Olen monesti miettinyt, pitäisikö alkaa psykiatriksi. Se olisi medisiinisistä aloista tietyllä tavalla helpoin: kuuntelua, periaatteessa vain tietyt lääkeryhmät käytössä, keskustelua. Potilaaseen ei tarvitsisi yleisesti koskea, hengenhätää tuskin olisi. Tai no jaa, mitä nyt itsemurhavaarassa olevat. Mutta verrattuna moneen muuhun lääkärin alaan, psykiatria on ehdottomasti oma erikoisuutensa.
En ole varsinaisesti koskaan ollut psykiatrialla töissä, koska en ole tuntenut alalle kuitenkaan vetoa. En tiedä miksi: olen omaa elämääni myöten tutustunut psykiatrian kiemuroihin ja alan tietynlainen epälääketiedemäisyys voisi sopiakin minulle.
Psykiatrisia potilaita olen kuitenkin tavannut, ja heitä tulee jokainen lääkäri tapaamaan, oli työpaikka mikä tahansa. Itse asiassa jokaisessa potilaskontaktissa joutuu olemaan myös vähän psykiatrina. Olen huomannut, että jaksaisin kyllä jutella masennuspotilaiden kanssa kaikenlaista diipadaapaa ja antaa ohjeita ja neuvoja eteenpäin. Mutta olen myös huomannut, etten usko itsekään siihen elämäntapapaskaan huonoina päivinäni. Usein koen olevani masentuneempi kuin potilas itse. Tällaisessa tilanteessa olen joskus ollut, enkä tiedä minkälaisia ohjeita sen kerran potilas minulta sai… Kehotinkohan ratkaisemaan asiat oman käden kautta…
Tottahan se on, että heti, jos potilaan papereista löytyy PSY-lehti tai edes jokin psykiatrinen diagnoosi, potilaaseen suhtautuu eri tavalla. Masennus tuntuu olevan suomalainen kansantauti. Onko niin vai onko diagnooseja alettu antaa helpommalla kädellä?
Jaa mutta musta huumori sikseen. Välillä minulla on olo, että haluaisin vain nukkua, mennä pieneksi mytyksi ja nukkua vuoden. Hienosti ilmaisten, koen tulevaisuuden ahdistavana, jos sitä edes on. Välillä tuntuu että voisin heittää kaikki tavarani kodistani roskiin, pakata repun ja lähteä jonnekin. Mietin kuolemaa alituisesti, ja se ahdistaa minua. Mitä enemmän tajuan, että mietin kuolemaa, ahdistun entistä enemmän. Nuorena pitäisi ajatella muuta. Nuorena pitäisi tehdä jotain muuta. Nuorena pitäisi kaiken olla mahdollista. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan pätemistä, pitämistä ja tarvetta olla jotakin tälle maailmalle.
Koulutukseni vuoksi osaan ehkä analysoida itseäni, taustaani ja tekemisiäni välillä liian tarkasti. Voin ajatella todennäköisyyksiä tapahtumille. Masentumiseen taipuminen on myös fakta, jota kannan aina mukanani. Motivaatiota piristymiselle on vaikeampaa hakea, kun tietää olevansa itse siinä potilasaineksessa, joka on masentuva ja ahdistuva. Ne potilaat tulevat aina uudelleen. Niille potilaille elämässä kaikki määräytyy masennuksen kautta tavalla tai toisella. Elämän hyvätkin hetket ovat niitä, jolloin masennusta ei ole. Kun kerran masentuu, on aina vaarassa sairastua uudelleen.
Koin jokin aika sitten jonkinlaisen emotionaalisen kriisin, kun tajusin, että minun elämässäni tulee aina olemaan totta se, että olen lähestulkoon koko nuoruusikäni ollut masentunut. Että mitään uutta mahdollisuutta ei tule. En voi elää uudelleen opiskelujen aloittamisia, kavereiden hankkimista. Tällä psyykeellä olen saavuttanut kaiken tämän mitä minulla on. Ja jos olisin ollut terve, sanan mielenterveydellisessä mielessä – millaista elämäni olisi? Olen vakuuttunut, että olisin itsevarmempi. Olisin ehkä erilaisessa kaveriseurassa. Tutustuisin ihmisiin, jos he kiinnostavat minua, en siksi, että ”minulla olisi edes jotain tuttuja”. Näitäkin kavereita minulla on. Olisin ehkä jopa uskaltanut jättää lääkiksen kesken. Tässä aspektissa olen päättänyt, että alan hakea itselleni terapeuttia. Yths:n ohjaama yksityisterapia jäi rahanpuutteessa kesken, ja silloin ajattelin järkevästi (!), että käyn kouluni loppuun, ja keskityn sitten pääni sisäisiin asioihini.
Satuin törmäämään Duodecim-lehdessä (lääketieteellinen julkaisu) olleeseen juttuun ”Itseään viiltelevä nuori”. Luin jutun mielenkiinnolla, koska itselläni oli aikoinaan taipumus tuohon harrastukseen. Ilmiö on mielestäni mielenkiintoinen, sillä en osaa edelleenkään selittää, miksi viiltelin itseäni. Jutussa oli taulukko, jossa käsiteltiin merkityksiä, joita viiltely aiheuttaa psyykkiselle tasapainolle. Voin allekirjoittaa niistä usean; vaikka en oikeastaan osaakaan sanoa miksi sitä tein. ”Lievittää ahdistusta ja sulkea pois tunteet” ”Toistaa äiti-lapsisuhteen kokemuksia” ”Purkaa itseen tai toisiin suuntautuvaa aggressiivisuutta” ”Kostaa objektille” ”Saada huomiota ja hoivaa”. Minun viiltelyistäni ei tiedä kuin psykiatri ja entinen poikaystäväni. Ainakin luulisin niin. Olen vielä tässäkin iässä joskus tuntenut sellaista oloa, jossa voisin kuvitella vahingoittavani itseäni, mutta en ole ainakaan viillellyt itseäni pitkiin aikoihin. Osaksi se johtuu niin arkipäiväisestä asiasta, etten voisi olla potilastyössä ranteet auki. Vaikka siltä välillä tuntuukin. Hah hah.
Kuoleman pohtiminen on raakaa ja siitä saa päänsä kyllä kipeäksi. Tuntuu hassulta, että kuoleman symbolit ovat usein vahvasti esillä vaikkapa nuorten pääkallovaatteissa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ihmisellä, jolla ei ole ollut kosketusta kuolemaan, voikin sitä etäisesti ihannoida. Nuorempana, kun olin tuskaisen masentunut, mietinkin kuolemaa kuin toisena vaihtoehtona masennuksen loppumiselle. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin on oppinut tajuamaan sen yksinkertaisen seikan, että elämä on ainutkertaista. Menettämisen pelko on tullut mukaan ajatuksiini, koska en voisi kuvitella elämääni ilman tiettyjä läheisiä ihmisiäni. Ja loppujen lopuksi, kaikki kuolevat kuitenkin. Eikö kannattaisi katsoa mitä asioita on edessä, siellä voisi olla jotain hyvääkin. Ja ehkä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä käsittelemään kuoleman kysymyksen, vaikkapa silloin kun joku läheinen kuolee. Ja ehkä asia kuuluu sitten jättää ja unohtaa, koska asian miettiminen ei ilmeisesti tilannetta muuta.
Olen viime aikoina kokenut oloni hyvin stressaantuneeksi. Tuntuu, että käyn ylikierroksilla. Iltaisin en saa unta, vaan alan järjestellä työasioita puolenyön aikaan. Olen koko ajan väsynyt. Ärsytyskynnys on todella matalalla. Kävin tekemässä tekemättä jääneen tentin, ja tenttitilaisuudessa joku söi eväitä rapisevasta muovipussista. Keskittymiseni katosi samantien ja tenttiaikani kului rapinaa kuunnellessa. Jumppaan meno ärsyttää ja kyllästyttää. Tuntuu, kuin olisin kuullut jo kaikki biisit ja tehnyt kaikki jumppaliikkeet niin sataan kertaan, ettei enää vain huvita. Aamulla ensimmäinen ajatukseni on, etten halua kuulla kenenkään ihmisen ääntä enkä halua että kukaan puhuu minulle. Tuntuu, että kaikki ihmiskontaktit tulevat liian lähelle ihoa. Vaikka kukaan ei minun ihoani ole edes silittämässä.
Kaikkein ärsyttävin ajatus on, että masennus on se mielenmaisema, jonka läpi katson tätä elämää. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, tulen aina näkemään asiat omasta katsantokannastani, joka on elämäni aikana muokkautunut masentuvaan taipuvaiseksi. Että vaikka elämässäni tapahtuisi iloisia asioita, minä olen aina minä, ja minulla on aina takataskussa masennus, joka voi kaataa minut millä hetkellä tahansa. Ajatus on itse asiassa todella säälittävä. Tuntuu, että viimeistään kuolemassa ihminen vapautuu ajatuksiansa kahlitsevasta masennuksesta, mutta silloin on enää myöhäistä nauttia mistään muustakaan.
Masennuksesta ei ole mitään hyötyä. Se aiheuttaa välillisesti ikäviä tapahtumia, mutta suoraankin se on liitetty muun muassa suurentuneeseen riskiin saada sydän- ja verisuonisairauksia. Aikaisempi masennus on myös riskitekijä sille, että äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja ylipäänsä se altistaa aina uusille apatiajaksoille. Jos minusta joskus tulisi äiti, kuinkahan minä siitäkään selviytyisin. En haluaisi siirtää mielenterveysongelmia kenellekään eteenpäin.
Olin lääkisaikojeni alussa masentunut, ja juuri tuolloin kävin yths:n tarjoamassa terapiassa. Ongelmani kasautuivat, ja olin eräänä keväänä niin loppu, etten käynyt koulussa juurikaan ja tentit jäivät tekemättä. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä koulukaverini opiskelivat tuolloin. Jäin lopulta vuodeksi tauolle ja lähdin ulkomaille. Olin sinä vuonna onnellisempi kuin koskaan. Olin myös palattuani vahvempi, itsevarmempi ja ehkä onnellisempi kuin aikaisemmin. Poislähtö on pakenemista, mutta mitä sitten? Etäisyys kaikkeen voi tehdä hyvää. Samat ajatukset hiipivät nyt sisimpääni: olisi hienoa, jos voisi taas lähteä ulkomaille, pois, jonnekin kauas, vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin voisi tulla, kun kaikki on taas hiukan paremmin. Matkat tekevät joskus ihmeitä, vaikka itseään ei voikaan paeta.