Eläminen ja eroaminen on liian vaikeaa

Olen pohtinut vaihtoehtoja, ja todennut, että kannattanee heittää verkot vesille ja ryhtyä kaikkeen, myös nettideittailuun. Selasin auki erään tällaisen nettipalvelun sivun ja aloin täyttää profiilikaavaketta. Jo ensimmäinen iso, tyhjä laatikko vaimensi odottavaa intoani: mitä minä tähän kirjoittaisin? Mitä minä kirjoitan ihmisille, joita en tunne ja joista osaa en välttämättä edes halua tuntea? Tai he minua? Päätin palata ”myöhemmin” tyhjille laatikoille ja siirryin eteenpäin kohtaan siviilisääty. Sopisiko eronnut? Sitähän tässä on elämässä tullut kokeiltua useampaankin kertaan. Nojaa, aika negatiivista. Seuraava laatikko vaati koulutustietojani. En löytänyt mistään vaihtoehtoa ”lisensiaatti”. Tajusin olevani ylikoulutettu jopa nettideittipalveluun. Mitä tähän nyt voisi enää sanoa?

Tein kesällä sen virheen, että ajauduin entisen kanssa samaan iltatilaisuuteen. Puolustuksekseni on sanottava, että liput tilaisuuteen oli hankittu jo keväällä. Kevät oli sujunut yhteyttä pitäen ja meillä oli varovaiset, lämpimät välit. Jossain vaiheessa nostimme taas esiin ajatuksen yhteen muutosta. Kävimme katsomassa asuinalueita, joilta voisimme etsiä asuntoa. Teimme jopa pienen matkan (tämäkin varattu jo aiemmin), jota ennen entiseni kysyi, olisiko meidän aika kihlautua, juuri siellä matkalla. Se kuulosti ihanalta, vaikka varmuuteni suhteesta olikin häilynyt viime talvisten tapahtumien myötä.

Kuitenkin eräänä päivänä sattui niin – en jaksa kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti – että entiseni löi minua ensimmäisen kerran. Nyrkillä kasvoihin, mutta suurempaa jälkeä ei jäänyt. Olin järkyttynyt enemmänkin tuosta eleestä kuin tapahtuman fyysisestä kivusta. Entiseni on väkivaltainen ollut aiemminkin, mutta varsinaisesti lyönyt hän ei ole - ennen kuin nyt. Myöhemmin, toisessa tilanteessa entiseni uhkasi hakata minut. Hän ei ollut edes humalassa. Siinä vaiheessa sekä järki että tunne sai minut ajattelemaan, etten saa tästä suhteesta enää kuin pahoinvointia ja pelkoa. Minun työni jatkui taas toisella paikkakunnalla, ja vietin siellä aikaani suuremmin pitämättä yhteyttä entiseeni. Jossain vaiheessa tuli puhetta tavaroiden hakemisesta ja avainten palautuksista. Jossain vaiheessa me vain erosimme. Viime talven jälkeen palasimme yhteen, mutta seurusteluksi sitä ei voinut kutsua. Enemmänkin vaikeudeksi päästää irti tutusta ihmisestä, vaikeudesta uskaltaa elää yksin. Liian paljon ikävää on sattunut, jotta tästä suhteesta enää tulisi edes kuvitelmissa mitään. Se on loppu. Kunhan vain henkisesti myös pystyisi päästämään irti.

Olen nyt yksin, mikä nyt ei ole uutta eikä yllättävää. Takaiskulta tuntuu se, että taas jokin suhde päättyi eroon. Tuntuu jo liiankin tutulta tämä eroräpiköinti, ja mikä raastavinta, se mikä on varmaa, on että ainoa parantava keino on aika. Ja sitähän juuri ei haluaisi vajaa kolmekymppisenä tuhlata enää ollenkaan. Ainakaan parisuhteiden hakemiseen. Tällä hetkellä elämää myös mullistaa työelämään siirtyminen, muuttamiset, työpaikkojen vaihdokset, uudet paikkakunnat. Kaikki tämä täytyy ottaa vastaan yksin. Mahtavaa, yksin voi muuttaa vaikka minne käppyräkylään, mutta jee, kuka sinne yksin yksinolemaan haluaa? Todennäköisesti itsemurha olisi silloin aika lähellä.

Olin aiemmin sopinut työpaikan paikkakunnalle, jossa entiseni asui, koska meillähän oli keväällä vielä suunnitelmissa etsiä yhteistä asuntoa. Tällä hetkellä en tiedä, missä olen kuukauden päästä, koska minulla on työ, mutta ei asuntoa. Ajatus on jotenkin käsittämätön. Miten voi päästää elämänsä tällaiseen tilanteeseen?

Kaikista pahimmalta eroamisessa tuntuu se, että entiselle ei näytä tuottavan vaikeuksia pyytää minua hakemaan viimeisiä tavaroitani kämpästään. Viimeksi kävimme keskustelun, joka sujui suunnilleen näin: Minä: ”Sopisiko, jos kaverini tulisi hakemaan tavarani puolestani?” Entinen: ”Miksi?” M: ”Tuntuu jotenkin vaikealta tulla sinne, ja sitten jos nähdään niin on taas entistä kurjempi olo lähteä yksin pois” E: ”Miten niin?” M: ”No täytyykö nyt rautalangasta vääntää aikuiselle ihmiselle? Eroamisen yhteydessä, ei liene helpointa kohdata entistä, vaan yrittää olla poissa silmistä ja yrittää unohtaa” E: ”No miksi?”.

Ilmeisesti tunteita hänellä ei ole, tai niitä ei ole ollut mukana ollenkaan. Itse alan itkeä suunnilleen jokaisen yhteydenoton aikana, vaikka asia olisi miten neutraali ja arkinen. Itse asiassa on pahempaa puhua neutraaleista asioista, lopettaa puhelu virallisesti sanomalla ”hei”, koska silloin viimeistään entisestä on tullut Entinen ja vain yksi ihminen muiden joukossa.

Vittu että tuntuu pahalta! Viisi vuotta sitten suhteiden päättyminen tuntui varmasti myös pahalta, mutta itselläni ainakin oli vahva tietoisuus siitä, että nuoria tässä vielä ollaan eikä ensisynnytyskeski-ikäkään ole vielä ylittynyt. Nyt nuo rajaviivat on ohitettu jo reippaasti ja puolison löytäminen on entistä vaikeampaa.

Minusta on mukavaa, kun muutamalla kaverilla on tällä hetkellä onnellinen parisuhdetilanne. Jotenkin se antaa toivoa, että sellainen tilanne on saavutettavissa tässä elämässä. Toisaalta näiden ystävien aika on kortilla, eikä heitä jaksaisi aina rasittaa oman elämän ankeudella. Eivät he varmasti enää edes ymmärtäisi. Rakastunut ihminen elää omassa pumpulimaailmassaan.

Onneksi siis on kanssasisaria ja –veljiä, joilla on onnettomia suhteita ja lohdutonta yksinäisyyttä. Niin ikävää kuin se heille onkin, tiedän ainakin etten ole ainoa, joka kokee tällaista. Rakkaat siskot, samassa veneessä ollaan jne. Mutta mitä se lopultakaan auttaa? Herään edelleen yksin, kun tulen kotiin, olen yksin, jos teen iltapalaa, syön sitä yksin, jos katson elokuvaa, katson sitä yksin. Enkä enää edes muista, miltä tuntui kun rakas ihminen ottaa syliin. En edes muista, miltä tuntui kun joku muu välittää minusta.

Sunnuntain lehdessä kurssikaverit ja muut tuntuvat menevän hyvään tahtiin naimisiin ja puskevan vauvoja ilmoille. Niitä ilmoituksia ei pitäisi lukea tällaisina hetkinä. Jotenkin tuntuu, etten tule saavuttamaan samaa.

Ihmisiä, joita et halua tavata

Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.

Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.

Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.

Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.

Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.

Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.

Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?

Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.