilaisessa kaveriseurassa. Tutustuisin ihmisiin, jos he kiinnostavat minua, en siksi, että ”minulla olisi edes jotain tuttuja”. Näitäkin kavereita minulla on. Olisin ehkä jopa uskaltanut jättää lääkiksen kesken. Tässä aspektissa olen päättänyt, että alan hakea itselleni terapeuttia. Yths:n ohjaama yksityisterapia jäi rahanpuutteessa kesken, ja silloin ajattelin järkevästi (!), että käyn kouluni loppuun, ja keskityn sitten pääni sisäisiin asioihini.

Satuin törmäämään Duodecim-lehdessä (lääketieteellinen julkaisu) olleeseen juttuun ”Itseään viiltelevä nuori”. Luin jutun mielenkiinnolla, koska itselläni oli aikoinaan taipumus tuohon harrastukseen. Ilmiö on mielestäni mielenkiintoinen, sillä en osaa edelleenkään selittää, miksi viiltelin itseäni. Jutussa oli taulukko, jossa käsiteltiin merkityksiä, joita viiltely aiheuttaa psyykkiselle tasapainolle. Voin allekirjoittaa niistä usean; vaikka en oikeastaan osaakaan sanoa miksi sitä tein. ”Lievittää ahdistusta ja sulkea pois tunteet” ”Toistaa äiti-lapsisuhteen kokemuksia” ”Purkaa itseen tai toisiin suuntautuvaa aggressiivisuutta” ”Kostaa objektille” ”Saada huomiota ja hoivaa”. Minun viiltelyistäni ei tiedä kuin psykiatri ja entinen poikaystäväni. Ainakin luulisin niin. Olen vielä tässäkin iässä joskus tuntenut sellaista oloa, jossa voisin kuvitella vahingoittavani itseäni, mutta en ole ainakaan viillellyt itseäni pitkiin aikoihin. Osaksi se johtuu niin arkipäiväisestä asiasta, etten voisi olla potilastyössä ranteet auki. Vaikka siltä välillä tuntuukin. Hah hah.

Kuoleman pohtiminen on raakaa ja siitä saa päänsä kyllä kipeäksi. Tuntuu hassulta, että kuoleman symbolit ovat usein vahvasti esillä vaikkapa nuorten pääkallovaatteissa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ihmisellä, jolla ei ole ollut kosketusta kuolemaan, voikin sitä etäisesti ihannoida. Nuorempana, kun olin tuskaisen masentunut, mietinkin kuolemaa kuin toisena vaihtoehtona masennuksen loppumiselle. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin on oppinut tajuamaan sen yksinkertaisen seikan, että elämä on ainutkertaista. Menettämisen pelko on tullut mukaan ajatuksiini, koska en voisi kuvitella elämääni ilman tiettyjä läheisiä ihmisiäni. Ja loppujen lopuksi, kaikki kuolevat kuitenkin. Eikö kannattaisi katsoa mitä asioita on edessä, siellä voisi olla jotain hyvääkin. Ja ehkä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä käsittelemään kuoleman kysymyksen, vaikkapa silloin kun joku läheinen kuolee. Ja ehkä asia kuuluu sitten jättää ja unohtaa, koska asian miettiminen ei ilmeisesti tilannetta muuta.

Olen viime aikoina kokenut oloni hyvin stressaantuneeksi. Tuntuu, että käyn ylikierroksilla. Iltaisin en saa unta, vaan alan järjestellä työasioita puolenyön aikaan. Olen koko ajan väsynyt. Ärsytyskynnys on todella matalalla. Kävin tekemässä tekemättä jääneen tentin, ja tenttitilaisuudessa joku söi eväitä rapisevasta muovipussista. Keskittymiseni katosi samantien ja tenttiaikani kului rapinaa kuunnellessa. Jumppaan meno ärsyttää ja kyllästyttää. Tuntuu, kuin olisin kuullut jo kaikki biisit ja tehnyt kaikki jumppaliikkeet niin sataan kertaan, ettei enää vain huvita. Aamulla ensimmäinen ajatukseni on, etten halua kuulla kenenkään ihmisen ääntä enkä halua että kukaan puhuu minulle. Tuntuu, että kaikki ihmiskontaktit tulevat liian lähelle ihoa. Vaikka kukaan ei minun ihoani ole edes silittämässä.

Kaikkein ärsyttävin ajatus on, että masennus on se mielenmaisema, jonka läpi katson tätä elämää. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, tulen aina näkemään asiat omasta katsantokannastani, joka on elämäni aikana muokkautunut masentuvaan taipuvaiseksi. Että vaikka elämässäni tapahtuisi iloisia asioita, minä olen aina minä, ja minulla on aina takataskussa masennus, joka voi kaataa minut millä hetkellä tahansa. Ajatus on itse asiassa todella säälittävä. Tuntuu, että viimeistään kuolemassa ihminen vapautuu ajatuksiansa kahlitsevasta masennuksesta, mutta silloin on enää myöhäistä nauttia mistään muustakaan.

Masennuksesta ei ole mitään hyötyä. Se aiheuttaa välillisesti ikäviä tapahtumia, mutta suoraankin se on liitetty muun muassa suurentuneeseen riskiin saada sydän- ja verisuonisairauksia. Aikaisempi masennus on myös riskitekijä sille, että äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja ylipäänsä se altistaa aina uusille apatiajaksoille. Jos minusta joskus tulisi äiti, kuinkahan minä siitäkään selviytyisin. En haluaisi siirtää mielenterveysongelmia kenellekään eteenpäin.

Olin lääkisaikojeni alussa masentunut, ja juuri tuolloin kävin yths:n tarjoamassa terapiassa. Ongelmani kasautuivat, ja olin eräänä keväänä niin loppu, etten käynyt koulussa juurikaan ja tentit jäivät tekemättä. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä koulukaverini opiskelivat tuolloin. Jäin lopulta vuodeksi tauolle ja lähdin ulkomaille. Olin sinä vuonna onnellisempi kuin koskaan. Olin myös palattuani vahvempi, itsevarmempi ja ehkä onnellisempi kuin aikaisemmin. Poislähtö on pakenemista, mutta mitä sitten? Etäisyys kaikkeen voi tehdä hyvää. Samat ajatukset hiipivät nyt sisimpääni: olisi hienoa, jos voisi taas lähteä ulkomaille, pois, jonnekin kauas, vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin voisi tulla, kun kaikki on taas hiukan paremmin. Matkat tekevät joskus ihmeitä, vaikka itseään ei voikaan paeta.

Lapsen kuolema

Kirjoitusinto on ollut hukassa, ja lähdin hakemaan inspiraatiota kasvitieteellisestä puutarhasta. Mikä paikka! Liikenteen tasainen jyrinä jää taakse. Puutarhoissa on jotain taianomaista, ajatonta: monet kasvit tai puut elävät pidempään kuin mitä ihmiselämä kestää. Hiekkateitä, hiljaisuutta, vihreyttä ja eri värisiä puhjenneita kukkia. Tuntuu kuin aika pysähtyisi. Kasvit kasvavat hiljaa ja salakavalasti, niin ettei sitä huomaakaan.

Kasvihuoneet toivat mieleen 1800-luvun lopun englantilaisen yläluokan, naiset huolitelluissa pitkissä hameissaan päivänvarjoineen, miehet sikarihuoneessa alakerrassa.

Puput loikkivat piiloon, aavistavatkohan ne, kuinka paljon niitä lehdissä manataan? Hiekkatietä vielä jonkin matkaa ja mihin päädyinkään: omenapuiden luo! Miten se menikään, miten löydetään omenapuutarha? Tänään löysin yhden reitin sinne.

Viime viikolla lehdessä kerrottiin nuoresta tytöstä, joka oli ollut lauantai-iltana harjoittelemassa jollakin urheilukentällä. 18-vuotias poika puukotti hänet kuoliaaksi, sattumalta juuri hänet. Kun kuulin uutisen, minut valtasi sellainen suru, mitä tuntematonta, turhaa, nuorta kuolemaa kohtaan voi tuntea. Siinä pysähtyi aika monen muunkin elämä lopullisesti. Ihan turhaa! Sitten alkoi ärsyttää: miten voi olla niin, että nuori (oliko tyttö nyt sitten 15) tyttö lähtee illalla harjoittelemaan eikä koskaan enää palaa? Mitä tässä maassa oikein tapahtuu?

Sitten tulikin nopeasti lehtiin tieto tekijästä. Helsingin Sanomien kuvissa ei tekijän kasvoja näy, ja se on oikein. Hän ei ansaitsisi sitä vähääkään palstamillimetrien tuhlausta, jota on jo tehty. Ja mitä tämä keskenkasvuinen mielisairas sitten sanoo? Että uhri oli sattumaa ja syynä jotakin sen kaltaista, että mielenterveyshoitoa pitäisi saada. Oh my God.

Älkää nyt vain väittäkö, että tämä 18-vuotias joutuu (tai siis pääsee) yhteiskunnan valvomaan ja kustantamaan hoitoon: psykiatrista tukea, laitoshoitoa. Mitä vaan, että poika tervehtyisi. Kohtuutonta. Eihän tuollainen ansaitse enää mitään!

Olen ollut joskus työssä sellaisessa psykiatrisessa laitoksessa, jossa hoitoa saivat ne, joilla on sekä mielenterveysdiagnoosi että jokin rikos tehtynä. Yleensä potilaat olivat todella pitkäaikaissairaita ja moniongelmaisia: jo lapsena olleet huonot kotiolot, koulut jääneet kesken, huumeita, alkoholia jne. Sellaisessa ketjussa jonkun tappaminen on enää kyseisen potilaan meriittilistalla vain hännänhuippu.

Eniten mieleen jäi itselleni kuitenkin tietynlainen toivottomuus: suurempi todennäköisyys on, että potilaat jäävät jonkinasteisiksi mielenterveyskuntoutujiksi kuin palaavat muun yhteiskunnan joukkoon tekemään sitä mitä suurin osa tekee, häiritsemättä muita.

Ei ollut kuitenkaan vaikeaa työskennellä ihmisen kanssa, joka on tappanut jonkun. Se oli yllättävä kokemus, mutta potilas on potilas. Sama se mitä lääkärintyötä tekee, eihän sitä koskaan voi tietää mitä potilaat ihan oikeasti tekevät ja ovat. Lääkärille muutenkin todennäköisesti silotellaan tarinoita omasta elämästä. Jotkut valheet näkyvät läpi, jotkut eivät millään.

Mutta jotakin väärää ja pahaa on maailmassa, jossa tarinan nuori tyttö kuolee ihan turhaan, ja jossa tappaja jää henkiin saamaan hoitoa. Missä on kivittäjät? Ei sellaista kuolemaa voi hyväksyä. Toki, maailma on paha paikka ja elämä epäreilua. Ennenhän ihmisiä kuoli nuorempana, nykyään helposti hoidettaviin sairauksiin ja kai muutenkin ties mihin. Nykyään ihminen ei saisi kuolla länsimaisessa yhteiskunnassa kuin vasta vanhana. Ja jos silloinkaan.

Lapsen kuolema on epäreilua ja surullista. Lisäksi se herättää äärimmäistä vihaa, jos kuolema on väkivaltainen. En osaa kuvitella, miltä se tuntuu vanhemmista. Miten jäljelle jääneet jaksavat enää elää eteenpäin? Joko he oppivat elämään asian kanssa, tai sitten eivät. Mutta unohtaa ei kaiketi voi koskaan. Jäljelle jää lopulta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Se on lohdutonta.

Psykiatri ja terapiatuoli

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuluttaneet aikaansa ja rahaansa käymällä sekä yths:n psykiatrialla että terapiassa.

Olen istunut kyyneleet valuen sängyllä ja viillellyt itseäni – kuinka teatraalista, mutta kuitenkin oikeasta ahdistuksesta kumpuavaa toimintaa. Olen kääntynyt kotiovellani takaisin ja jättänyt kouluun menemisen väliin vain siksi, että olo on ollut niin ahdistava että kenen tahansa näkeminen saisi itkemään. Olen lähtenyt koulusta kesken päivän leffateatteriin kun koulu on alkanut vituttaa. Olen itkenyt kotona kuultuani liian rankan potilastapauksen. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, että elämä ei ole kuin kuoleman odotusta. Olen ajatellut, etten pärjää.
Olen maannut sängyssä, olen kävellyt öisin, olen nukkunut pitkään, olen ollut uneton, olen herännyt aamuyöllä.

En ole ainutlaatuinen. Ystäväpiirissäni masentuneita ja ahdistuneita on enemmän kuin niitä, joita elämä ei tuskastuta. Onko kyse lisääntyneestä masennuksesta vai hakeudunko itse joukkoon, jossa ymmärretään mitä pinnan alla tapahtuu?

Psykiatrialla käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen ajatellut kaikenlaista, mitä maallikko voi psykiatriasta ajatella. Kuten että löydän elämän arvoituksen, tajuan kaiken tarkoituksen ja ongelmani avataan kuin lankavyyhti ja tietyn tapaamiskertamäärän jälkeen olen taas ehyt, puhdas ja onnellinen ihminen.

No, eihän se niin tietystikään mene. Tapaamiset yths:n psykiatrin kanssa menivät aina melko samaa kaavan mukaan: minä kerron nihkeästi, psykiatri johdattelee keskustelua. Sitten taas uusi kerta ja samat ongelmat. Jossain vaiheessa aloin käymään psykoterapiassa muualla. Oli alusta asti selvää, etten kokenut tuota henkilöä sellaiseksi, jolle kertoa sydämensä syvimmät sopukat. Olin liian arka uskaltaakseni ottaa asiaa puheeksi ja jatkoin käyntejä. Tällä kertaa minun odotettiin kertovan entistä itsenäisemmin tarinaani. Psykiatri kyseli vain välillä jotain ja pitkät, hiljaiset tauot tulivat kiusallisen tutuiksi. Koin, että olen huono kertomaan ja minun pitäisi psykiatrin tuolissakin olla parempi ihminen.

Sitten kellon viisarit värähtivät ja terapiaistunto oli ohitse. Näin se suunnilleen aina meni. Mietin, mistä psykiatri rahansa ansaitsee? Istumalla tunnin edessäni ja tokaisevan aina välillä ymmärtäväisen ”aivan”? Vai onko hoito siinä, että elämässä on edes jotain säännönmukaista ja turvallista: joka viikko pehmeänä odottava tuoli johon istua ja kertoa vastapäiselle mitä mieleen tulee?

Odotin suurella mielenkiinnolla lääkiksen psykiatrian kurssia. Kurssilla kohtasi mielisairaita, masentuneita, täysiä seinähulluja, surullisia ja pelottavia asioita. Minulla riittää ymmärrystä masennukselle, koska tiedän sen oikeasti olemassa olevana tilana. Niitäkin ihmisiä vielä nimittäin on, joiden mielestä masennus on vain laiskan ihmisen itsesääliä.

Yllätyin kuitenkin kohdatessani masentuneen potilaan. Minun olisi tehnyt mieli sanoa potilaalle, että tuota valitusta ja pohtimista saat jatkaa maailman loppuun asti, ellet tee asialle jotain. Ihmisille, joilla on jokin muu kuin masennus psykiatrisena diagnoosina, on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Hänhän ei välttämättä näe asioita samalla tavalla kuin psyykkisesti terveet ihmiset.

Ehkä taitamattomuuteni masentuneen potilaan kanssa johtuu siitä, että samaa jaarittelua kuulen kavereilta ja itseltäni. Ja ratkaisun avaimet tuntuvat olevan niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä tavalliseen elämään kuuluu. Mikä hyöty on istua psykiatrilla, joka ei tunne sinua kuitenkaan? Hyvä kaveri vastaa kymmentä psykiatria. Ainoa ongelma on se, että hyvä kaveri voi kohta olla entinen kaveri, jos häntä käyttää omien ongelmien kaatopaikkana. Ystävyyssuhde masentuneen kanssa on tasapainoilua: kuuntelu- ja myötäelämiskykyä tarvitaan, mutta oma viihtyvyys ja hyvinvointi tulee muistaa, jottei itse ahdistu. Ystävä ei siis voi olla psykiatri.

Omat ongelmani kumpuavat siitä, että koen etten kelpaa. Itsensä pitäminen liian huonona jopa omaan elämäänsä johtavat stressitilanteissa ainakin omalla kohdallani masennukseen. Lääkis oli minulle välillä vaikeaa, siitä yksinkertaisesta syystä, etten jaksanut tarttua tehtäviin ja lukemiseen. Alun perin varmaan siksi, että koin olevani täysin väärä ihminen opiskelemaan lääketiedettä. En muuten edelleenkään ole varma asiasta. Ja tyhmäkin tajuaa, että eteenpäin meno ei onnistu, ellei itse polje mukana.

Lääkiksessä lienee ja onkin ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista mielenterveyden häiriöistä. On mielenkiintoista, että opiskelemme lääkäreiden ja parantamisen maailmassa ja ympärillä usein ei ole muuta kuin lääkäreitä. Silti kurssikaveri saattaa kuihtua anoreksiaansa, joku on paljon pois koulusta, joku on aina kovin hiljainen eikä kukaan kuitenkaan tee mitään. Kukaan ei puutu, koska se kuuluu suomalaiseen mentaliteettiin. On tietysti asia sekin, että henkilö, jonka pitäisi hoitaa muita, tarvitsisi itsekin hoitoa. Ihmisiä kuitenkin kaikki lopulta on. Koulutus on vain osa ihmistä. Ja kaikki se jäljelle jäävä osa ihmisessä onkin tärkeintä.

Nykyään yritän tehdä asioita, joista nautin. Sekään ei ole yksiselitteistä maailmassa, jossa täytyy ruokansa jollakin maksaa. Joskus joutuu venymään sellaisiin tilanteisiin, joista ei lainkaan tykkää. Välillä aika ei riitä tai ei ole mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa asioita, joista itse nauttisi. Alttius masentumiseen täytyy tiedostaa. Pitää jaksaa huolehtia itsestä ja olla antamatta muiden kohdella huonosti. Eihän se aina onnistu ja masennus on aina pelottava haamu, joka uhkaa huonoina hetkinä. Silloin pitää kai katsella kauas ulos ja todeta että maailma on suurempi kuin omat ongelmat.