Sairaanhoitajista ja kaikesta muusta

Nuori Lääkäri –lehti ilmestyi taas, ja kuten aiemminkin, lehden selaaminen sai minussa aikaan jonkinlaisen ulkopuolisen tunteen. Vähän samanlaisen, kun teininä luki nuorten lehtiä ja tajusi, ettei ole yhtään sellainen kuin ”keskiverto” nuori on. Tai pikemminkin millainen pitäisi olla. Olin nuorena kiinnostunut lähinnä kotona olemisesta, lukemisesta, tykkäsin perheestäni, vaikeaa murrosikää ei ollut, kaihdoin diskoja ja humalatilaa. Eläinten hoito riitti minulle. Olin onnellinen!

Nuori Lääkäri lehdessä on sama vika. Se kutistaa nuoret lääkärit (alle 40-vuotiaat?) samaan kategoriaan: lääkisihmisiksi, jotka ovat suunnilleen samoista asioista kiinnostuneita ja joiden elämä noudattaa samaa lääkis-lk-euro-erikoistuminen –linjaa. Vaikka elämäni osittain noudattaa samaa kaavaa (ainakin toistaiseksi), ulkopuolisuuden tunne ei häviä. Se alkoi ensimmäisenä päivänä lääkiksessä ja jatkuu toisinaan edelleen. Nykyään välitän siitä vähemmän, lääketiede on se, joka minua kiinnostaa, ei oheiskrääsä sen ympärillä (= koulun kerhoissa toimiminen, järjestöjyrääminen, Vaikuttaminen). Kaverit on hyvä hankkia muista piireistä, ettei kuormitu liikaa lääkäri-potilas-sairaus -asioilla.

Nojaa, ehkä ylitulkitsen asiaa. Lehden tehtävä onkin olla nuorten lääkärien tiedotuskanava, eikä mikään vaihtoehtolehti. Eikä lehdestä tarvitse lukea kuin olennaiset (potilastapaukset ja keltaiset sivut). Ja kuten tapaani kuuluu, en moiti wannabe-lääkisihmisiä, kukin eläköön kuten tykkää.

Keskushermostoni on saanut öljyä moottoriinsa: yli kuukauden olen käynyt masennuslääkkeillä. Kun psykiatri kysyi kontrollikäynnillä, ovatko lääkkeet auttaneet, vastasin oitis kyllä. Tuntuu, kuin jokin puuttuva pala minusta olisi saatu takaisin. Tunnen välillä onnea, vaikka elämäni ei ole ratkaisevasti muuttanut suuntaansa. En ole itkenyt. Välillä tunnen alakuloa kuten ennenkin, mutten vaivu syvyyksiin, vaan paha olo menee aikanaan ohi. Aamuisin ensimmäinen tuntemukseni ei ole lannistava masennus, vaan korkeintaan väsymys, joka yleensä vähenee päivän mittaan.

Yksinkertaistaen voisin sanoa, että masennuslääkkeet latistavat tunnehuiput. Luonnotonta, voisi sanoa lääkityksen vastustaja. Onko sitten luonnollisempaa heretä itkemään jokaisesta pienestäkin mielen järkkymisestä? Tunnen edelleen iloa, nauran ja välillä minua huvittaa suuresti tämä elämän show, kaikkine kummallisine käänteineen. Tunnen myös surua ja vihaakin, mutta jokin asia tai tekijä estää minua vaipumasta painostavaan ahdistavaan mielentilaan. Rintaani ei enää pistä eikä ahdistava tunne lannista minua sohvan pohjalle.

Olen töissä paikassa, jossa on ihania sairaanhoitajia. Tässä seurattuani ja osallistuttuani hienosti sanottuna moniammatilliseen työhön, en voi kuin ihailla hoitajia. Siellä he menevät saappaat jalassa rempseästi nauraen ja pystyvät kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen alastomana, rumana, sairaana, vanhana, turvattomana. Hoitajat ovat osastoilla usein ensimmäisenä paikalla, kun jotain yllättävää tai dramaattista sattuu. Omaiset hyökkäävät puhelinlankoja pitkin. En tajua, miksei sairaanhoitajan työtä arvosteta enempää – mikään sairaala tai hoitopaikka ei toimisi ilman tätä ammattikuntaa. Ja monella sairaanhoitajalla on sellainen taito olla ihmisten kanssa, mitä jotkut lääkärit eivät opi koskaan.

No, tämän ylistyspuheen jälkeen voinen odottaa seuraavaa ilkeää hoitajaa, joka haluaa painaa minut maanrakoon. Täytyy muistaa, että jokaisessa ammattikunnassa riittää kaikenlaista hiihtäjää.

Omaiset ovat hyökänneet lankoja pitkin minunkin kimppuuni. Olen todennut, että työ, jossa omaisten kanssa joutuu mahdollisimman vähän kosketuksiin, voisi olla minun juttuni. Eli ei lastentauteja tai geriatriaa. Vaikka olen vielä jaksanut asiallisesti keskustella ties kuinka monetta kertaa samat asiat, en jaksaisi tätä koko ikääni. Meneekö ihmisillä järki, kun omainen sairastuu? Ihmisillä, joilla ei selvästikään ole mitään käsitystä lääketieteestä ja ennen kaikkea sen toteutumisesta kliinisessä työssä, vaativat ihan outoja asioita. En ainakaan itse ole sitä tyyppiä, joka menee toisen alan ammattilaiselle sanomaan, miten asiat tehdään. Korostamatta omia vähäisiä taitojani, totean, että en minä todellakaan kaikkea tiedä, mutta siksi onkin keksitty konsultointikäytäntö eli kysyminen viisaammalta. Omaiset, olkaa huoletta...

Seurustelurintamalla on hiljaista, koska en tee asian eteen mitään. Kai odotan törmääväni jossakin tilanteessa sopivaan ihmiseen, tai sitten sitä olotilaa, jossa on pakko löytää joku. Olen kuitenkin tehnyt hyvää työtä ja ollut viihteellä lähes joka viikonloppu. Tiedossa on kuitenkin taas työ- ja asuinpaikan muutos, mikä sopivasti sekoittaa omat tulevaisuuden suunnitelmat. Miten voi löytää ketään, kun ei itsekään voi asettua paikalleen yhteen paikkaan? Kiitos vain Suomen valtio ja pakollinen eurovaiheen terveyskeskuspalvelu ja lyhyet työsuhteet ja paikkakuntien vaihdokset. Ihmetelkää siellä, miksi ihmiset eivät pariudu ja hanki ajallaan lapsia. No, menen sitten myöhemmin kuormittamaan hedelmällisyyshoitoklinikoita, kun en nyt ehdi hankkia niitä lapsia.

Mutta eipä surra näitä joulun kunniaksi. Hyvää joulua!

Akateemista, niin akateemista

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

Kyynisyys + huono lääkärikoulutus = lääkäripula?

Ajatus siitä, että sairaaloissa ja muissa hoitopaikoissa olisi töissä ihmisiä, jotka altruistisesti haluavat auttaa, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä ja joiden elämäntehtävä on huolehtia muiden hyvinvoinnista ja maailman parantamisesta, on totaalisen väärä.

En tiedä mitään paikkaa, jossa olisi enemmän kyynisyyttä ja ihmisvihaa kuin mitä sairaaloissa ja hoitopaikoissa on. Kaikissa työpaikoissa on se raja, jossa toiset ovat asiakkaita ja vieraita ja toiset työntekijöitä ja siten tiimin sisällä olevia. Tiskin molemmin puolin kuuluu kritiikkiä. Asiakas on aina väärässä tai sitten asiakaspalvelija on aina väärässä.

Tilanteessa ei sinällään ole mitään huonoa, koska parhaimmillaan se luo työyhteisöön yhtenäisyyden ilmapiirin. Mutta raja kyynisyyden ja rennon vitsailun välillä on joskus häilyvä.

Hoitoalalla, johon voisi mukaan lukea sairaanhoitajien lisäksi lääkärit, näkee kyynisyyttä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Syitä voisi keksiä monia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että aika tavalla voi kyrsiä se, että em. ammatteihin hakeutuu kaiketi melko auttamishenkisiä ja ahkeria ja tunnollisia ihmisiä. Töissään joutuu sitten kohtaamaan sen, kun avun tarjontaan vastataan kaikenlaisella haistattelulla ja hankaluudella.

Lääkäri lukee ja lukee ja lukee ja tekee töitä vuosia, ja mitä varten? Sitä varten, että saa valvoa päivystyksissä hoitamassa ns. turhia juttuja, juoppoja illasta toiseen. Eikä tarvitse olla juoppo ollakseen ns. hankala potilas. Työ, joka tehdään ihmisten kesken, on myös herkkä nostamaan tunteita puoleen ja toiseen. Oma persoona on työväline, halusipa sitä tai ei. Ja persoona tuskin on koskematon ja haavoittumaton, vaikka kuinka yrittäisi olla töissä vain töissä.

Kaikissa paikoissa, joissa olen ollut töissä tai harjoittelussa, on ollut enemmänkin käytäntö se, että potilaita haukutaan järjestelmällisesti ja päivystyksissä potilaan tulo hoitoon alkaa lauseella ”Miksi sen nyt pitää tulla tänne? Lähtisi v*ttu kotiin!”. Jopa kouluaikoina opetustilanteissa, kun potilas on ensin ollut kandiryhmän tutkittavana, potilaan lähdettyä alkaa opettajan johdolla hymistely ja naureskelu milloin millekin potilaan asialle tai olemukselle.

Myönnän itsekin sortuneeni tuollaiseen. Ja uskon, että viattomana ja potilaan kuulematta, huumorilla ja vitsailulla on työtä piristävä vaikutus. Ja monesti se on ainut keino jaksaa työssä. Siinä on vain se riski, että alkaa asennoitua kaikkiin potilaisiin saman massana, yhtenä ikävänä ja epätoivottuna päivystyspotilasjoukkona.

Silti ihmettelen asiaa. Tapasin kerran päivystyksessä lääkärin, joka oli suoraan sanoen vittuuntunut aivan kaikkeen. Elämäänsä, potilaisiin, mihin tahansa. En tiedä, oliko asenteessa esityksen makua vai oliko se todellista, mutta se sai minut miettimään. Miksi ihminen on työssä, jota vihaa ja josta ei saa mitään mielenkiintoa elämäänsä? Eikö se ole vain säälittävää? Alan vaihto on sallittua. Tai jos se on tyyli, pelkkä tapa esittää olevansa potilaiden yläpuolella, voi kysyä, miksi sellaista tyyliä täytyy ylläpitää? Ketä se loppujen lopuksi piristää?

Olen itse melko varma, ettei lääkäriys ole minun alani. Olen kiinnostunut monista asioista, mutta käytännön lääkärin työssä on liikaa asioita, joihin en halua mennä mukaan. Olen vain huomannut, että alan välillä suhtautua edellä mainitunlaisella tavalla asioihin. Olen tulossa kyyniseksi, ellen sitä jo ole. Enkä halua sitä! Nykyään kulutan melkoisesti aikaani siihen, että keksisin, mitä muuta voisin alkaa tehdä elämässäni.

Olen myös mielenkiinnolla seurannut ajoittain esiin nousevaa keskustelua lääkäripulasta. En vain ymmärrä kaikkia perusteluja, joita aiheesta esitetään. Lääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan, eikä siltikään se riitä. Suomessa on ilmeisesti nykyään vallalla kulttuuri, jossa ihmiset ovat täysin menettäneet kosketuksensa omaan maalaisjärkeen ja lääkäriin mennään pienellä kynnyksellä. Ei ihme, jos lääkäreitä ei riitä. Mutta on siinä jotain erikoista, että jos terveyskeskus lupaa joillakin paikkakunnilla huiman palkan, eikä kukaan tule, vaan lääkärit menevät pienemmällä rahalla muualle töihin. Eikö se herätä keskustelua, että ongelma ei ole lääkäreiden määrissä vaan työpaikkojen laadussa? Edes hyvä palkka ei vedä työntekijöitä?

Toki, jos lääkäreitä koulutettaisiin reippaasti enemmän, alkaisi pakostakin soluttautua muuallekin työntekijöitä. Tällainen asetelma vaatisi ensin suuren luokan investoinnin siihen, että lisää lääkäreitä saisi koulutettua. Lääkärin ammattia ei voi oppia tenttimällä kirjoista. Tarvittaisiin siis enemmän opettajalääkäreitä, opetustiloja ja ennen kaikkea potilaita. Jos tilat ja opettajat ovat jo nyt ahtaalla, miten voitaisiin ottaa opiskelijoita vielä lisää? Aikamoinen budjettilohko tarvittaisiin uuden tiedekunnan perustamiseen.

Lääkärikoulutuksen taso on mielestäni jo nyt laskenut kuin lehmänhäntä. Toki, mitä minä tietäisin mitä se on ennen ollut muuta kuin tarinoiden perusteella. Tuoreena lääkärinä en koe todellakaan olevani valmis työelämään, vaikka opiskeluvuosia on takana useita. En muista koskaan saaneeni henkilökohtaista opetusta lääkiksessä. En koe, että minulla olisi minkäänlaisia valmiuksia terveyskeskukseen, vaikka sinne minun on pakko jossain vaiheessa suunnata. Alan ymmärtää termiä ”arvauskeskus”, koska sitä minäkin menen tekemään: arvailemaan potilaiden ongelmien kanssa. Jos terveyskeskukseen halutaan enemmän lääkäreitä, pitäisi ongelmaa lähestyä sieltä missä sen juuret on: lääkärikoulutuksessa sekä terveyskeskuksen työolojen parannukseen. Valmiuksia ja henkilökohtaista opetusta ”mestari-oppipoika” –asenteella tulisi ehdottomasti lisätä koulutusvaiheessa. Tällaisella nykykoulutuksella valmistuu entistä heikommin motivoituneita ja epävarmoja lääkäreitä.

Omat syyni kyllästymiseen on moninaiset, ja varmasti persoonakysymys on avainasemassa. Pääsykokeisiin voisi ujuttaa haastattelun, koska se auttaisi hakijaa itseään. Ei ole mitenkään fiksua kouluttautua pitkään ja tajuta olevansa väärä henkilö ammattiin. Olen kyllästynyt työhön, jossa ei saa riittävästi tukea ja jossa pitää aina pelätä ja hakemalla hakea apua. Tuntuu tyhmältä, että ihmisten terveyttä hoidetaan työntekijöillä, joilla ei ole riittävää varmuutta asioista tai apua tukenaan.

En myöskään ymmärrä eurokoulutuksen pakollisuutta, jota samassa muodossa ei ole kaikissa muissa Euroopan maissa. Luulisi, että ihminen saa valita työpaikkansa itse.

Miksi olen aikoinaan hakeutunut lääkikseen? Onko minussa ollut sisäinen palo auttaa apua tarvitsevaa? Varmasti jotain siihen suuntaan. Ei kai se auttamisenhalu ole kadonnut, mutta nykylääkärin työ on usein kaukana hyväntekijästä ja varsinaisesta ihmisen auttamisesta. Nykylääkäri kuluttaa enimmän osan ajasta papereiden, todistusten ja potilastietojen kirjaamiseen tietokoneelle. Kaikki on helvetin byrokraattista ja ylhäältä säänneltyä. Perinteinen lääkärin ammatinharjoittaminen on nykyään vain utuinen kuva menneisyydestä.

Tarkat yksityiskohdat toisen elämästä!

Leikattu ruoho tuoksui tänään yliopiston lähellä. Kevät ja linnut ja vihreät lehdet!
Mietin koko päivän mitä kirjoittaisin uudenkarheaan blogiini. Luulisi toki bloginkirjoituksen olevan vain pahainen sivutuote ja yksi keino ilmaista mitä elämässä tapahtuu. Eikä elämän olevan tarkoitus olla blogin sivutuote. Matka omenapuutarhan löytämiseksi on koko ajan vallitseva olotila, joten matkalla voi pysähtyä miettimään Asioita.

Yöllä päivystäessä mieleen tulee tietenkin potilaat ja toive siitä, että potilaat olisivat kivoja ja helppoja. En lainkaan ymmärrä sitä, ettei lääkärikoulutuksessa panosteta tarpeeksi pelkästään siihen yksinkertaiseen ja samalla äärimmäisen mutkikkaaseen asiaan: ihmisen ja ihmisen väliseen olemiseen. Lääkärin työssä voisi melkeinpä kuvitella puolet taidoista koostuvan vain taidosta olla ihmisten kanssa. Loput on taitoa tietää mitä ei tiedä. Tässä vaiheessa vasta matkalla lääkäriksi tiedot ja taidot eivät kulje käsi kädessä eivätkä ne edes välillä tunnu olevan olemassa ollenkaan.

Ihmisten kanssa työskentely koskettaa aina omaa sisintä. Joko hyvällä tavalla tai pahalla. On ihmisiä, joiden tarinaa jää miettimään pitkäksi aikaa. On ihmisiä, joiden suru tarttuu itseen. On ihmisiä, joiden onnellisuus saa minutkin iloiseksi. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda esiin tyytymättömyyttään minua tai mitä tahansa kohtaan. On itselle raskasta ottaa liikaa potilaan asioita omakseen. Eräänä hetkenä huomaa, että omia ajatuksia kehystää liika tietoisuus sairaasta maailmasta.

Ja niin, olen todellakin sitä mieltä, että muiden asioista ei halua tietää liikaa. Ilmeisesti vallalla on jonkinlainen käsitys, että kaikki haluavat olla uteliaita. Ja että on todellisten halujen peittelyä sanoa ettei muka kiinnosta ne lehtihyllyistä pursuavat julkkikset joiden nimiä ei edes tiedä, saati syytä, miksi he ovat lehtien kansissa. Liikaa turhaa tietoa, joka saa joko pahan olon tai vain kysymään mikä tämän ajan ihmiselle on tärkeää.