Näyttelemisen taito ja vähän omaisista

Uutinen valelääkäristä on väistämättä huvittava. Kun muistaa, millaisella pelolla kurssikaverit, minä mukaan lukien, menivät ensimmäistä kertaa kesätöihin kandina, ei voi kuin ihailla ihmistä, joka marssii suuriin saappaisiin kenties ilman huolen häivää. Mies on ovela, ja siten varmasti fiksu, ja hänellä täytyy olla joko mahtava itsetunto tai jotakin vikaa psyykeessä. Mutta niinhän se on, mitä et tiedä, sitä et voi pelätä. Ja kuten jossakin keskustelupalstalla kommentoitiin: hatunnosto Karkkilan lääkäreille, joilla on oiva perehdyttämisjärjestelmä: jopa täysin kadulta temmattu henkilö pystyy heillä kasvamaan lääkäriksi!

Nojoo, asiassa on puolensa. Terveyskeskuksen vuodeosasto lienee helpoimpia paikkoja olla töissä. Monet kandit aloittavatkin sellaisista paikoista työnsä. Potilaat tulevat erikoissairaanhoidosta valmiilla diagnoosilla, ja jatkohoitopaikkaa tarvitsevat yleensä vain vanhukset. Vanhukset ovat usein toki monisairaita ja monilääkittyjä, mutta heidän aktiivihoidontasonsa on matalampi kuin nuorilla potilailla. Vuodeosastoilla potilaat voivat olla pitkään, kuukausista vuosiin, joten päivittäisiä akuuttitilanteita on harvoin. Monella potilaalla voi olla dnr-päätös (do not resuscitate = älä elvytä), joten jos vointi heikkenee, tehdään perushoito, mutta hoitoelvytystäkään ei tarvitse ohjata. Lisäksi kukaan lääkäri ei toimi missään osastolla yksin, varsinkaan opiskelija, jonka pitää käytännössä koko ajan olla vanhemman lääkärin ohjauksessa. Joten jos tämä valelääkäri on pelannut korttinsa hyvin, hän on voinut toimia vain vanhemman lääkärin perässä, kysyä kaikki epäselvät asiat ohjaajaltaan ja muuten pyöritellyt peukaloitaan.

Olen ollut aiemmin sitä mieltä, että suomalainen lääkis on pahimmillaan pelkkä ammattikoulu. Oltuani työelämässä jonkin aikaa kandina ja nyt valmistuneena, perun vähän sanojani. Lääkiksessä todella perehdytään teoriaan sen kustannuksella, että ensimmäisissä akuuttitilanteissa on helposti aivan pihalla. Meille opetetaan vitaalitoimintojen ylläpitäminen, elimistön keinot selviytyä erilaisista stressitiloista, vasteet, solutason reaktiot, ABC-kaavat ja muut muistisäännöt. Kaikki tämä rakentaa hyvän yleiskuvan ja auttaa hahmottamaan potilaan oireiden ja anamneesin perusteella, mistä voisi olla kyse. Mutta miten kaikki menee käytännössä, vaihe vaiheelta?

Kun itse jouduin ensimmäisiä kertoja tilanteeseen, jossa piti keksiä jotain, mitä tehdä potilaalle, joka joko kuolee tai selviytyy, jos tekee jotain oikein, olin tietenkin aivan kauhuissani. Vasta kun tapahtumia tuli lisää ja niitä pohti jälkeenpäin kirjallisuuden kanssa, alkoi hahmottamaan mistä niissä tilanteissa oli kyse. Kaikki täytyy siis oppia kantapään kautta uudelleen töissä, vaikka mitkä tentit ja kurssit olisi tehty. Miinusta lääkikselle siitä, että siellä unohdetaan opettaa jotain aivan perusasioita, kuten miten kaikki laitteet jossain ensiapuhuoneessa toimivat…

Sitten vielä maininta ärsyttävästä ihmisryhmästä nimeltä potilaiden omaiset. Katsoin torstaina a-talk-ohjelmaa, jossa puhuttiin tietenkin valelääkäristä. Mukana oli joku omainen Karkkilasta, joka oli tavannut tämän jo surullisen kuuluisaksi tulleen valelääkärin. Ei siitä touhusta enempää, mutta omainen puhui jotenkin tähän tyyliin, että hänen piti valvoa, että asiat tulevat osastolla tehdyiksi jne.

Just joo. Tällä asenteella moni omainen tosiaan saapuu meidänkin osastollemme. Aika monta kertaa olen kuullut seuraavan, suorastaan käsittämättömän kommentin heidän suustaan: ”Olen kyllä sitä mieltä, että tämä potilaan x lääkelista pitäisi tarkistaa ja katsoa ovatko ne kaikki kunnossa siellä.” Ai niinkö? En ole kuullutkaan.

Lääketiede on tiivistetysti se tiede, jossa tutkitaan, millä keinoilla voidaan saada epähaluttu vaikutus pois. Keinoja ovat esim. lääkkeet ja epähalutut asiat sairaustiloja. Lääkärin työ on monella alalla suurimmaksi osaksi lääkityksen miettimistä. (Paitsi jos on kirurgialla töissä, jossa voi jättää pikkujutut, kuten lääkelistat muiden mietittäviksi...) Kun tapaan uuden potilaan, käyn hänen lääkkeensä läpi. Kun hänen tilansa muuttuu, käyn hänen lääkkeensä läpi ja teen tarvittavat muutokset. Kun hän kotiutuu, tarkistan hänen lääkelistansa. Oikeastaan melko suuri osa yhtä potilasta kohtaan käyttämästäni ajasta kuluu pharmacaa ja interaktioita ja vasta-aiheita miettiessä. Sitä vastaan on siis suorastaan loukkaavaa kuulla omaisen neuvovan tarkistamaan lääkelistaa. Sama kuin pyytäisi uimakoulun opettajaa tarkistamaan, että kaikki oppilaat ovat pinnalla.

Onneksi on perjantai. Hyvää viikonloppua. Seuraavaksi kaiketi taas masentavaa tekstiä, nyt en vain pysty siihen.

Sairaanhoitajista ja kaikesta muusta

Nuori Lääkäri –lehti ilmestyi taas, ja kuten aiemminkin, lehden selaaminen sai minussa aikaan jonkinlaisen ulkopuolisen tunteen. Vähän samanlaisen, kun teininä luki nuorten lehtiä ja tajusi, ettei ole yhtään sellainen kuin ”keskiverto” nuori on. Tai pikemminkin millainen pitäisi olla. Olin nuorena kiinnostunut lähinnä kotona olemisesta, lukemisesta, tykkäsin perheestäni, vaikeaa murrosikää ei ollut, kaihdoin diskoja ja humalatilaa. Eläinten hoito riitti minulle. Olin onnellinen!

Nuori Lääkäri lehdessä on sama vika. Se kutistaa nuoret lääkärit (alle 40-vuotiaat?) samaan kategoriaan: lääkisihmisiksi, jotka ovat suunnilleen samoista asioista kiinnostuneita ja joiden elämä noudattaa samaa lääkis-lk-euro-erikoistuminen –linjaa. Vaikka elämäni osittain noudattaa samaa kaavaa (ainakin toistaiseksi), ulkopuolisuuden tunne ei häviä. Se alkoi ensimmäisenä päivänä lääkiksessä ja jatkuu toisinaan edelleen. Nykyään välitän siitä vähemmän, lääketiede on se, joka minua kiinnostaa, ei oheiskrääsä sen ympärillä (= koulun kerhoissa toimiminen, järjestöjyrääminen, Vaikuttaminen). Kaverit on hyvä hankkia muista piireistä, ettei kuormitu liikaa lääkäri-potilas-sairaus -asioilla.

Nojaa, ehkä ylitulkitsen asiaa. Lehden tehtävä onkin olla nuorten lääkärien tiedotuskanava, eikä mikään vaihtoehtolehti. Eikä lehdestä tarvitse lukea kuin olennaiset (potilastapaukset ja keltaiset sivut). Ja kuten tapaani kuuluu, en moiti wannabe-lääkisihmisiä, kukin eläköön kuten tykkää.

Keskushermostoni on saanut öljyä moottoriinsa: yli kuukauden olen käynyt masennuslääkkeillä. Kun psykiatri kysyi kontrollikäynnillä, ovatko lääkkeet auttaneet, vastasin oitis kyllä. Tuntuu, kuin jokin puuttuva pala minusta olisi saatu takaisin. Tunnen välillä onnea, vaikka elämäni ei ole ratkaisevasti muuttanut suuntaansa. En ole itkenyt. Välillä tunnen alakuloa kuten ennenkin, mutten vaivu syvyyksiin, vaan paha olo menee aikanaan ohi. Aamuisin ensimmäinen tuntemukseni ei ole lannistava masennus, vaan korkeintaan väsymys, joka yleensä vähenee päivän mittaan.

Yksinkertaistaen voisin sanoa, että masennuslääkkeet latistavat tunnehuiput. Luonnotonta, voisi sanoa lääkityksen vastustaja. Onko sitten luonnollisempaa heretä itkemään jokaisesta pienestäkin mielen järkkymisestä? Tunnen edelleen iloa, nauran ja välillä minua huvittaa suuresti tämä elämän show, kaikkine kummallisine käänteineen. Tunnen myös surua ja vihaakin, mutta jokin asia tai tekijä estää minua vaipumasta painostavaan ahdistavaan mielentilaan. Rintaani ei enää pistä eikä ahdistava tunne lannista minua sohvan pohjalle.

Olen töissä paikassa, jossa on ihania sairaanhoitajia. Tässä seurattuani ja osallistuttuani hienosti sanottuna moniammatilliseen työhön, en voi kuin ihailla hoitajia. Siellä he menevät saappaat jalassa rempseästi nauraen ja pystyvät kohtaamaan ihmisen kuin ihmisen alastomana, rumana, sairaana, vanhana, turvattomana. Hoitajat ovat osastoilla usein ensimmäisenä paikalla, kun jotain yllättävää tai dramaattista sattuu. Omaiset hyökkäävät puhelinlankoja pitkin. En tajua, miksei sairaanhoitajan työtä arvosteta enempää – mikään sairaala tai hoitopaikka ei toimisi ilman tätä ammattikuntaa. Ja monella sairaanhoitajalla on sellainen taito olla ihmisten kanssa, mitä jotkut lääkärit eivät opi koskaan.

No, tämän ylistyspuheen jälkeen voinen odottaa seuraavaa ilkeää hoitajaa, joka haluaa painaa minut maanrakoon. Täytyy muistaa, että jokaisessa ammattikunnassa riittää kaikenlaista hiihtäjää.

Omaiset ovat hyökänneet lankoja pitkin minunkin kimppuuni. Olen todennut, että työ, jossa omaisten kanssa joutuu mahdollisimman vähän kosketuksiin, voisi olla minun juttuni. Eli ei lastentauteja tai geriatriaa. Vaikka olen vielä jaksanut asiallisesti keskustella ties kuinka monetta kertaa samat asiat, en jaksaisi tätä koko ikääni. Meneekö ihmisillä järki, kun omainen sairastuu? Ihmisillä, joilla ei selvästikään ole mitään käsitystä lääketieteestä ja ennen kaikkea sen toteutumisesta kliinisessä työssä, vaativat ihan outoja asioita. En ainakaan itse ole sitä tyyppiä, joka menee toisen alan ammattilaiselle sanomaan, miten asiat tehdään. Korostamatta omia vähäisiä taitojani, totean, että en minä todellakaan kaikkea tiedä, mutta siksi onkin keksitty konsultointikäytäntö eli kysyminen viisaammalta. Omaiset, olkaa huoletta...

Seurustelurintamalla on hiljaista, koska en tee asian eteen mitään. Kai odotan törmääväni jossakin tilanteessa sopivaan ihmiseen, tai sitten sitä olotilaa, jossa on pakko löytää joku. Olen kuitenkin tehnyt hyvää työtä ja ollut viihteellä lähes joka viikonloppu. Tiedossa on kuitenkin taas työ- ja asuinpaikan muutos, mikä sopivasti sekoittaa omat tulevaisuuden suunnitelmat. Miten voi löytää ketään, kun ei itsekään voi asettua paikalleen yhteen paikkaan? Kiitos vain Suomen valtio ja pakollinen eurovaiheen terveyskeskuspalvelu ja lyhyet työsuhteet ja paikkakuntien vaihdokset. Ihmetelkää siellä, miksi ihmiset eivät pariudu ja hanki ajallaan lapsia. No, menen sitten myöhemmin kuormittamaan hedelmällisyyshoitoklinikoita, kun en nyt ehdi hankkia niitä lapsia.

Mutta eipä surra näitä joulun kunniaksi. Hyvää joulua!

Akateemista, niin akateemista

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

Sairaalasarjat ja epätodellinen romantiikka epämuodikkaassa ulkoasussa

Kirjoittamisessa on ollut taukoa, koska entiseni ilmeisesti lukee satunnaisesti blogiani ja minulla taas on palava halu kirjoittaa myös asioista, joista en haluaisi hänen tietävän.

Työpaikalla viikko alkoi meetingillä, jonka lopuksi työpaikan miesehdokas sanoi minulle matalalla äänellä, muiden jo mentyä: ”Tule tutkimushuoneeseen se ja se.” Eikä hän selvästikään ollut aikeissa puhua minulle työasioita. Menin kuitenkin muualle jatkamaan omia töitäni ja olin vähän hämmästynyt. Tuo mies on toki herättänyt mielenkiintoni, ehkä siksi että flirttailu on todella suoraa ja vihjailu vieläkin näkyvämpää. Toisaalta, mielenkiintoni ei taida riittää ottaa selville, millainen mies on oikeasti, mitä hän ajattelee kun menee kotiinsa, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Koska jos niin teen, olen astunut jo viivan yli ja menettänyt mahdollisuuteni korjata entiseni kanssa jotain menetettyä uudelleen eheäksi. Ja häntä minä kaipaan.

Ensin minua jopa ärsytti, että joku saa minut punastelemaan töissä. Sitten tajusin asettua niskan päälle ja ottaa ohjat käsiini. Laittauduin paremmin töihin ja tavallisuudesta poiketen laitoin hieman enemmän meikkiä. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän katseli minua. Kun hän alkoi puhua silmieni väristä, palasin lujasti suoraan työasioihin. Kaksimielisiin kommentteihin vastasin takaisin vähintään samalla mitalla.

Anyway, tuollainen meininki on piristänyt päiviäni. Pitipä hän minua hölmönä tytönhupakkona tai ei. Työpaikan mies on ollut hauskaa juttuseuraa ja voisinpa kuitenkin haluta tutustua häneen enemmänkin. En vain tiedä mitä hän haluaa – tai tiedänpäs, housuihini. Mutta mitä sen jälkeen vai ei mitään? Kävi selväksi, että miehen viimeisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa oli jo aikaa. Enkä minä ollut ainoa, joka punasteli töissä.

Sairaalamaailmaan sijoitetaan tv-sarjoja ja romantiikkaa. Se on jotenkin kummallista, koska sairaala jos mikä on erittäin arkinen, kliininen ja epäromanttinen paikka. Todellisuudessa lääkäreillä taitaa olla kasvot harmaina päivystyksistä ja tukka likaisena eikä meikkaamisella jaksa vaivata päätään. Puhumattakaan potilaista. Kaikki on rumempaa ja kömpelömpää kuin telkkarissa. Paikka on täynnä rollaattoreita, outoa hajua, löysissä vaatteissa kulkevia väsyneitä potilaita. Potilaan sängyn äärellä mietitään, onko ongelma peräsuolessa vai kenties ylempänä suolen alueella ja mitäköhän virtsanäytteessä oli? Ja mitähän tuo neste on, joka tuolta valuu?

Ei, en todellakaan ymmärrä sairaalasarjojen romantiikkaa. Kuljen itsekin aika epäseksikkään näköisenä työpaikallani. Ehkä kaikki voimavarani menevät siihen, että selviän edes työstäni. Ja potilailla taitaa olla tärkeämpääkin mietittävää kuin ulkonäkö. Joskus kuulee haikailtavan naishoitajien hameiden perään nykyisten housupukujen sijaan. Minusta taas keski-ikäinen nainen näyttää omituiselta polvisukissa ja pikkutytön mekossa.

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että vakavien asioiden keskellä voi olla hyväkin keskittyä välillä johonkin epäolennaiseen, johonkin jonka ainoa tehtävä on saada ihminen hymyilemään. Pitkäaikaissairaan vanhuksen päivää ehkä piristää, jos joku tulee kampaamaan hänen tukkansa ja punaamaan hänen huulensa. Ehkä silloin voi hetkeksi unohtaa olevansa potilas ja olla elämästä ja itsestä nauttiva, jopa huoleton ja turhamainen ihminen.

Millaista olisi, jos puoliso edustaisi samaa ammattia? Lääkärit tunnetusti pariutuvat usein keskenään, ja löydän heti muutaman syyn siihen. Opiskeluaika on tiivistä ja kurssikaverit voivat helposti tulla läheisiksi. Kun aikaa viettää myös vapaalla koulukavereiden kanssa, ei liene ihme että rakkaus roihuaa. Lääkäriys on myös usein enemmän kuin ammatti, suorastaan elämäntyyli, halusipa sitä tai ei. Lääkärin työkenttänä on ihminen, me kaikki. Elämä ja sen yllättävä taipumus muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä tulee käsin kosketeltavaksi, todelliseksi. Terveys ja sairaus koskettavat jokaista ihmistä jollakin tavalla. Ja mitä jää jäljelle, jos ei ole terve? Sitä saa punnita työssään lääkäri.

Elämäntyyli lääkäriys kenties on. Joka päivä voi nähdä, mitä tietyt asiat aiheuttavat ja sitä myöten alkaa huomaamattaan noudattaa itsekin ruokavaliota, terveyssuosituksia, turvallisuustekijöitä, mitä vain. Ja se loputon naamioleikki potilaan edessä. Vaikeat potilaat. Ihanat potilaat. Lääketieteen mielenkiintoisuus. Eipä noita asioita ymmärrä - jaksa ymmärtää ja kiinnostua - kukaan niin hyvin kuin toinen saman ammatin edustaja. Eikä kukaan muu kuin toinen lääketieteen edustaja voi tietää, millaista hykerryttävää voittajaoloa voi tuntea, kun tapaa potilaan, joka on kuin esimerkki oppikirjasta. Kohtasin tällaisen potilaan viime viikolla. Katselin hänen tutkimustuloksiaan, suorastaan ihastelin. Potilas oli täydellinen potilas, jokaista esitietoa, oiretta ja tutkimustulosta myöten kuin kirjan sivuilta.

Entiseni ei ollut samalla alalla kuin minä, eikä hän tajua lääketieteestä sen enempää kuin mitä maallikot yleensä. Tällainen ihminen tarjoaa lääkärinalulle lukemattomia tilaisuuksia sivistää ja valistaa toista ihmistä. Lopputuloksena sain entiseni lopettamaan tupakoinnin ja syömään terveellisemmin sekä hänet hermoromahduksen partaalle. Mutta miten voisin katsella vierestä, kun joku tuhoaa itsensä, joko tietämättään tai tietoisesti? Syvin syy terveysvouhotukseen taisi kuitenkin olla se, etten kestänyt ajatusta jäädä joskus yksin miehen kuollessa ennenaikaisesti sydän- ja verisuonisairauksiin.

Toisaalta, minulla oli aina mahdollisuus myös unohtaa lääketiede sillä hetkellä, kun avasin kotioveni ja astuin siviilielämääni. Kotona on voinut elää maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät ole joko lääkäreitä tai potilaita. Ehkä jopa elää rennommin ja keskittyä pelkkään eloon ja oloon sen sijaan että miettisi mitä kaikkea kamalaa ihmisen elämässä voi tapahtua.

Palatakseni ammatilliseen puoleen, täytyy todeta, etteivät opintoni ole vielä valmiit. Muutama asia puuttuu vielä, mutta enköhän saa ne tehtyä jossakin vaiheessa. Absurdia on miettiä, mitä osaa ja mitä ei, näin melkein valmiina lääkärinä. Olen pelotellut itseäni kaikilla niillä makaabereilla mielikuvitustarinoilla, jotka voisivat tapahtua ensimmäisenä työpäivänä valmiina lisensiaattina. Lapsen elvytys. Epäselvä, uhkaava ekg. Epäselvä infektio, joka ei kuitenkaan täytä hälytysmerkkejä. Epäselvää epävarmuutta…
Työt, joita on tehty opiskelijastatuksella kantavat kuitenkin pientä armoleimaa mukanaan. Vakiovitsi nuoressa lääkärikunnassa lienee se, kuinkahan monta kuolemaa on jälkeensä jättänyt…
Ja älkää nyt vaan ottako tätä tosissaan.