Takki ylle ja rooli päälle

Minä en erityisemmin rakasta lääkäri-potilas –tilanteita. En pidä olostani ollessani lääkärin roolissa, enkä liioin ollessani potilaan roolissa.

Lääkiksessä kolmannen vuoden paikkeilla laitetaan valkoiset takit niskaan ja siirrytään pääsääntöisesti luentosaleista sairaalaan oppimaan. Muistan ensimmäiset valkotakkikerrat: tuntui kuin olisi osallistunut naamiaisiin. Tuntui niin konkreettiselta se, että ei todellakaan tiedä mistään mitään ja minä vain satun olemaan meistä kahdesta (vastapäätä istuvasta potilaasta ja minusta) se, jolla tuo hassu valkoinen takki on päällä.

Ihan alussa luuli, että lääkis on koulu, josta valmistuu lääkäriksi ja lääkäri on siis lääkäri. Pikkuhiljaa on oppinut, että lääkis on kuin peruskoulu: se valmentaa oppimaan vielä lisää. Se antaa perustiedot lääkärin ammatissa tarvittavissa asioissa, mutta suurimman osan se jättää opettamatta. Jokainen lääkäri ja opiskelija joutuu siihen tilanteeseen joskus, että ei osaa tai ei tiedä. Sellainen opettaa nöyräksi, mutta välillä se vain vituttaa. Joskus tuntuu, että muut ihmiset ei ikinä tajua mikä prosessi on oppia lääkäriksi. Koska ihmiset eivät ole sarjarobotteja, kaikki tilanteet ovat tavallaan aina uusia ja erilaisia. Kokeneinkaan vanha jäärä ei muista saati tiedä ja osaa kaikkea. Ikinä ei ole täydellinen.

Lääkiksen vaikein koe taitaa olla pääsykoe. Kaikki sen jälkeen tulevat tentit ovat sellaisia, että jokainen pääsee niistä läpi melko helpollakin. Tenteissä menestyminen tai ei-menestyminen ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään siitä, mitä teet kun kipeä ihminen on edessäsi. Lääkiksessä luetaan koko ajan, mutta lukeminen on vasta teoria ja siten vasta puoli työtä. Lääkis onkin akateeminen ammattikoulu…Ja valmis lääkäri on oikeastaan vasta tiensä alussa: lääkärin työn voi oppia vain olemalla lääkärin työssä.

Potilaita nähdään ja tutkitaan siis koko lääkiksen ajan. Samalla rakentuu oma rooli siinä tilanteessa, kun pitää tietää mitä tehdä. Kaikki mitä olet kuvitellut, ja kaikki se mitä et ole kuvitellut, on mahdollista kokea lääkärin työssä. Myös kaikki ikävä paska, mistä et haluaisi oikeasti tietää yhtään mitään. Potilaita, jotka kuolevat. Tilanteita, joissa löydetään jotain vakavaa. Lapsia, joita on pahoinpidelty. Nuoria, jotka ovat huumeista niin eksyksissä, eikä kukaan osaa ohjata. Vihaisia potilaita, jotka ovat tyytymättömiä sinun antamaasi hoitoon.

On potilaita, joista haluaisi eroon heti. Joko syystä, että potilas ei peseydy koskaan tai sitten syystä, että hänen persoonansa tai asenteensa hoitohenkilökuntaan kohtaan on lievästi sanottuna rasittava.

Mielestäni uusiin ihmisiin on yleensä ihan hauska tutustua. Se puoli lääkärin työssä tulee päivittäin hoidetuksi. Tilanteeseen liittyy vaan se ikävä puoli, että on itse siinä roolissa, jolle tullaan valittamaan ongelmista, hakemaan ratkaisua, kysymään jotain. Lääkäri näkee elämästä myös sen puolen, jota yleensä terveet ihmiset eivät haluaisi nähdä. Joskus väsyneenä potilaiden kanssa tulee fiilis että haluaisi olla vain rauhassa eikä kukaan tulisi kysymään yhtään mitään. Ja joskus, kun on saanut omassa siviilielämässään kuulla ja kokea liikaa ikäviä asioita, ei kerta kaikkiaan jaksa kuunnella ihmisten valitusta pikku vaivoista. Toisaalta silloin myös potilaan todella raskas tilanne saa omankin jo valmiiksi herkän olon entistä ikävämmäksi.

Kun menee lääkäriin, huoneen seinillä on kaikenlaisia julisteita, joissa listataan tärkeimpiä kriteerejä tietyille sairauksille tai kehotetaan hakeutumaan hoitoon, jos on tiettyjä oireita. Pöydällä on mainosten muodossa erilaisia taulukoita ja muualla kaikenlaisia lippusia, jotka kertovat totuuden nopealla vilkaisullakin.

Onko missään muussa ammattikunnassa tätä ilmiötä? Tarvetta jatkuville post-it-lapuille? Olisikohan asianajajan toimistossa samanlainen näkymä? Huoneessa julisteita tyyliin ”Murhan kymmenen kriteeriä” tai pöytäpinnalla mainosmuistio: ”Näin teet nopean tuomion”? Asianajaja voisi kantaa taskuissaan kaikenlaisia vihkoja ja lippusia ja lappusia, joissa olisi kirjattu pikalaki seuraamuksineen. Rangaistuksien top kymppi.

Valmis lääkäri ei tule koskaan osaamaan tai muistamaan kaikkea. Ihmistä ei ole rakennettu muistamaan koko Pharmaca Fennicaa ulkoa. Lääkärin taskuissa on siis kirjasia ja vihkoja. Joissa voisi lukea vaikka näinkin: Lääkärin työkin on vain työtä... (Ja tämäkin blogimerkintä sisältää aivan liian monta kertaa sanan, jonka alussa on kirjainyhdistelmä lää- ...)