Akateemista, niin akateemista

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

Kyynisyys + huono lääkärikoulutus = lääkäripula?

Ajatus siitä, että sairaaloissa ja muissa hoitopaikoissa olisi töissä ihmisiä, jotka altruistisesti haluavat auttaa, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä ja joiden elämäntehtävä on huolehtia muiden hyvinvoinnista ja maailman parantamisesta, on totaalisen väärä.

En tiedä mitään paikkaa, jossa olisi enemmän kyynisyyttä ja ihmisvihaa kuin mitä sairaaloissa ja hoitopaikoissa on. Kaikissa työpaikoissa on se raja, jossa toiset ovat asiakkaita ja vieraita ja toiset työntekijöitä ja siten tiimin sisällä olevia. Tiskin molemmin puolin kuuluu kritiikkiä. Asiakas on aina väärässä tai sitten asiakaspalvelija on aina väärässä.

Tilanteessa ei sinällään ole mitään huonoa, koska parhaimmillaan se luo työyhteisöön yhtenäisyyden ilmapiirin. Mutta raja kyynisyyden ja rennon vitsailun välillä on joskus häilyvä.

Hoitoalalla, johon voisi mukaan lukea sairaanhoitajien lisäksi lääkärit, näkee kyynisyyttä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Syitä voisi keksiä monia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että aika tavalla voi kyrsiä se, että em. ammatteihin hakeutuu kaiketi melko auttamishenkisiä ja ahkeria ja tunnollisia ihmisiä. Töissään joutuu sitten kohtaamaan sen, kun avun tarjontaan vastataan kaikenlaisella haistattelulla ja hankaluudella.

Lääkäri lukee ja lukee ja lukee ja tekee töitä vuosia, ja mitä varten? Sitä varten, että saa valvoa päivystyksissä hoitamassa ns. turhia juttuja, juoppoja illasta toiseen. Eikä tarvitse olla juoppo ollakseen ns. hankala potilas. Työ, joka tehdään ihmisten kesken, on myös herkkä nostamaan tunteita puoleen ja toiseen. Oma persoona on työväline, halusipa sitä tai ei. Ja persoona tuskin on koskematon ja haavoittumaton, vaikka kuinka yrittäisi olla töissä vain töissä.

Kaikissa paikoissa, joissa olen ollut töissä tai harjoittelussa, on ollut enemmänkin käytäntö se, että potilaita haukutaan järjestelmällisesti ja päivystyksissä potilaan tulo hoitoon alkaa lauseella ”Miksi sen nyt pitää tulla tänne? Lähtisi v*ttu kotiin!”. Jopa kouluaikoina opetustilanteissa, kun potilas on ensin ollut kandiryhmän tutkittavana, potilaan lähdettyä alkaa opettajan johdolla hymistely ja naureskelu milloin millekin potilaan asialle tai olemukselle.

Myönnän itsekin sortuneeni tuollaiseen. Ja uskon, että viattomana ja potilaan kuulematta, huumorilla ja vitsailulla on työtä piristävä vaikutus. Ja monesti se on ainut keino jaksaa työssä. Siinä on vain se riski, että alkaa asennoitua kaikkiin potilaisiin saman massana, yhtenä ikävänä ja epätoivottuna päivystyspotilasjoukkona.

Silti ihmettelen asiaa. Tapasin kerran päivystyksessä lääkärin, joka oli suoraan sanoen vittuuntunut aivan kaikkeen. Elämäänsä, potilaisiin, mihin tahansa. En tiedä, oliko asenteessa esityksen makua vai oliko se todellista, mutta se sai minut miettimään. Miksi ihminen on työssä, jota vihaa ja josta ei saa mitään mielenkiintoa elämäänsä? Eikö se ole vain säälittävää? Alan vaihto on sallittua. Tai jos se on tyyli, pelkkä tapa esittää olevansa potilaiden yläpuolella, voi kysyä, miksi sellaista tyyliä täytyy ylläpitää? Ketä se loppujen lopuksi piristää?

Olen itse melko varma, ettei lääkäriys ole minun alani. Olen kiinnostunut monista asioista, mutta käytännön lääkärin työssä on liikaa asioita, joihin en halua mennä mukaan. Olen vain huomannut, että alan välillä suhtautua edellä mainitunlaisella tavalla asioihin. Olen tulossa kyyniseksi, ellen sitä jo ole. Enkä halua sitä! Nykyään kulutan melkoisesti aikaani siihen, että keksisin, mitä muuta voisin alkaa tehdä elämässäni.

Olen myös mielenkiinnolla seurannut ajoittain esiin nousevaa keskustelua lääkäripulasta. En vain ymmärrä kaikkia perusteluja, joita aiheesta esitetään. Lääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan, eikä siltikään se riitä. Suomessa on ilmeisesti nykyään vallalla kulttuuri, jossa ihmiset ovat täysin menettäneet kosketuksensa omaan maalaisjärkeen ja lääkäriin mennään pienellä kynnyksellä. Ei ihme, jos lääkäreitä ei riitä. Mutta on siinä jotain erikoista, että jos terveyskeskus lupaa joillakin paikkakunnilla huiman palkan, eikä kukaan tule, vaan lääkärit menevät pienemmällä rahalla muualle töihin. Eikö se herätä keskustelua, että ongelma ei ole lääkäreiden määrissä vaan työpaikkojen laadussa? Edes hyvä palkka ei vedä työntekijöitä?

Toki, jos lääkäreitä koulutettaisiin reippaasti enemmän, alkaisi pakostakin soluttautua muuallekin työntekijöitä. Tällainen asetelma vaatisi ensin suuren luokan investoinnin siihen, että lisää lääkäreitä saisi koulutettua. Lääkärin ammattia ei voi oppia tenttimällä kirjoista. Tarvittaisiin siis enemmän opettajalääkäreitä, opetustiloja ja ennen kaikkea potilaita. Jos tilat ja opettajat ovat jo nyt ahtaalla, miten voitaisiin ottaa opiskelijoita vielä lisää? Aikamoinen budjettilohko tarvittaisiin uuden tiedekunnan perustamiseen.

Lääkärikoulutuksen taso on mielestäni jo nyt laskenut kuin lehmänhäntä. Toki, mitä minä tietäisin mitä se on ennen ollut muuta kuin tarinoiden perusteella. Tuoreena lääkärinä en koe todellakaan olevani valmis työelämään, vaikka opiskeluvuosia on takana useita. En muista koskaan saaneeni henkilökohtaista opetusta lääkiksessä. En koe, että minulla olisi minkäänlaisia valmiuksia terveyskeskukseen, vaikka sinne minun on pakko jossain vaiheessa suunnata. Alan ymmärtää termiä ”arvauskeskus”, koska sitä minäkin menen tekemään: arvailemaan potilaiden ongelmien kanssa. Jos terveyskeskukseen halutaan enemmän lääkäreitä, pitäisi ongelmaa lähestyä sieltä missä sen juuret on: lääkärikoulutuksessa sekä terveyskeskuksen työolojen parannukseen. Valmiuksia ja henkilökohtaista opetusta ”mestari-oppipoika” –asenteella tulisi ehdottomasti lisätä koulutusvaiheessa. Tällaisella nykykoulutuksella valmistuu entistä heikommin motivoituneita ja epävarmoja lääkäreitä.

Omat syyni kyllästymiseen on moninaiset, ja varmasti persoonakysymys on avainasemassa. Pääsykokeisiin voisi ujuttaa haastattelun, koska se auttaisi hakijaa itseään. Ei ole mitenkään fiksua kouluttautua pitkään ja tajuta olevansa väärä henkilö ammattiin. Olen kyllästynyt työhön, jossa ei saa riittävästi tukea ja jossa pitää aina pelätä ja hakemalla hakea apua. Tuntuu tyhmältä, että ihmisten terveyttä hoidetaan työntekijöillä, joilla ei ole riittävää varmuutta asioista tai apua tukenaan.

En myöskään ymmärrä eurokoulutuksen pakollisuutta, jota samassa muodossa ei ole kaikissa muissa Euroopan maissa. Luulisi, että ihminen saa valita työpaikkansa itse.

Miksi olen aikoinaan hakeutunut lääkikseen? Onko minussa ollut sisäinen palo auttaa apua tarvitsevaa? Varmasti jotain siihen suuntaan. Ei kai se auttamisenhalu ole kadonnut, mutta nykylääkärin työ on usein kaukana hyväntekijästä ja varsinaisesta ihmisen auttamisesta. Nykylääkäri kuluttaa enimmän osan ajasta papereiden, todistusten ja potilastietojen kirjaamiseen tietokoneelle. Kaikki on helvetin byrokraattista ja ylhäältä säänneltyä. Perinteinen lääkärin ammatinharjoittaminen on nykyään vain utuinen kuva menneisyydestä.

Terveyskeskuksessa arvaillaan?

Tv:ssä oli ohjelma (jälleen kerran) lääkäripulasta ja terveyskeskustyön epähoukuttelevuudesta.

En voisi kuvitella työskenteleväni tk:ssa. Valmistumisen jälkeistä pakollista, 9kk mittaista terveyskeskusjaksoa ajattelen jonkinlaisella kauhulla.

Maallikothan yleensä puhuvat arvauskeskuksista ja tietämättömistä terveyskeskuslääkäreistä. Se on paha virhe, joka paljastaa puhujan oman tietämättömyyden.

Lääkärin peruskoulutus kestää 5,5- 6 vuotta. Tämän jälkeen lääkäri on töissä 2 vuotta jonkun alaisuudessa, valmiina lääkärinä mutta vielä tietynlaisessa opiskeluvaiheessa. Tuosta kahdesta vuodesta vähintään 9 kuukautta tulee suorittaa terveyskeskuslääkärin työnä. Joten peruskoulutus kestää n. 8 vuotta, erikoistuminen n. 6 vuotta. Se tekee yhteensä noin 14 vuotta. !

Kun terveyskeskukseen menee ja päätyy lääkärin vastaanotolle, vaihtoehdot ovat suurin piirtein seuraavanlaisia:

a) Lääkärinä on vuosikymmeniä työtä tehnyt, terveyskeskuslääkäri. Tk-lääkäri tuntee lääketieteen kentän joka puolelta, mutta ei tunne erikoisaloja syvemmin.
b) Lääkärinä on vastavalmistunut, euro-vaihettaan tekevä lääkäri. Moni asia tulee hänelle vielä vastaan ensimmäistä kertaa. Hänellä on tuore muisti, mutta vähän kokemusta eikä nähtyjä potilaita kerta kaikkiaan ole voinut ollut paljon.
c) Lääkärinä on nuori lääkäri, joka on ollut sairaalatyössä jollakin alalla. Tämän tietyn alan asiat voivat olla hyvinkin hallussa, mutta edelleen kaiken kattavaa lääketieteellistä näkemystä ei vielä ole.
d) Tai sitten lääkärinä on joku x-vaihtoehto.

Joten, tk:ssa työskentelee hyvin monenlaisessa vaiheessa olevia ihmisiä. On silkkaa typeryyttä väittää paikkaa arvauskeskukseksi. Vaikka uskon, että sitäkin se toisinaan voi olla.

Lääketiedettä ei opi vain kirjasta lukien. Lääkiksessä oppii jonkinlaisen pohjan ihmisen sairauksista ja niiden hoidosta. Kuitenkaan harvemmin kukaan potilaista on kuin suoraan oppikirjasta. Ihmisillä on päällekkäisiä sairauksia ja ihmiset kertovat asioistaan aina subjektiivisesti - se on eri asia kuin totuus. Ihmisethän valehtelevat lääkärille, mikä lienee hyvin tavallista. Tuon faktan pohjalta ymmärtää, että kaikkiin potilaisiin ei voi suhtautua yhtä ymmärtäväisesti. Monesti näkee päältä, että ihmisen puheet ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lääkäri näkee.

Ihmiset yleensä arvostelevat tk-lääkäriä vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa vaiva on melko tavallinen ja jostakin Joka kodin lääkärikirjasta katsottavissa. Että miksi lääkäri teki tai ei tehnyt sitä ja tätä. Mutta siinä tuleekin vastaan se lääketieteen taika! Taito on juuri sitä, että näkee ilmeisen ja todennäköisimmän, yleisimmän ongelman, mutta osaa ajatella myös ne muut mahdolliset vaihtoehdot. Jokin vaiva voi olla jonkin suuremman ongelman yksi ilmenemä. Tai sitten itsenäinen sairaus. Tai sitten pahaltakin näyttävä tilanne on vaikkapa vain sairauden jälkitila. On helppo muistaa yksi asia sieltä lääkärikirjasta, mutta on toinen asia muistaa koko lääkiksen ajan tenttikirjallisuus niin, että muistaa olennaiset asiat. Maallikkohan ei tiedä, että ei tiedä...

En halua terveyskeskuslääkäriksi monista syistä. Tk-lääkäri kohtaa kaikenlaista, ja yleensä sieltä pohjalta alkaen. Käytössä on kaikki mahdolliset lääketieteen alat ja nekin asiat, jotka varsinaisesti eivät ole lääketiedettä. Kuten kaiken maailman sosiaaliongelmat. Eteen tulee tasaisella liukuhihnalla ihmisiä, jotka kertovat ongelmistaan. Ihmiset tulevat turhista syistä hakemaan lääkärin apua. Toisaalta he voivat tulla mitättömän oloisista vaivoista, mutta takana onkin piilevä vakava tapaus. 15 minuuttia on lyhyt aika tavata uusi ihminen, käydä läpi potilaan ongelmat, tutkia hänet, keksiä mitä tehdään, millaisia jatkotutkimuksia tarvitaan jos tarvitaan, kirjoittaa lähetteet, todistukset, reseptit, ja lopuksi sanella tai kirjoittaa potilaan käynnistä asiakirjateksti. 15 minuuttia!

On siis selvä, että terkkareissa monet potilaat saavat sitä kuuluisaa huonoa kohtelua. Se johtuu varmasti osaksi siitä, että kiireen ja ”oikeiden” potilaiden joukossa ärsyttää ja rasittaa turhien käyntien kävijät.

Ja entä nämä lääkärien palkoista kitisijät? Koulutus kestää ainakin tuon 8 vuotta. Sen ajan luen kasan lääketieteen kirjoja, teen palkattomia harjoitteluita ja päivystyksiä, opiskelen. Työssä luen joka potilasta varten hänen asiaansa käsittelevää ammattikirjallisuutta. Käytän välillä kokonaisia päiviä lukemiseen ja tiedon hakemiseen. Sen vuoksi, en tunne mitään huonoa omaatuntoa nostaessani palkkaa, joka nuorella lääkärillä on jopa surkea.

Ja en voi sanoa, että humalaiset tai muuten sekaisin olevat ihmiset olisivat suosikkipotilaitani. Kuka sellaisia haluaisikaan asiakkaikseen? Tai joku ihminen, joka valittaa vaivoistaan, ja odottaa että joku ratkaisee kaikki hänen ongelmat puolestaan? Ihminen, joka ei suostu uskomaan, että ylipaino on pelkästään hänen oma vikansa? Tai ihmiset, jotka valittavat kaikista pienimmistäkin asioista? Samaan aikaan maailmassa kärsii miljoona ihmistä enemmän asioista, joita pullukka, hyvin syönyt ja –juonut hyvinvointipossu suomalainen ei joudu ikinä kokemaan.

Mutta suurin syy siihen, että en lähtisi peräkylään lääkäriksi on kuitenkin rakkaus. Rakkaalleni tuskin löytyisi työtä muutaman tuhannen asukkaan kylästä. Ja mitä minä siellä yksin tekisin? Yksikään potilas ja työ ei ole sen arvoista, että jättäisin kumppanini toiseksi.