Leikattu ruoho tuoksui tänään yliopiston lähellä. Kevät ja linnut ja vihreät lehdet!
Mietin koko päivän mitä kirjoittaisin uudenkarheaan blogiini. Luulisi toki bloginkirjoituksen olevan vain pahainen sivutuote ja yksi keino ilmaista mitä elämässä tapahtuu. Eikä elämän olevan tarkoitus olla blogin sivutuote. Matka omenapuutarhan löytämiseksi on koko ajan vallitseva olotila, joten matkalla voi pysähtyä miettimään Asioita.
Yöllä päivystäessä mieleen tulee tietenkin potilaat ja toive siitä, että potilaat olisivat kivoja ja helppoja. En lainkaan ymmärrä sitä, ettei lääkärikoulutuksessa panosteta tarpeeksi pelkästään siihen yksinkertaiseen ja samalla äärimmäisen mutkikkaaseen asiaan: ihmisen ja ihmisen väliseen olemiseen. Lääkärin työssä voisi melkeinpä kuvitella puolet taidoista koostuvan vain taidosta olla ihmisten kanssa. Loput on taitoa tietää mitä ei tiedä. Tässä vaiheessa vasta matkalla lääkäriksi tiedot ja taidot eivät kulje käsi kädessä eivätkä ne edes välillä tunnu olevan olemassa ollenkaan.
Ihmisten kanssa työskentely koskettaa aina omaa sisintä. Joko hyvällä tavalla tai pahalla. On ihmisiä, joiden tarinaa jää miettimään pitkäksi aikaa. On ihmisiä, joiden suru tarttuu itseen. On ihmisiä, joiden onnellisuus saa minutkin iloiseksi. On ihmisiä, jotka haluavat tuoda esiin tyytymättömyyttään minua tai mitä tahansa kohtaan. On itselle raskasta ottaa liikaa potilaan asioita omakseen. Eräänä hetkenä huomaa, että omia ajatuksia kehystää liika tietoisuus sairaasta maailmasta.
Ja niin, olen todellakin sitä mieltä, että muiden asioista ei halua tietää liikaa. Ilmeisesti vallalla on jonkinlainen käsitys, että kaikki haluavat olla uteliaita. Ja että on todellisten halujen peittelyä sanoa ettei muka kiinnosta ne lehtihyllyistä pursuavat julkkikset joiden nimiä ei edes tiedä, saati syytä, miksi he ovat lehtien kansissa. Liikaa turhaa tietoa, joka saa joko pahan olon tai vain kysymään mikä tämän ajan ihmiselle on tärkeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti