Käytöstapoja ja niiden puutteita

Olin pukuhuoneessa riisumassa hikisiä urheiluvaatteitani ja jo puolialaston, kun tajusin että takanani seisoo kireän oloinen nainen, ilmeisesti suihkuun menossa koska hän oli verhoutunut vain pyyheliinaan. Astuin sivullepäin ja annoin hänelle tietä. Hän ei sanonut mitään. Mielessäni mietin, kuinka vaikeaa näköjään voi olla avata suutaan ja sanoa asiansa ihan ääneen. Suomalaisten ärsyttävään keskustelutaitojen ja sosiaalisten tilanteiden hallinnan puutteeseen törmää vähän väliä ja itsekin siihen varmasti joskus kulttuurikasvatuksen myötä sortuu.

Olen törmännyt myös opettajiin, joiden pedagogiikan opinnot ovat jääneet pahasti kesken. Näin aikuisena sellaista himmeää opettajaa ei voi kuin sääliä, mutta nuorempana tällaisen ihmisen väärä murjaisu saattoi olla kohtalokasta. Tuntuu myös nihkeän konservatiiviselta pidättäytyä suomalaisuuden ytimessä ja harjoittaa opetustaitoa, jonka ideaan kuuluu oppilaiden nöyryytys. Suomalaisissa opinahjoissa ei tunneta todistettua faktaa, että ihminen oppii, kun oppimisessa on mukana iloa.

Lääkiksestä jää kasa muistoja inhottavista opettajista. Vanhat lääkäriopettajat, nuo kovapintaiset norsut, tuntuvat uskovan siihen mantraan, että jos tentistä ei pääse läpi, on tyhmä. He eivät tunne käsitettä ”aikataulullinen ongelma”, jossa opiskelija ei lue tarpeeksi tenttiin nähden. Tietynlaista tyhmyyttä ehkä sekin ettei lue, jos se vain laiskuudesta kiinni on. Omat opiskeluni alkoivat aikoinaan myrskyisästi henkilökohtaisen elämäntilanteeni vuoksi, ja tenttejä jäi läpäisemättä. Myöhemmin tenttini ovat menneet läpi heittämällä. Kyse on vain aikataulusta, kuinka paljon antaa aikaa lukemiselle ja kuinka paljon vapaa-ajalle.

Koulumainen lääkis tuottaa siis aikatauluongelmia, jos yrittää tehdä rästitenttejä jonkun uuden kurssin ohella. Eräässä tällaisessa tenttitilanteessa sain kuulla kunniani erään opettajan taholta koko tenttikansan edessä. En unohda tilannetta enkä sen nöyryyttävyyttä varmaan koskaan. Ajan myötä olen ollut vain harmistunut siitä, etten hämmästykseltäni osannut haukkua häntä, vaikkapa rasvassa käristetyksi ihmissudeksi (lainaus kapteeni Haddockilta).

Normaalit, kohteliaat käytöstavat tuntuvat olevan rapisemassa nykyajan Suomessa. On käsittämätöntä, että pitkään koulutettu erikoislääkäri kehtaa kohdella epäasiallisesti tulevia kollegoitaan. Tai sairaanhoitaja piilovittuilla nuorelle kokemattomalle lääkärille. Mielenkiintoista on, että huonot tavat eivät edistä ollenkaan hyvän työilmapiirin kehittymistä. Lopulta aika monikin kärsii. Eikö kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki olisivat ystävällisiä ja kivoja ja ihania…? En itse kehtaisi koskaan sanoa rumasti työkaverilleni, edustaisipa hän mitä tahansa ammattia. Käytöstapoja ei kaikille ilmeisesti opeteta kotona...

Mutta onneksi ihmiset ovat erilaisia. Jos ikävän, moukkamaisen ihmisen tökerö kommentti pilaa päivän, ihanan, ystävällisen ihmisen olemus ja sanat pelastavat kaksi päivää. Joskus töissä tai koulussa on ollut jopa hauskaa. Olen tavannut vain muutaman ikävän potilaan, ehkä osaksi siksi että olen itse jaksanut potilaille olla väsyksiin asti ystävällinen. Lääkärin työ on yhtä ystävällisen naamion asettamista kasvoille. Olen jopa ystävällinen ja rauhallinen silloin, kun potilas alkaa olla kärsimätön. Joskus sellainen lammasmaisuus harmittaa. Miksei voisi sanoa takaisin? Onko oikein, että potilas tulee käyttäytymään epäkohteliaasti toisten työpaikalle? Kotiin tullessa oma emotionaalinen varasto on tyhjä ja tuntuu, että on ollut päivän kynnysmattona, johon muut pyyhkivät päällimmäiset liat pois. Silloin ei jää paljon annettavaa niille, jotka kotona ovat. Kuinkahan monen lääkärin puoliso kärsii siitä, ettei saa riittävästi huomiota kumppaniltaan…?

Valmistumiseen liittyvä ahdistus on nyt korkealla. Mielessäni hiipii ajatus, että enhän minä oikeastaan edes haluaisi olla lääkäri. Kaikki asiat tuntuvat vaikeilta, koko lääkärin työ hallitsemattomalta ja tuskallinen tietoisuus tiedon määrästä, jonka kannattelu kohta asetetaan taakakseni. En tiedä olenko väärällä alalla, vai onko normaalia, että valmistumiseeni ei liity innokasta paloa työelämään vaan lähinnä ahdistusta? Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja välitän heistä, joskus liikaakin. Siksi koen lääkärin roolin raskaaksi: jään miettimään potilaan asioita ja murehtimaan vaikka asiat pitäisi osata ottaa työnä. Jossain vaiheessa väsyn ja alan nähdä jokaisen potilaan kuormittamassa tunteitani. Ja kun tarpeeksi väsyy, alkaa potilastyö tuntua ylivoimaiselta.

Lääkiksessä ei anneta minkäänlaista koulutusta omien tunteiden käsittelyyn. Se on outoa, koska työtä tehdään pitkälti oman persoonan kehyksissä muiden ihmisten kanssa. Onhan sekin todistettua, että paranemisessa on suuri merkitys psyykkisillä tekijöillä. Siis esimerkiksi sillä, kuinka luotettavan, turvallisen ja huolta pitävän vaikutelman lääkäri potilaalleen antaa. Millainen on lääkäri, joka on stressaantunut ja väsynyt?

Joulun yli- ja alisyöminen

Eksyin joulun aikaan syömishäiriöisten blogeihin ja päätin, etten enää koskaan lue niitä. Kuulostaa todella ahdistavalta, että elämä kaatuu yhteen pipariin. Joulu taitaa olla varsin haastavaa aikaa syömishäiriöiselle.

Olin aikoinaan sellainen lapsi, joka enemmän taipuu pyöreyteen kuin hoikkuuteen. Lapsesta asti opin kadehtimaan laihoja ystäviäni ja pitämään syömistä pahana asiana. En kuitenkaan ollut lihava. Nykyään näkee lapsia, jotka painavat todennäköisesti enemmän kuin pieni aikuinen. Enkä syyttäisi lapsia: makea onkin ihanaa ja sitä voisi syödä mielin määrin. On aikuisen tehtävä pitää syömiset joissakin rajoissa. Toisaalta, tällaisessa yhteiskuntamallissa ei voi kysyä, miksi ihmiset lihovat, vaan pikemminkin miten tällaisessa maailmassa pystyy säilymään normaalipainoisena? Liikkumaan pitää lähteä yleensä erikseen, hyötyliikunta on satunnaista ja ruokaa ja herkkuja saa joka kulmalta.

Eräässä ikävaiheessa laskin kaloreita, merkitsin kellontarkasti kaikki liikuntakerrat ja laihduin olemalla syömättä. Siitä ajasta on jäänyt mieleeni ihmeellinen kurinpito: kaikki elämässä oli mittaamista ja itsensä tarkkailua ja jonkin asian tavoittelemista. En saavuttanut sillä mitään.

Nykyään olen heivannut liiallisen tarkastelun elämästäni. Yritän vain olla, nauttia ja elää, koska en enää ikinä ole uudelleen nuori aikuinen. Psykiatrialla näin riukumaisia anorektikkoja, eikä näky ollut kaunis. Ja hoidon otsikko todellakin on psykiatria, joka kertoo millaisen sairauden kanssa painiskellaan. Kaikilla muilla aloilla olen nähnyt lukuisia ylipainoisia ihmisiä ja lelluvia pullukoita, enkä sanoisi sitäkään näkyä kauniiksi. Keskitie, terveys, tasapaino ja kohtuullisuus tuntuvat olevan vaikeasti saavutettavissa.

Joulun jälkeen jumppatunnit pursuavat ihmisiä ja liikuntaohjaaja aloittaa tunnin sanomalla, että rehkitäänpä nämä joulusyömiset nyt pois. Olen sitä mieltä, että elämässä on jotain vikaa, jos ei voi kerran vuodessa muutaman päivän ajan syödä enemmän, ilman että siitä tulee huono omatunto. Ja jos liikunnasta huolehtiminen tarkoittaa vain niitä muutamaa liikuntahetkeä joulun jälkeen, voi saman tien unohtaa käsitteen ”huolehdin liikkumisestani”. Enkä ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt joulun ylisyömisen käsitettä. Miten joku voi syödä ruokaa enemmän kuin on nälkä? Jouluruoka sinänsä tuskin lihottaa ketään, toisin kuin ah niin ihana joulusuklaa.

Itse rakastan herkkuja ja toisaalta rakastan liikkumista. Hermostun, jos en pääse purkamaan energiaani jonnekin. Rakastan liikuntaa, jolloin hikoilen vaatteeni märiksi ja jonka jälkeen tunnen olevani aivan loppu ja kuitenkin täynnä virkeyttä ja pirteyttä. Liikkuminen oli joskus aiemmin enemmänkin pakkomielle, mutta nykyään jos laiskottaa, laiskottelen, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Olen koko opintojeni ajan pitänyt huolen siitä, että ehdin aina liikuttamaan itseäni, vaikka joka päivä ja vaikka olisi kuinka monta sivua lukemista (tai lukematta). Luulen, että sen päätöksen myötä olen jossain määrin järjissäni valmistumassa. Eihän lääkistä muuten kestäisi.

Näin joulun aikaan entistäni. Meillä oli yllättävän mukavia keskusteluja. Olen ollut yksinäinen, mutta ilmeisesti eroamisprosessi käy alitajunnassa koko ajan, vaikka illat kuluisivatkin itkeskellen ja selviytymistaistelua käydessä. Sillä niin mukavaa kuin entiseni tapaaminen olikin, tajusin, että yksin ollessa on oppinut omat etunsa hyödyntämään. Enkä niistä helpolla irti päästäisi. Enkä toisaalta kaipaa yhtään niitä hankaluuksia ja vaikeuksia, joita seurustelu-nimikkeen asettaminen suhteelle tuo. En jaksa riitelyä, en jaksa arvuutella toisen tunnelmia, jos hän ei itse puhu, en jaksa pelätä alkoholin vaikutuksia, en jaksa katsella tupakointia. En jaksa olla se tyttö, joka ei tiedä missä mennään, se jonka täytyy olla varpaillaan, jotta kaikki olisi mallillaan.

Kerroin ajatukseni ääneen, ja totesimme yhtä matkaa, että seurustelu on todellakin kauheaa, hirveää ja kamalaa, ehkä välillä ihan kivaakin. Mutta kahden ihmisen välinen ystävyys muuttuu peruuttamattomasti, jos he alkavat seurustella. Suhde vakavoituu, tulee varmemmaksi, mutta samalla siihen ja siten siinä oleviin ihmisiin aletaan ladata kauheita odotuksia. Onko hän varmasti minun? Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? Voiko hän jättää minut? Miksei hän kosi? Milloin menemme kihloihin? Muutetaanko yhteen? Menemmekö me koskaan naimisiin? Pitääkö lapsia hankkia? Milloin lapsia pitää hankkia? Rakastanko minä tuota? Jaksanko minä pelkästään tuota ihmistä koko ikäni?

Saakohan noihin kysymyksiin lopulta koskaan rehellisiä vastauksia? Edes itseltään?