Vauvahaaveita ei pahemmin ollut, koska se tuntui etäiseltä ajatukselta. Tutut ja ystävät ympärillä, ja minäkin, keskityin itsenäisen elämän aloittamiseen. Opiskeluja oli aloitettu, mutta oikean suunnan hakemista tuntui olevan yhdellä jos toisella.
Nyt on mennyt joitakin vuosia, tutut valmistuvat, menevät naimisiin, hankkivat lapsia. Vauvakuume valtasi minutkin kun olin 22- tai 23-vuotias. En tiedä mistä se kumpusi: en edes seurustellut tuolloin. Kai se oli joku yhtäkkinen tietoisuus siitä, että nuoruus ei ole ikuista, ja että todellakin, tässä iässä voisi hyvinkin saada lapsia jo.
Nyt olen 26 ja lapsia minun ikäisilläni ja suunnilleen minun ikäisilläni on jo sen verran, että ei pysy laskuissa mukana. Tietoisuus iän karttumisesta on jo tapahtunut ja parikymppiset tuntuvat minusta niiiin nuorilta! Koko ajan eteenpäin menevä vanheneminen pelottaa jollakin tavalla. Ja pikkuhiljaa kasvaa painostus mennä itsekin eteenpäin kuten muutkin.
Opintojen puolesta on nähnyt synnytyksiä ja lapsia ja vanhempia paljonkin. Aina ne ovat herättäneet tuntemuksia: joko valtavaa kaipuuta tai sitten helpotuksen huokausta siitä, että ei itse ole samassa tilanteessa. Synnytykset ovat olleet pääsääntöisesti liikuttavia. Ensin on monta tuntia seurannut yhtä odottajaa, käynyt katsomassa aina välillä mitä hänelle kuuluu ja sitten lopulta olla mukana avustamassa niinkin jännittävässä tapahtumassa kuin ihmisen synnyttämisessä.
Niissä tilanteissa olen tuntenut haikeutta ja kateutta, ihailua. Siitä, minkä työn nainen on tehnyt. Siitä, miten yhtäkkiä on syntynyt perhe. Siitä, miten oma mies katsoo naista ja rakastaa häntä enemmän kuin koskaan.
En ole koskaan ollut raskaana, joten en tiedä millaiselta se tuntuu.
Syntymän ihmeen jälkeen kotona onkin sitten jossakin vaiheessa se riiviö, joka ei nuku ja kiukuttelee kaiken aikaa. Lapset on monesti ihania, ja se mikä mättää, on niiden vanhemmat. Lapsi on tähti, joka saa kaiken huomion, ja joka saa käyttäytyä miten tahtoo. Vanhemmat kuvittelevat, että juuri heidän lapsensa on maailman ihanin. Niin se kai kuuluu ollakin. Ja on niitä raivostuttavia lapsiakin. Tosin tässäkin täytyy todeta, että ärsytyksen tunne taitaa johtua siltikin niistä vanhemmista, jotka sallivat lapsen heitellä ihmisiä esineellä tai riehua lääkärissä kuin apinatarhassa.
Nyt seurustelen jälleen, mutta en tiedä johtuuko ajoittaiset vauvahaaveet subjektiivisesti koetusta iästä (joka on vanha) vai miehestä? Mistä tietää, olisiko itse sopiva äidiksi? Mistä tietää, onko mies sopiva isäksi? Ja niin kauan kuin miestä pelottaa asian ajatuskin, ei haaveilu tunnu hyvältä. Vauvakuumeilu on kaiketi paljolti hormoniriippuvaista, ja siksi välillä se tuntuu polttavalta tarpeelta. Tehdä jotain sellaista, jolla on merkitystä. Välillä se tuntuu kaipuuna, ihan kuin jotain puuttuisi omasta elämästä. Toisinaan ajatus ei edes käy mielessä. Sinä aikana kun seurustelukumppani ei asiasta puhu, olen itsekin alkanut välillä miettiä, että ehken edes sovi hommaan. Kuinkahan kauan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti