Ei tämä ollutkaan niin helppoa. Niin vaikea päivä. Luulin, että olisin päässyt helpommalla. Todella paska, yksinäinen ja paha olo. Miten se meneekään, ero tuntuu kuolemalta, mutta ei kuole vaikka sitä toivoisikin.
Pahimmalta tällä hetkellä tuntuu, että yhteinen aika puhallettiin tyhjäksi tuosta noin vain, kuten myös kaikki se, mitä suunniteltiin joskus. Ja se, että minut jätettiin kylmästi ja välinpitämättömästi. Entiseni ei edes katsonut minuun, sanoi vain pahoja sanojaan ja lähti. En tajua, miten niin voi tehdä? Vaikka haluaisi erota, kai sen voi tehdä toisellakin tavalla, jos on rakastanut toista aikaisemmin.
Yksinjääminen on lamaannuttavaa. Oksettavaa. Voi kun joku tulisi hakemaan ja veisi minut pois täältä.
Puhuin vähän aikaa eilen entiseni kanssa. Keskustelu käsitteli lähinnä pintapuolisesti tapahtumia. Kaipaan edelleen keskustelua, koska en ymmärrä mitä hän teki. Vielä viikko sitten olin siinä vilpittömässä uskossa, että kouluni loputtua muutamme yhteen. Ehkä voisimme alkaa miettiä naimisiinmenoa. Lasten hankinnassa kävimme useita keskusteluja. Välillä ei pitkään aikaan, välillä useammin. En oikein tiedä omaa kantaani vieläkään: vastuu vanhemmuudesta tuntuu valtavalta, enkä tiedä pärjäisinkö siinä tehtävässä. Monesti tuli kuitenkin fiilis, että tässä on se mies, jonka kanssa voisin siinä tehtävässä yrittää olla.
Mutta ne kuvitelmat voin nyt haudata. Eroaminen tuntuu aina vaan pahemmalta, koska jokaisessa suhteessa kuvittelee, että tässä voisi nyt olla sitten se, jonka kanssa nämä parisuhteen merkit toteutetaan. Ja kun omaa ikää tulee lisää, kaikenlaiset mahdollisuudet vähenevät, vaikka uudenlaisia mahdollisuuksia toki tulee samalla tilalle.
Onpas lohdutonta. En oikein tiedä miten tästä eteenpäin. Pitäisi tehdä kauheasti kaikkea: selviytyä koulun loppumetreillä, hankkia työpaikka, jaksaa nousta ylös. Tällä hetkellä tuo viimeinen asia tuntuu työläimmältä. Entiseni sanoi eilen, että on masentunut. En ole koskaan kuullut hänen sanovan noin, joten se lienee merkittävää. Alunperin, ennen kuin koko eroa oli tapahtunut, aloin jo ajatella, että entiseni toisen vanhemman tilanne vaikuttaa häneen valtavasti. Vaikutti se minuunkin, tietenkin aivan eri tavalla. Mutta päätin olla hänen tukenaan ja yritinkin sitä. Mitä muuta olisin voinut tehdä?
Olisinpa vähän vahvempi. Aloin jo soitella ja lähetellä surullisia viestejä entiselleni. Ei hyvin mene. Mikä olisi seuraava etappi, johon tähtään ja jonka vuoksi jaksaisin elää? Tällä hetkellä tuntuu, ettei sellaista ole. Minulta vietiin kerralla ihminen, johon luotin ja jota rakastin.
2 kommenttia:
Mulle kävi noin vuonna 2003. Itse totesin, että parasta on olla pitämättä mitään yhteyttä. Exän näkeminenkin sattui niin paljon, että täysi ero oli itselle loppujen lopuksi paras ratkaisu.
Olin masentunut (jo ennen tätä), enkä uskonut, että ikinä löytäisin ketään. Seilasin sylistä syliin melkein kolme vuotta, kunnes löysin nykyisen avomieheni. Hän nosti minut masennuksesta, sai uskomaan uudelleen rakkauteen ja on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut.
Ymmärrän tilanteesi ja tiedän, ettei kukaan voi sanoa mitään, mikä saisi olon tuntumaan hyvältä. Toivon sinulle kuitenkin voimia jaksaa, sillä usko tai älä, niin ihania ihmisiä löytyy muitakin!
-Milla
Kiitos kommentistasi, piristit päivääni! Eroaminen on vaikeaa ja tuskallista, ja jokaisen täytyy se käydä yksin läpi. Silti hyvät sanat lohduttavat huononakin päivänä uskomattoman paljon. Hyvää jatkoa sinulle :)
Lähetä kommentti