Aika huono bloginpitäjä tunnun olevan, kun päivitystahti ei kovin kiivas ole… Olen kyllä ihan ajassa ja kotonani lukenut muiden blogeja melkein päivittäin, ajatellutkin suuria ja pieniä juttuja. Kirjoittamisfiiliksiä vaan ei ole ollut. Koen ongelmaksi juuri koko bloggaamisen idean: tietynlaisen anonyymiyden häviämisen. Vaikka se onkin juuri se juttu. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin arkipäiväisesti ja rajattomasti, kuin haluaisin, vaikka en uskokaan että näitä juttujani oikein kukaan muu kuin joskus joku satunnainen selailija edes lukee.
Aloitin blogikirjoittamisen saadakseni jatkoa kuihtuneelle päiväkirjan pidolleni. Ajattelin, että jos viihdyn tietokoneen äärellä muutenkin, miksen kirjoittaisi samalla ajatuksiani muistiin, ja vähän terapoisi samalla itseäni.
Mutta kovin henkilökohtaista juttua ei voi kirjoittaa, ellei paljasta aina vähän itsestään jotain. Ja toisaalta, mitä henkilökohtaisempia juttuja kirjoittaa, sitä vähemmän ehkä haluaa, että joku tietää, kuka juuri minä itse olen.
Olen yrittänyt välttää kaikkea, mistä minut voisi tunnistaa, ja siksi tekstini ovat aika suurpiirteisiä, joskus pelkkää tajunnanvirtaa. Ihmettelen, että joku niitä juttuja jaksaa kahlata, varsinkin kun joskus tekstiä kertyy ja kertyy!
En myöskään voi sanoa kirjoittavani päiväkirjaa, koska en todella ole kertonut täällä kaikkea. Pikemminkin voisin sanoa, että valitsen melko huolella, mitä kirjoitan ja mitä en. Kun vilkaisin blogitekstejäni, tajusin, että kirjoitan aika surullisia asioita. Ne ovat kaikki todellisia tunteita, mutta myös tiettyjen tunnetilojen aikana kirjoitettuja tekstejä. Kirjoittaminen on terapiaa, sillä voi kirjoittaa pois asioita mielestään. Elämäni on kuitenkin kai melkoisen tavallista elämää, eikä ollenkaan noin dramaattista ja surullista, mitä tekstit joskus antavat ymmärtää. Ainakin nyt tuli sellainen olo, kun tekstejä vilkaisin.
Olen ollut lomalla, ja saanut jonkin aikaa olla miettimättä lääketieteen asioita. En voi muuta sanoa, kuin että olen nauttinut tästä. Olen tuntenut taas eläväni normaalia elämää, jossa päivät kulkevat sään ja oman olon mukaan, eikä sen mukaan, ”mitä täytyy tehdä”. En tunne kaipaavani lääketieteen juttuja yhtään. Oikeastaan, miksi minun pitäisi edes kirjoittaa niin paljon alastani? Olen ajatellut, että purkamalla tänne niitä asioita, saan kanavan, jossa käsitellä juttuja, joita kukaan muu kuin saman alan ihminen ei jaksa kuunnella. Mutta toisaalta, silloin ajatukseni pyörivät jatkuvasti lääkärimaailmassa.
Satuin kuulemaan bussissa kahden vanhemman naisen keskustelua. Toinen rouvista valitteli päässään olevaa pattia, johon toinen ehdotti lääkärillä käyntiä. Pattirouva vastasi siihen: ”Mitä minä siitä hyötyisin? Kun se ei vaivaa ollenkaan ja siinä se patti vain on. Jos menen lääkäriin, mitä se tekee? Antaa särkylääkettä ja se on siinä.” Minä katselin maisemia ja mietin, että totta, noinhan se varmaan menisi. Toinen rouva jatkoi edelleen lääkärissä käynnin puolesta: ”Mitä jos se on kasvain? Olisi se nyt hauska tietää!” Sen jälkeen rouvat jatkoivat keskustelua siitä, haluaisivatko he, että heidät myrkytettäisiin hoitajan toimesta, jos olisivat vakavasti sairaita. Pattirouvan mielestä se olisi tarpeellista, ja toisen rouvan mielestä asiaa ei voi tietää, ellei itse ole siinä tilanteessa juuri nyt. Siis vakavasti sairaana.
Okei, kaikki lääketieteellisesti suuntautuneet ihmiset tajuavat että pattiasia ei ole noin yksinkertainen, mitä pattirouva oletti, mutta jätetään ne salaisuudet lääkärin vastaanotolla taiottaviksi…
Varsinaisesti minulla ei ole lomaa, vaan vapaata yhtä, viimeistä opiskelujuttuani varten. Mutta kyllä tämä kotona oleminen ja satunnainen kirjoittaminen voittaa ehdottomasti aikaiset aamut ja kymmenien ihmisten tapaamisen päivässä. En oikeastaan halua enää palata töihin ollenkaan. Voisin alkaa vaikka kotiäidiksi. Katselisin aamutelevisiota, söisin aamupalaa ja lukisin kiireettä sanomalehteä. Selaisin nettiä, siivoaisin hyllyjä, lähtisin jumppaan, ja ainiin, hoitaisin sitä lasta jossakin välissä…
Täytyy harkita ammatinvalintaa taas uudelleen, kun tämä tunne vain vahvistuu. Ja jotta tämä olisi edes hiukan päiväkirjan vastine, pitäisi kertoa vaikka miestilanteesta. Jep, mutta ehkä joku toinen kerta, nyt nukkumaan, eikä huomenna ole töitä!