Järjestelin vanhoja kirjeitä, sähköpostiviestejä ja kortteja parempiin kasoihin. Viattomuuden ja huolettomuuden tuntu oli käsin kosketeltava. Minä jopa kaipasin sitä. Ystävältä ystävälle -kortteja, pitkiä kesälomia, jäätelöä, kaikki ihana on edessä -fiilistä, kortteja kavereilta, joihin yhteys on katkennut vuosia sitten.
Eilinen oli kuin sivu lapsen pitämästä päiväkirjasta. Aamulla ystävä soittaa ja pyytää ulos, ihan muuten vain. Aurinko on korkealla kuin kesällä, ihmiset liikkeellä ja meillä aikaa ja jäätelöä. Ei ole edes kiire takaisin. Täyttä onnea!
No niin mutta. Miten elämästä nautitaan huolettomana ja mistä tietää mitä ihan oikeasti haluaa? Nuorena ylioppilaana oli melko samat tunnelmat kuin nyt, mutta silti päällimmäisenä taisi olla varma usko siihen, että ei vielä tarvitsekaan tietää miten elämää kuuluu elää. Kyllä se selviää sitten, sanottiin ja uskoin sen.
Ylioppilasruusut ovat kuihtuneet jo vuosia sitten ja muutama suunnan valinta tässäkin vaiheessa on jo tehty. Silti epämääräisen ajelehtimisen tunne on aika vahva. Kaiken lisäksi varsinkin lukion jälkeinen elämä on paljastanut asioita maailmasta ja itsestä, joiden tajuaminen on ollut sanalla sanoen haastavaa...
2 kommenttia:
Ylioppilas ruusut kuihtuu, mutta joka kevät maasta nousee silti aina uudet ruusut...
Totta, näinhän se on =) Kiitos kommentista!
Lähetä kommentti