Meidän lukion opinto-ohjaaja oli äärettömän mukava nainen. Sellainen Harry Potter -maailman Minerva McGarmiwa. Minerva kaiketi on tiukka mutta kuitenkin hyväntahtoinen ja lämminsydäminen opettajahahmo tuossa saagassa (katsoin juuri yhden elokuvista). Opinto-ohjaajan takia ei kerta kaikkiaan hennonnut olla lukematta ja käymättä koulua. Hän myös tuntui pitävän itsestään selvänä, että kaikki tunnolliset, kiltit, lukevat tytöt hakevat ja päätyvät yliopistoon.
Minä olin tunnollinen ja joskus ehkä kilttikin ja rakastin lukemista. Tosin läksyjen lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut niin paljon kuin hyvän romaanin kahlaaminen. Tein kuitenkin niin kuin käskettiin ja valvoin yömyöhään tehden ruotsin läksyjä. Sellaista univelkaa en suosittele kenellekään. Ruotsista en muista enää mitään ja univelkaa kestän nykyään huonosti.
Ylioppilaaksitulo oli jokin sokea tavoite, johon lukiossa tähdätään ja ajatellaan, että se on maailman suurin juttu. Kun lakki on päässä ja sukulaiset lahjovat rahaa, on vielä kivaa. Pikkuhiljaa, viimeistään syksyllä tajuaa, että maailma ei muutu minun ylioppilaaksitulon vuoksi. Ja ylioppilaan fiksuus - no se on nuorta naiiviutta, joka on kai sallittua.
Hain myöhemmin yliopistoon ja luin pääsykokeisiin kunnolla. Yliopistoon pääseminen tuntui ihan hienolta, mutta toisaalta sen valmistautumisen jälkeen ihan kohtuulliseltakin. Olen myös epäonnistunut yliopiston pääsykokeissa. Se on henkisesti haasteellista: valmistautua monta kuukautta johonkin kokeeseen, olla täydessä terässä - ja sitten joku muu vie paikkasi. Muistan istuneeni ulkona, kesä oli alussaan ja ihmiset kulkivat ohitseni ja minä mietin kuinka monta kuukautta turhaa työtä olin tehnyt. Seuraava päivä valkeni ja tajusin että tätä on epäonnistuminen: se. että maailma jatkaa kulkuaan tietämättä minun henkilökohtaisista tragedioistani ja minun on juostava mukana, tapahtuipa mitä tahansa.
Päätin vaihtaa alaa ja hain lääkikseen. Sinne pääsikin sitten suoraan. Tuo alkukompastelu ja suunnan vaihto epäonnistumisen jälkeen antoi asennetta lääkiksen alkuun: lääkikseen pääsee kunhan vaan lukee, mitään ihmetekoja siihen ei tarvita.
Lukiolaisilla näyttää yliopistoissa olevan tutustumispäiviä. Mitä siellä oikein kerrotaan? Joskus vaan kuulee niin uskomattomia juttuja lukioikäisiltä, heidän tulevaisuuden tavoitteistaan. Voisiko joku kertoa niille mitä ihan oikeasti yliopistosta valmistuu ja millaisiin töihin? Ja miksei panosteta siihen, että ihmiset hakeutuisivat aloille, joissa heidän persoonansa ja taitonsa parhaiten tulevat esille? Eikä sinne, johon on pelkästään yleisesti fiksua hakea.
Tietysti, persoona hakee vasta muotoaan nuorena...mistä sitä tietää mitä haluaa parikymppisenä. Silloin kaikki on mahdollista ja aikaa tuntuu olevan vihdoinkin lukion raadannan jälkeen. Well, muutama vuosi eteenpäin ja maailman totuus iskee vastaan. Opintotuella on rajat, jostain pitäisi löytää töitä, pitäisi löytää työtä josta saa rahaa maksaa ruokansa, mutta mistä löytää työn, jossa yhdistyy mielenkiinto ja riittävä palkka? Opiskelu on välillä täydellistä ahdinkoa ja tuskaisuutta ja ajanpuutetta. Seurustelukumppanin löytäminen tuo lisänsä stressilistaan. Ja sitten jossain vaiheessa kaverit alkavat mennä naimisiin ja hankkia lapsia ja huomaa itse että nuoruusvuodet ovat hyvää vauhtia jo hupenemassa.
Jos tätä joku lukiolaisparka lukee, niin, näin se menee.
1 kommentti:
Neiti puhuu vähän, mutta aasiaa... pääsykokeet on usein kestävyyslaji, eikä niin suuresti älykkyyslaji miten asia usein mielletään...
Lähetä kommentti