Näyttelemisen taito ja vähän omaisista

Uutinen valelääkäristä on väistämättä huvittava. Kun muistaa, millaisella pelolla kurssikaverit, minä mukaan lukien, menivät ensimmäistä kertaa kesätöihin kandina, ei voi kuin ihailla ihmistä, joka marssii suuriin saappaisiin kenties ilman huolen häivää. Mies on ovela, ja siten varmasti fiksu, ja hänellä täytyy olla joko mahtava itsetunto tai jotakin vikaa psyykeessä. Mutta niinhän se on, mitä et tiedä, sitä et voi pelätä. Ja kuten jossakin keskustelupalstalla kommentoitiin: hatunnosto Karkkilan lääkäreille, joilla on oiva perehdyttämisjärjestelmä: jopa täysin kadulta temmattu henkilö pystyy heillä kasvamaan lääkäriksi!

Nojoo, asiassa on puolensa. Terveyskeskuksen vuodeosasto lienee helpoimpia paikkoja olla töissä. Monet kandit aloittavatkin sellaisista paikoista työnsä. Potilaat tulevat erikoissairaanhoidosta valmiilla diagnoosilla, ja jatkohoitopaikkaa tarvitsevat yleensä vain vanhukset. Vanhukset ovat usein toki monisairaita ja monilääkittyjä, mutta heidän aktiivihoidontasonsa on matalampi kuin nuorilla potilailla. Vuodeosastoilla potilaat voivat olla pitkään, kuukausista vuosiin, joten päivittäisiä akuuttitilanteita on harvoin. Monella potilaalla voi olla dnr-päätös (do not resuscitate = älä elvytä), joten jos vointi heikkenee, tehdään perushoito, mutta hoitoelvytystäkään ei tarvitse ohjata. Lisäksi kukaan lääkäri ei toimi missään osastolla yksin, varsinkaan opiskelija, jonka pitää käytännössä koko ajan olla vanhemman lääkärin ohjauksessa. Joten jos tämä valelääkäri on pelannut korttinsa hyvin, hän on voinut toimia vain vanhemman lääkärin perässä, kysyä kaikki epäselvät asiat ohjaajaltaan ja muuten pyöritellyt peukaloitaan.

Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että suomalainen lääkis on pahimmillaan pelkkä ammattikoulu. Oltuani työelämässä jonkin aikaa kandina ja nyt valmistuneena, perun vähän sanojani. Lääkiksessä todella perehdytään teoriaan sen kustannuksella, että ensimmäisissä akuuttitilanteissa on helposti aivan pihalla. Meille opetetaan vitaalitoimintojen ylläpitäminen, elimistön keinot selviytyä erilaisista stressitiloista, vasteet, solutason reaktiot, ABC-kaavat ja muut muistisäännöt. Kaikki tämä rakentaa hyvän yleiskuvan ja auttaa hahmottamaan potilaan oireiden ja anamneesin perusteella, mistä voisi olla kyse. Mutta miten kaikki menee käytännössä, vaihe vaiheelta?

Kun itse jouduin ensimmäisiä kertoja tilanteeseen, jossa piti keksiä jotain, mitä tehdä potilaalle, joka joko kuolee tai selviytyy, jos tekee jotain oikein, olin tietenkin aivan kauhuissani. Vasta kun tapahtumia tuli lisää ja niitä pohti jälkeenpäin kirjallisuuden kanssa, alkoi hahmottamaan mistä niissä tilanteissa oli kyse. Kaikki täytyy siis oppia kantapään kautta uudelleen töissä, vaikka mitkä tentit ja kurssit olisi tehty. Miinusta lääkikselle siitä, että siellä unohdetaan opettaa jotain aivan perusasioita, kuten miten kaikki laitteet jossain ensiapuhuoneessa toimivat…

Sitten vielä maininta ärsyttävästä ihmisryhmästä nimeltä potilaiden omaiset. Katsoin torstaina a-talk-ohjelmaa, jossa puhuttiin tietenkin valelääkäristä. Mukana oli joku omainen Karkkilasta, joka oli tavannut tämän jo surullisen kuuluisaksi tulleen valelääkärin. Ei siitä touhusta enempää, mutta omainen puhui jotenkin tähän tyyliin, että hänen piti valvoa, että asiat tulevat osastolla tehdyiksi jne.

Just joo. Tällä asenteella moni omainen tosiaan saapuu meidänkin osastollemme. Aika monta kertaa olen kuullut seuraavan, suorastaan käsittämättömän kommentin heidän suustaan: ”Olen kyllä sitä mieltä, että tämä potilaan x lääkelista pitäisi tarkistaa ja katsoa ovatko ne kaikki kunnossa siellä.” Ai niinkö? En ole kuullutkaan.

Lääketiede on tiivistetysti se tiede, jossa tutkitaan, millä keinoilla voidaan saada epähaluttu vaikutus pois. Keinoja ovat esim. lääkkeet ja epähalutut asiat sairaustiloja. Lääkärin työ on monella alalla suurimmaksi osaksi lääkityksen miettimistä. (Paitsi jos on kirurgialla töissä, jossa voi jättää pikkujutut, kuten lääkelistat muiden mietittäviksi...) Kun tapaan uuden potilaan, käyn hänen lääkkeensä läpi. Kun hänen tilansa muuttuu, käyn hänen lääkkeensä läpi ja teen tarvittavat muutokset. Kun hän kotiutuu, tarkistan hänen lääkelistansa. Oikeastaan melko suuri osa yhtä potilasta kohtaan käyttämästäni ajasta kuluu pharmacaa ja interaktioita ja vasta-aiheita miettiessä. Sitä vastaan on siis suorastaan loukkaavaa kuulla omaisen neuvovan tarkistamaan lääkelistaa. Sama kuin pyytäisi uimakoulun opettajaa tarkistamaan, että kaikki oppilaat ovat pinnalla.

Onneksi on perjantai. Hyvää viikonloppua. Seuraavaksi kaiketi taas masentavaa tekstiä, nyt en vain pysty siihen.

Akateemista, niin akateemista

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

(Kuollut) potilas aiheuttaa (ammatinvalinta)tuskaa

Selasin blogeja, ja törmäsin lääkikseen hakevien blogeihin. Luin niitä pienellä haikeudella ja suuremmalla helpotuksen huokauksella: onneksi pääsykokeet ovat osaltani menneisyyttä. En varmasti enää muistaisi pikkukaavoja fysiikan laskuihin tai jotain älytöntä nippelitietoa, jota pääsykokeissa harrastetaan. Ja toisaalta menneisyyttä on myös lääkiksen alku, jossa edessä tuntuu olevan suora tie, ahdistusta herättävä määrää opittavaa ja palkintona LL-titteli.

Voin kertoa, ettei tie ole suora. Kun lääkis lähenee loppua, mikään ei tunnu olevan selvää, vähiten se, haluaako edes tehdä sitä työtä, jota varten on opiskellut kuutisen vuotta. Takana on kymmeniä tenttejä, harjoitustöitä ja tavattuja potilaita. Silti tuntuu, että suurin osa lääketieteestä ja ennen kaikkea käytännön taidoista on oppimatta. Karu totuus on, että en koskaan tule oppimaankaan tai tietämään kaikkea. Osa aloista jää pimentoon, koska en todennäköisesti tule menemään niille aloille töihin. Kun sitten joskus olen pakotettuna terkkarissa, yritän kädet hikoillen ja muistella jotakin kliinistä kurssia, jonka kävin vuosia sitten, ja mitä siellä sanottiinkaan tästä ja tästä asiasta…tuskanpisarat kiiltelevät jo otsallani pelkästä ajatuksesta.

Vaan onhan se niin, että työ opettaa tekijäänsä. Lääkäriksi voi oppia kuitenkin vain olemalla töissä. Tentit ja koulunkäynti on sivuseikka, mutta välttämätön sellainen. Emmehän toki puoskareita halua olla…

Jouduin aikoinaan kesätöissä päivittäin uusien tilanteiden eteen. Siihen tottui, kun oli jo etukäteen asennoitunut olemaan nöyrä ja kysymään neuvoa melkein keneltä tahansa. Kerran jouduin kuitenkin tilanteeseen, joka oli kokemuksena mielenkiintoinen. Potilas oli kuollut, ja minua pyydettiin menemään toteamaan kuolema. Ajatus kuolleesta ei sinänsä ole kamala, ja onhan ruumiinavauskurssilla tullut nähtyä groteskia meininkiä ihan riittävästi. Tarkistin ensin, mitkä asiat pitää tehdä, jotta ihmisen voi todeta kuolleeksi.

Kun näin vainajan, minut valtasi täydellisen epämiellyttävä ja tukala olo. En tiedä miksi, koska kuollut makasi niin kuolleena kuin voi, nukkemaisena, ehkä voidaan jopa käyttää termiä rauhallinen. En vain olisi halunnut koskea ruumiiseen, en olisi halunnut nähdä sitä, en olisi halunnut olla missään tekemisissä sen asian kanssa. En edes tiennyt, onko siinä pelkkä ruumis vai onko siinä vielä ihminen, tuo henkilö. Olisin halunnut juosta pois, mutta sitä en voinut, koska olin töissä.

Loppupäivän mietin tietenkin elämän tarkoitusta, enkä edelleenkään löytänyt vastausta. Lääkärin työ tosin oli painunut muutaman asteen alaspäin toiveammattieni listalla. Koko lääkärin ammattihan on käsittämätön toiveammatti: olen viimeiset reilu viisi vuotta viettänyt elämääni perehtyen sairauksiin ja sairaisiin. Maailmankuvani on vääristynyt: tuntuu, että elämä on valikoima sairauksia ja päätehtävä täällä niiden ehkäisy ja eliniän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Välillä haluaisin tehdä jotain älytöntä, turhaa, jotain josta ei ole hyötyä, josta tulee ainoastaan hyvä mieli. Kukkakauppiaaksi?

Lääkäreistä puhutaan nykyään aika negatiiviseen sävyyn. Joko lääkärit ovat ahneita, ylimielisiä tai sitten vain tyhmiä. Näille ihmisille sanoisin, että siitä vaan, pääsykokeet ovat kaikille avoimet. Sen jälkeen istutaan siellä koulussa viidestä kuuteen vuotta ja aloitetaan työt. Potilaat saavat haukkua ja arvostella työtäsi, vaikka eivät ole päteviä arvioimaan lääketieteellistä tietoa ja hoitoa. Potilaat vaativat lääkäriltä keinoja ja taitoja, työtä, joka ylittää työ- ja vapaa-ajat reilusti, mutta potilailta ei saisi vaatia mitään. Edes omasta itsestään huolehtimista. Otat vastuullesi jokaisessa potilaassa hänen hyvinvointinsa, periaatteessa pohjimmiltaan hänen elämänsä tai kuolemansa. Tietoa on niin paljon, että voit hyvin viettää vapaa-aikaasi opiskelemalla uutta ja kertaamalla vanhaa.

Joten siitä vaan, tulevat toivot, puhkaisemaan paiseita, tarkastamaan ihmiselimistön eritteitä ja katsomaan silmästä silmään elämän totuuksia!

Opiskelu loppuu, suhde loppuu

Opiskeluaikani käy vähiin. Olen alkanut tajuta, että lähes koko tähän astisen ikäni pääasiallinen työni, opiskeleminen, on muuttumassa kohta totiseksi työnteoksi. Vaikka ne työt, joita olen tehnyt, on olleet ihan mukavia, en tiedä vaihtaisinko opiskelun vielä työelämään.

Välillä voi vaan jäädä nukkumaan aamulla. Joskus ei ole koulun puolesta pakollista opetusta pitkään aikaan. Kukaan ei loppujen lopuksi välitä tai odota, ilmestynkö kouluun vai en.

Toisaalta, epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttaa välillä huonoja yöunia. Koko ajan on tiedossa tulevat tentit. Ikinä ei ole aikaa tarpeeksi lukea, perehtyä ja nauttia opiskelusta tarpeeksi. Koulusta tullessa edessä odottavat työt: lukemista, lukemista, esitelmiä, kirjoitustehtäviä, lukemista. Tentteihin on älyttömät lukualueet: tuhatsivuisia kirjoja – kuka niitä ehtii oppia? Tai lukemaan? Edes osan?

Aina on olo, ettei osaa tarpeeksi. Aina on olo, että tietää murto-osan opiskelemastaan alasta. Sitten kun menee töihin, tajuaa, että ihmiset eivät sittenkään ole sen kummempia ja työtehtävät ovat usein ihan hallittavissa. Moni asia onkin käytännössä supistettu johonkin aivan muuhun muotoon kuin mitä yliopistossa opetetaan. Mutta eipä ilman tuota teoriaopetusta ymmärtäisi mistään mitään. Ei voi tehdä mitään, jos ei tajua mitä ja miksi tekee.

Välillä pahaolo eroamisesta iskee läikähtävinä tunteina. Kotona yksin oleminen on ok, ellei ala ajatella että on tosiaan yksin eikä kukaan ole koskaan tulossa tänne enää. Täytyy keksiä tekemistä. Kaivoin vanhat dvd-sarjalaatikot esille, sytytin kynttilät ja kaivauduin peiton alle. Tuttu ohjelma ja tutut hahmot – ihan kuin mikään ei olisikaan muuttunut…

En ole kuitenkaan sinut eroamisen kanssa. Yritän koko ajan olla ajattelematta asiaa, koska muuten pelkään vaipuvani pohjattomaan masennukseen, mikä sekin on koettu. Ennen masennus ei niinkään pelottanut. Se olotila jopa tuntui tutulta ja kaikki uuteen lähteminen ja tekeminen tuntui taas vaikealta. Nyt kun masennus on elämässäni ehkä taka-alalla, pelkään välillä, että se tunne saa minut valtaansa. Tiedän suunnilleen, mitkä tekijät saavat minut masentumaan ja elämän mustaksi, ja yritän vältellä niitä. Eroamista ei voi vältellä, ja eroaminen kuuluu ehkä ihmiselon suruihin, joita ei pitäisikään olla kokematta. Mutta ei eroja jaksa, jos kaikki suhteet tuntuvat päättyvän huonosti.

Juttelin eilen ensimmäistä kertaa eron jälkeen entiseni kanssa. Hän pyysi anteeksi tapaa jolla kaikki tapahtui. En usko, että oikeasti rakastava ihminen jättäisi itselleen joskus rakkaana olleen ihmisen tuolla tavoin. En ainakaan itse pystyisi siihen. En missään nimessä.

Olotila on nyt tasapaksu. En kaipaa uutta suhdetta, mutta se voisi tehdä hyvääkin. Entisestä ei pääse yli ennen kuin tunteet on siirretty uuteen kohteeseen. Olin eroamisesta ja sen tyylistä todella surullinen ja vihainen, mutta silti yritin ajatella, ettei tuollaisen ihmisen perään kannata surra. Mutta miltä tuntuisi, jos hän kertoisi ihastuneensa johonkuhun? Luulen, etten haluaisi tietää. Ajatuskin repii rintaa. Kaikki se, mitä suunnittelimme joskus, tapahtuisikin jonkun muun kanssa?

Äh, tällaisissa elämäntilanteissa ainoa keino selviytyä on lähteä ulkomaille!