Terveyskeskuksessa arvaillaan?

Tv:ssä oli ohjelma (jälleen kerran) lääkäripulasta ja terveyskeskustyön epähoukuttelevuudesta.

En voisi kuvitella työskenteleväni tk:ssa. Valmistumisen jälkeistä pakollista, 9kk mittaista terveyskeskusjaksoa ajattelen jonkinlaisella kauhulla.

Maallikothan yleensä puhuvat arvauskeskuksista ja tietämättömistä terveyskeskuslääkäreistä. Se on paha virhe, joka paljastaa puhujan oman tietämättömyyden.

Lääkärin peruskoulutus kestää 5,5- 6 vuotta. Tämän jälkeen lääkäri on töissä 2 vuotta jonkun alaisuudessa, valmiina lääkärinä mutta vielä tietynlaisessa opiskeluvaiheessa. Tuosta kahdesta vuodesta vähintään 9 kuukautta tulee suorittaa terveyskeskuslääkärin työnä. Joten peruskoulutus kestää n. 8 vuotta, erikoistuminen n. 6 vuotta. Se tekee yhteensä noin 14 vuotta. !

Kun terveyskeskukseen menee ja päätyy lääkärin vastaanotolle, vaihtoehdot ovat suurin piirtein seuraavanlaisia:

a) Lääkärinä on vuosikymmeniä työtä tehnyt, terveyskeskuslääkäri. Tk-lääkäri tuntee lääketieteen kentän joka puolelta, mutta ei tunne erikoisaloja syvemmin.
b) Lääkärinä on vastavalmistunut, euro-vaihettaan tekevä lääkäri. Moni asia tulee hänelle vielä vastaan ensimmäistä kertaa. Hänellä on tuore muisti, mutta vähän kokemusta eikä nähtyjä potilaita kerta kaikkiaan ole voinut ollut paljon.
c) Lääkärinä on nuori lääkäri, joka on ollut sairaalatyössä jollakin alalla. Tämän tietyn alan asiat voivat olla hyvinkin hallussa, mutta edelleen kaiken kattavaa lääketieteellistä näkemystä ei vielä ole.
d) Tai sitten lääkärinä on joku x-vaihtoehto.

Joten, tk:ssa työskentelee hyvin monenlaisessa vaiheessa olevia ihmisiä. On silkkaa typeryyttä väittää paikkaa arvauskeskukseksi. Vaikka uskon, että sitäkin se toisinaan voi olla.

Lääketiedettä ei opi vain kirjasta lukien. Lääkiksessä oppii jonkinlaisen pohjan ihmisen sairauksista ja niiden hoidosta. Kuitenkaan harvemmin kukaan potilaista on kuin suoraan oppikirjasta. Ihmisillä on päällekkäisiä sairauksia ja ihmiset kertovat asioistaan aina subjektiivisesti - se on eri asia kuin totuus. Ihmisethän valehtelevat lääkärille, mikä lienee hyvin tavallista. Tuon faktan pohjalta ymmärtää, että kaikkiin potilaisiin ei voi suhtautua yhtä ymmärtäväisesti. Monesti näkee päältä, että ihmisen puheet ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä lääkäri näkee.

Ihmiset yleensä arvostelevat tk-lääkäriä vaikkapa sellaisessa tilanteessa, jossa vaiva on melko tavallinen ja jostakin Joka kodin lääkärikirjasta katsottavissa. Että miksi lääkäri teki tai ei tehnyt sitä ja tätä. Mutta siinä tuleekin vastaan se lääketieteen taika! Taito on juuri sitä, että näkee ilmeisen ja todennäköisimmän, yleisimmän ongelman, mutta osaa ajatella myös ne muut mahdolliset vaihtoehdot. Jokin vaiva voi olla jonkin suuremman ongelman yksi ilmenemä. Tai sitten itsenäinen sairaus. Tai sitten pahaltakin näyttävä tilanne on vaikkapa vain sairauden jälkitila. On helppo muistaa yksi asia sieltä lääkärikirjasta, mutta on toinen asia muistaa koko lääkiksen ajan tenttikirjallisuus niin, että muistaa olennaiset asiat. Maallikkohan ei tiedä, että ei tiedä...

En halua terveyskeskuslääkäriksi monista syistä. Tk-lääkäri kohtaa kaikenlaista, ja yleensä sieltä pohjalta alkaen. Käytössä on kaikki mahdolliset lääketieteen alat ja nekin asiat, jotka varsinaisesti eivät ole lääketiedettä. Kuten kaiken maailman sosiaaliongelmat. Eteen tulee tasaisella liukuhihnalla ihmisiä, jotka kertovat ongelmistaan. Ihmiset tulevat turhista syistä hakemaan lääkärin apua. Toisaalta he voivat tulla mitättömän oloisista vaivoista, mutta takana onkin piilevä vakava tapaus. 15 minuuttia on lyhyt aika tavata uusi ihminen, käydä läpi potilaan ongelmat, tutkia hänet, keksiä mitä tehdään, millaisia jatkotutkimuksia tarvitaan jos tarvitaan, kirjoittaa lähetteet, todistukset, reseptit, ja lopuksi sanella tai kirjoittaa potilaan käynnistä asiakirjateksti. 15 minuuttia!

On siis selvä, että terkkareissa monet potilaat saavat sitä kuuluisaa huonoa kohtelua. Se johtuu varmasti osaksi siitä, että kiireen ja ”oikeiden” potilaiden joukossa ärsyttää ja rasittaa turhien käyntien kävijät.

Ja entä nämä lääkärien palkoista kitisijät? Koulutus kestää ainakin tuon 8 vuotta. Sen ajan luen kasan lääketieteen kirjoja, teen palkattomia harjoitteluita ja päivystyksiä, opiskelen. Työssä luen joka potilasta varten hänen asiaansa käsittelevää ammattikirjallisuutta. Käytän välillä kokonaisia päiviä lukemiseen ja tiedon hakemiseen. Sen vuoksi, en tunne mitään huonoa omaatuntoa nostaessani palkkaa, joka nuorella lääkärillä on jopa surkea.

Ja en voi sanoa, että humalaiset tai muuten sekaisin olevat ihmiset olisivat suosikkipotilaitani. Kuka sellaisia haluaisikaan asiakkaikseen? Tai joku ihminen, joka valittaa vaivoistaan, ja odottaa että joku ratkaisee kaikki hänen ongelmat puolestaan? Ihminen, joka ei suostu uskomaan, että ylipaino on pelkästään hänen oma vikansa? Tai ihmiset, jotka valittavat kaikista pienimmistäkin asioista? Samaan aikaan maailmassa kärsii miljoona ihmistä enemmän asioista, joita pullukka, hyvin syönyt ja –juonut hyvinvointipossu suomalainen ei joudu ikinä kokemaan.

Mutta suurin syy siihen, että en lähtisi peräkylään lääkäriksi on kuitenkin rakkaus. Rakkaalleni tuskin löytyisi työtä muutaman tuhannen asukkaan kylästä. Ja mitä minä siellä yksin tekisin? Yksikään potilas ja työ ei ole sen arvoista, että jättäisin kumppanini toiseksi.

Kesä(t)yöt

On olemassa ainakin kahdenlaisia kesätöitä: niitä, joissa saa raataa kaikkien lomalla olijoiden edestä ja niitä, joissa saa katsella kelloa ja ihmetellä, mistä palkkaa oikein maksetaan.

Olen monessa kesätyöpaikassa ehtinyt lukea lehtiä, surffata netissä, miettiä kehtaisiko lähteä puoli kolmelta kotiin ja yksinkertaisesti ehtinyt hämmästellä yritystä, joka palkkaa väkeä tekemään ei mitään.

Toisaalta olen ollut työpaikoissa, joissa vapaus koittaa vasta kun työsuhde päättyy. Kellokortin kanssa juokseminen tuntuu nihkeän vanhanaikaiselta. Kesä on kauneimmillaan, unelmat tuntuvat todellisimmilta saavuttaa, valo pitää virkeänä ja sitten on ehdittävä aikaiseen aamuun ajoissa, vain jotta saa kellokortin vastaamaan työtunteja. Kellokortti on selkeä, mutta toivottoman vanhanaikainen kapine.

Minuuttiaikataulut ovat jotenkin säälittävän huvittavia. Ihmisillä on aina kauhea kiire vain ollakseen ajoissa. Ja sitten kun ollaan saavuttu aamulla työpaikalle, keitelläänkin vain kahvia ja mietitään pöydän ääressä mitä päivän aikana tehdään. Tietenkin aikataulut helpottavat elämää, kun kyse on joukosta, jossa on enemmän ihmisiä. Mutta jospa Suomessa vietettäisiin keskipäivän siestaa ja asenne aikatauluihin olisi vähemmän hermoja kiristävä…

Olen nyt ollut taas kesätyöläisenä. Aikaiset aamut ärsyttävät edellisenä iltana. Kesäaamu itsessään on kyllä kokemuksen arvoinen asia. Kaunista, jos kaupungissa voi kaunista olla. Mutta olisi myös ihanaa iltaisin istua ulkona ja katsella kesäyön vaaleaa taivaanrantaa. Uusi työ pistää olemaan jokseenkin koko ajan varuillaan, kuin pitäisi olla koko ajan valmiustilassa tietämään ja tekemään. Aina väsyttää. Iltapäivisin on päiväunien paikka, ainakin väsymyksen perusteella. Mutta usein on työpäivästä jäljellä vain ylikierrokset, eikä rennoille päikkäreille yksinkertaisesti pysty lipumaan.

Näinhän se kesä monella nuorella vilahtaa ohi. Töitä tehden, tavalla tai toisella. Rentojakin paikkoja on. Sellaisia, joissa työ tarkoittaa korkeintaan läsnäoloa (sekin on tietysti helteellä paljon) ja netissä surffailua ja työkavereiden kesken on oikeasti hauskaa.

Eräässä työpaikassa kukaan ei tainnut huomata, että taloon oli tullut muutama työläinen kesäksi. Työkaverin kanssa aika kului pieniä hommia tehden, mutta suurin osa ajasta kului jutellen ja liian aikaisin kotiin lähtien. Työkaverini ei tuhlannut aikaansa: keskellä työpäivää hän marssi kampaajalle, jossa kului mukavasti muutama tunti. Sama meno jatkui, kukaan ei kysellyt eikä kaivannut, mutta palkka putosi tilille. Ja mikäs sen tärkeämpää...

Mikä voisi olla klassinen kesätyöpaikka? Huvipuiston työntekijä? Olisikohan se rentoa? Ja hauskaa?

Herkkuretki Ikeaan

Kävin kaverin kanssa Ikeassa. Siinä vaiheessa kun oltiin paluumatkalla, kaverilla jo toinen puolen euron jäätelö kädessään ja minulla snörenauhaa suupielistä roikkuen ja takapenkki täynnä halpaa ja turhaa tavaraa, mietin mikä ihme tässä touhussa oikein on.

Nimittäin kuluttamisessa, erityisesti ajanvietteessä johon kuuluu kauppaan meno, ostoksien tekeminen ja lopuksi herkkujen ostaminen. En ole koskaan kuulunut niihin naisiin, jotka lauantaiaamuna heräävät aikaisin mennäkseen kiertämään keskustan kaupat, vain jos jotain uutta on ilmestynyt.

Tosin nykyään ”uutta” ilmestyy koko ajan. Minähän olen jo niin vanha, että lapsuudessani todellakin ostettiin vain kesä-, syksy- ja talvivaatteita. Nykyään nuoret kai kävelevät kauppaan milloin tykkäävät ja ostavat halparättejä milloin tykkäävät ja heittävät niitä pois milloin tykkäävät. Nykyiset lasten viikkorahatkin on kai sitä tasoa mitä itse sai kokoon lähinnä kuukaudessa.

Olin nuorempana ympäristötietoisempi ja halusin pelastaa sademetsät, vaikka minulla ei ollut toimintasuunnitelmaa miten se tapahtuu ja mitä sademetsä nyt ylipäätänsä on. Tärkeintä oli olla jotain mieltä. Oli tietysti helppoa vastustaa ympäristön tuhlaamista ja kuluttamista kun asui kotona, jossa ei tarvinnut punnita omia ostoksiaan kaupassa, vaan kaiken olennaisen hankki äiti tai isä.

Nyt kun on vastuussa suuremmalta osin itsestään, täytyy enemmän miettiä omia valintojaan. Olen jollakin tavalla kai ympäristötietoinen, koska minua ärsyttävät roskat ja lika luonnossa. Lisäksi jääkarhut ja pingviinit ovat niin suloisia että niille täytyy jokin koti turvata. Lumettomat talvetkin ovat loputtomassa pimeydessään erittäin ahdistavia.

Toisaalta, tietty naiivi idealismi on hälvennyt iän mukana ja vaihtunut mukavuudenhaluun. Minussa on myös annos riihikuivaa realistia, ja joskus tuleekin mieleen, että yksi suomalainen ei paljon tässä maailman ihmisten joukossa paljon ihmeitä tee.

Koska kun menen tavarataloon, minuun iskee tavaranhimo. Uudet, hienot tavarat on ihania. Silmät kiiluen valitsen, vertaan ja ihailen - ja jätän useimmiten onneksi ostamatta, koska opiskelijana olen varsin pienivarainen. Mutta ymmärrän kyllä palkitsevan tunteen hyvien ostoksien tekemisestä. Löytää jotain, minkä tuntee haluavansa ja sitten lopulta saada se vain menemällä tiskille ja ojentamalla palan paperia tai muoviläpyskän. Sen jälkeen iskee hyvänolon tunne, että on löytänyt kaupasta juuri sen itselleen sopivan paidan, ennen kuin kukaan muu on ehtinyt viedä sen. Siinähän iskee tunne siitä, että juuri kuluttamalla saa elämäänsä aina sen, mitä itseltä puuttuu.

Niin kivaa kuin olisikin se, että voisi mennä kauppaan ja ostaa niin paljon tavaraa kuin haluaisi, minusta on surullista tämä liikekeskusten ja valtavien ostoskeskusten rakentaminen. Niissä on helppo tehdä _ostoksia_, mutta silloin koko ajanviete siirtyy kuluttamiseen. Mikään viihde ei ole enää mitään, ellei saa ostaa oheistavaraa tai ylipäätänsä ostaa jotain. Kaiken ympärillä on lisää ostamista. Kuten Ikean karkkihyllyt. Miten karkit ja sisustus liittyvät yhteen? Ei muuten kuin että ensimmäistä saadaan myytyä jälkimmäisen rinnalla ihmisten ollessa uuvuksissa loputtoman pitkän nuolilla ohjatun polun jälkeen.

Entisajan puistot ja perheiden yhteiset, laiskat sunnuntailoikoilut takaisin! Puita, vettä ja lapsia lähettämässä kaarnaveneitä matkaan. Kävelyretkiä aurinkoisten niittyjen poikki. Ihmisiä viettämässä vain aikaa yhdessä, ilman tarvetta erityisesti tehdä ja ostaa jotakin. Onkohan sellainen enää koskaan mahdollista? Vai onko sellaista koskaan ollutkaan, muualla kuin 1800-luvun tauluissa?

Miinukset ja plussat

En tajua, mitä päässäni on liikkunut kun olen hakenut lääkikseen. Kuka muka haluaa lääkäriksi?

Tänään on taas ollut niitä päiviä, jolloin selaan netistä tietoa kaikista muista mahdollisista koulutusvaihtoehdoista. Tein jopa ammatinvalintatestin (lääkäri ei ollut ensimmäisellä sijalla).

Masentaa. Näin tänään mukavia ja hymyileviä ihmisiä. Hymyilin takaisin. Olen lopen väsynyt työntekoon ja katselemaan potilaiden jatkuvaa virtaa. Näin taas elämäni yhtenä pienenä tukahduttavana pisteenä, joka on ahdettu kehyksiin, jotka rajaa kaiken mukavan ulkopuolelle.

Ulkona on ihana ilma ja siellä on myös se lapsuuden huolettomuus kun ei tarvinnut kesällä tehdä muuta kuin syödä jäätelöä ja katsoa sateella telkkaria. Kunpa en tietäisi sairauksista mitään. Olisipa maailma, jossa asiat menevät aina hyvin. Ihmiset kertovat minulle asioista ja minä ajattelen että vittuako se minulle kuuluu. Olenpa mainio työssäni. Jos menisin lääkäriin, en toivoisi hänen ajattelevan asioistani noin. Tarvitsen kai lomaa. Tosin sitä ei näy olevan edessä.

Vanhan opin mukaan vaihtoehtotilanteessa täytyy punnita vaihtoehtojen hyviä ja huonoja puolia. Tässäpä siis lista lääkäriyden ja opiskelun hyvistä ja huonoista puolista, erittäin subjektiivisessa mielessä (ja huonolla päällä kirjoitettu).

Hyvät:
1) Saa kirjoittaa omat reseptit: ei tarvitse jonottaa päivystyksissä, ainakaan pienten vaivojen takia.

2) Lääketiede: oppii ihmiselämän lainalaisuudet biologian näkökulmasta, elämästä kuolemaan. Mielenkiintoista, ainakin kirjallisuudessa. Oikeista potilaista en sitten tiedä...

3) Jos intoa riittää (ja sitä pitää riittää), voi opiskella koko ikänsä. ”Lääkäri ei ole koskaan valmis” on klisee, mutta totta.

4) Iloiset potilaat, joiden kanssa nauretaan yhdessä jollekin jutulle.

5) Iloiset hoitajat, jotka tekevät hyvää yhteistyötä.

6) Onnistumiset, kun tekee edes joskus jotain oikein ja se vähentää muiden työtä tai vie asiaa eteenpäin.

7) Toinen lääkisopiskelija yleensä tajuaa kyllä mitä kaikkea tämän koulutuksen mukana tuleekaan, eikä niitä asioita tarvitse selitellä. Samasta syystä voi jakaa kokemuksia ja sattumuksia.


Huonot:
1) Pitkä koulutus: Lääkis kestää 6 vuotta, jonka jälkeen ollaan 2 vuotta työssä lääkärinä, mutta ei kuitenkaan itsenäisenä ammatinharjoittajana vaan eräänlaisena lääkäriharjoittelijana. Jos tämän jälkeen haluaa erikoistua, koulutus kestää suunnilleen toiset 6 vuotta.

2) Sairaalalääkärin surkea palkka: on melko huono työmäärään nähden, n. 3000 e/kk. Päivystyksiä joka viikko normaalin työajan päälle. Terveyskeskuslääkäri saa esim. n. 6000 e/kk, jos tekee työtään vähänkin pienemmän paikan tk:ssa. Voi siis miettiä, haluaako parempaa palkkaa ja jäädä terkkariin vai erikoistua ja kärsiä pienemmästä palkasta ainakin jonkin aikaa.

3) Päivystykset: sekoittavat elämänrytmin. Ennen päivystystä tulisi nukkua edes hiukan varastoon, mikä usein on mahdotonta, jos edellinen päivä on normaali työpäivä. Päivystyksen jälkeinen päivä kuuluisi olla vapaa, mutta jos ei ole, väsymys iskee päälle kuin hyökyaalto. Siispä päivystys vie ainakin kaksi päivää.

4) Ikävät potilaat: Kuka jaksaa kuunnella työpaikallaan haistattelua, uhkailua, epäsopivaa ehdottelua, valitusta ja arvostelua? Ja erityisesti jos ne tulevat juopoilta?

5) Laajuus: Lääketiede on mahdottoman laaja käsite, jota kukaan ei hallitse täydellisesti. Valitako ala, jossa joutuu näpertämään koko kentän alueella, mutta jossa ei ikinä tarkastella syvemmin asioita (yleislääketiede)? Vai valitako erikoistuminen, ja sukeltaa tiettyyn aiheeseen vuosiksi, ja toisaalta kapeuttaa työtä tämän yhden alan ympärille?

6) Väsymys: Työpäivät ovat välillä pitkiä ja työssä joutuu koko ajan kirjoittelemaan potilastekstejä, todistuksia, reseptejä, potilaan tutkimisen ja hoitamisen lisäksi…välillä joutuu selaamaan kirjoja, koska ei muista tai tiedä kyseisen potilaan vaivoista tarpeeksi. Kotona odottaa alan lehtiä ja kirjoja, joita kannattaisi lukea, koska lääkiksessä ei lueta tenttejä varten vaan tietoa tarvitaan ihan oikeasti potilaan hoidossa.

7) Epähohtoa: Juopon haavaa ommellessa tai hikisestä jalasta kynsisieninäytettä ottaessa tulee mieleen, että kyseessä ei voi olla tuo sairaalasarjoista ihailtu ammatti.

8) Pelko: Mitä jos jotain sattuu? Mitä jos vastuullesi pamahtaa asia, josta et selviä ja epäonnistumisesi aiheuttaa toiselle ihmiselle vakavan haitan? Kestääkö sen?

9) Ahdistus: Lääkäri näkee ihmiselämän syntymästä kuolemaan. Sairaudet ja ikävät asiat tulevat tutuiksi.

10) Tieto lisää tuskaa: Tiedät liikaa vieraiden ihmisten asioista. Ja aika pian tajuat, ettet todellakaan haluaisi tietää.

11) Ainainen epävarmuus: Olenko riittävän hyvä? Osaanko tämän? Mitä tuo potilas ajattelee minusta? Mitä ihmettä minä nyt teen???

12) Työyhteisön toimimattomuus: Ne jotkut ilkeät hoitajat tai lääkärit, joille tärkeintä tuntuu olevan oman asemansa pönkittäminen ja toisen työntaidon arvostelu joko piilovittuilemalla tai suoraan sanomalla.

13) Vanhemmat: jotka ylihuolehtivat lapsestaan. "Meidän mirjalle halutaan sitten paras hoito!" Lapsi on kaatunut ja sääressä on laastaria tarvitseva haava. Sellaistako ei löydy kotoa?

14) Lääkiksen muutamat epäasialliset opettajat: jotka haluavat nöyryyttää opiskelijoitaan potilastilanteissa. Ah mitä muistoja lääkiksestä jääkään.

15) Ajan puute: aina pitäisi olla lukemassa jotakin.

16) Kateus: Miksi kaikki tuntuvat yhtäkkiä olevan raskaana? Milloin minun vuoroni tulee? Tuleeko sitä koskaan?

Huonoja puolia on tänään enemmän koska fiilis on sellainen.

Psykiatri ja terapiatuoli

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuluttaneet aikaansa ja rahaansa käymällä sekä yths:n psykiatrialla että terapiassa.

Olen istunut kyyneleet valuen sängyllä ja viillellyt itseäni – kuinka teatraalista, mutta kuitenkin oikeasta ahdistuksesta kumpuavaa toimintaa. Olen kääntynyt kotiovellani takaisin ja jättänyt kouluun menemisen väliin vain siksi, että olo on ollut niin ahdistava että kenen tahansa näkeminen saisi itkemään. Olen lähtenyt koulusta kesken päivän leffateatteriin kun koulu on alkanut vituttaa. Olen itkenyt kotona kuultuani liian rankan potilastapauksen. Olen ajatellut, ettei minusta ole mihinkään. Olen ajatellut, että elämä ei ole kuin kuoleman odotusta. Olen ajatellut, etten pärjää.
Olen maannut sängyssä, olen kävellyt öisin, olen nukkunut pitkään, olen ollut uneton, olen herännyt aamuyöllä.

En ole ainutlaatuinen. Ystäväpiirissäni masentuneita ja ahdistuneita on enemmän kuin niitä, joita elämä ei tuskastuta. Onko kyse lisääntyneestä masennuksesta vai hakeudunko itse joukkoon, jossa ymmärretään mitä pinnan alla tapahtuu?

Psykiatrialla käyminen oli mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen ajatellut kaikenlaista, mitä maallikko voi psykiatriasta ajatella. Kuten että löydän elämän arvoituksen, tajuan kaiken tarkoituksen ja ongelmani avataan kuin lankavyyhti ja tietyn tapaamiskertamäärän jälkeen olen taas ehyt, puhdas ja onnellinen ihminen.

No, eihän se niin tietystikään mene. Tapaamiset yths:n psykiatrin kanssa menivät aina melko samaa kaavan mukaan: minä kerron nihkeästi, psykiatri johdattelee keskustelua. Sitten taas uusi kerta ja samat ongelmat. Jossain vaiheessa aloin käymään psykoterapiassa muualla. Oli alusta asti selvää, etten kokenut tuota henkilöä sellaiseksi, jolle kertoa sydämensä syvimmät sopukat. Olin liian arka uskaltaakseni ottaa asiaa puheeksi ja jatkoin käyntejä. Tällä kertaa minun odotettiin kertovan entistä itsenäisemmin tarinaani. Psykiatri kyseli vain välillä jotain ja pitkät, hiljaiset tauot tulivat kiusallisen tutuiksi. Koin, että olen huono kertomaan ja minun pitäisi psykiatrin tuolissakin olla parempi ihminen.

Sitten kellon viisarit värähtivät ja terapiaistunto oli ohitse. Näin se suunnilleen aina meni. Mietin, mistä psykiatri rahansa ansaitsee? Istumalla tunnin edessäni ja tokaisevan aina välillä ymmärtäväisen ”aivan”? Vai onko hoito siinä, että elämässä on edes jotain säännönmukaista ja turvallista: joka viikko pehmeänä odottava tuoli johon istua ja kertoa vastapäiselle mitä mieleen tulee?

Odotin suurella mielenkiinnolla lääkiksen psykiatrian kurssia. Kurssilla kohtasi mielisairaita, masentuneita, täysiä seinähulluja, surullisia ja pelottavia asioita. Minulla riittää ymmärrystä masennukselle, koska tiedän sen oikeasti olemassa olevana tilana. Niitäkin ihmisiä vielä nimittäin on, joiden mielestä masennus on vain laiskan ihmisen itsesääliä.

Yllätyin kuitenkin kohdatessani masentuneen potilaan. Minun olisi tehnyt mieli sanoa potilaalle, että tuota valitusta ja pohtimista saat jatkaa maailman loppuun asti, ellet tee asialle jotain. Ihmisille, joilla on jokin muu kuin masennus psykiatrisena diagnoosina, on vaikea sanoa mitään ratkaisevaa. Hänhän ei välttämättä näe asioita samalla tavalla kuin psyykkisesti terveet ihmiset.

Ehkä taitamattomuuteni masentuneen potilaan kanssa johtuu siitä, että samaa jaarittelua kuulen kavereilta ja itseltäni. Ja ratkaisun avaimet tuntuvat olevan niinkin yksinkertaisissa asioissa kuin mitä tavalliseen elämään kuuluu. Mikä hyöty on istua psykiatrilla, joka ei tunne sinua kuitenkaan? Hyvä kaveri vastaa kymmentä psykiatria. Ainoa ongelma on se, että hyvä kaveri voi kohta olla entinen kaveri, jos häntä käyttää omien ongelmien kaatopaikkana. Ystävyyssuhde masentuneen kanssa on tasapainoilua: kuuntelu- ja myötäelämiskykyä tarvitaan, mutta oma viihtyvyys ja hyvinvointi tulee muistaa, jottei itse ahdistu. Ystävä ei siis voi olla psykiatri.

Omat ongelmani kumpuavat siitä, että koen etten kelpaa. Itsensä pitäminen liian huonona jopa omaan elämäänsä johtavat stressitilanteissa ainakin omalla kohdallani masennukseen. Lääkis oli minulle välillä vaikeaa, siitä yksinkertaisesta syystä, etten jaksanut tarttua tehtäviin ja lukemiseen. Alun perin varmaan siksi, että koin olevani täysin väärä ihminen opiskelemaan lääketiedettä. En muuten edelleenkään ole varma asiasta. Ja tyhmäkin tajuaa, että eteenpäin meno ei onnistu, ellei itse polje mukana.

Lääkiksessä lienee ja onkin ihmisiä, jotka kärsivät eriasteisista mielenterveyden häiriöistä. On mielenkiintoista, että opiskelemme lääkäreiden ja parantamisen maailmassa ja ympärillä usein ei ole muuta kuin lääkäreitä. Silti kurssikaveri saattaa kuihtua anoreksiaansa, joku on paljon pois koulusta, joku on aina kovin hiljainen eikä kukaan kuitenkaan tee mitään. Kukaan ei puutu, koska se kuuluu suomalaiseen mentaliteettiin. On tietysti asia sekin, että henkilö, jonka pitäisi hoitaa muita, tarvitsisi itsekin hoitoa. Ihmisiä kuitenkin kaikki lopulta on. Koulutus on vain osa ihmistä. Ja kaikki se jäljelle jäävä osa ihmisessä onkin tärkeintä.

Nykyään yritän tehdä asioita, joista nautin. Sekään ei ole yksiselitteistä maailmassa, jossa täytyy ruokansa jollakin maksaa. Joskus joutuu venymään sellaisiin tilanteisiin, joista ei lainkaan tykkää. Välillä aika ei riitä tai ei ole mahdollisuutta tehdä ja toteuttaa asioita, joista itse nauttisi. Alttius masentumiseen täytyy tiedostaa. Pitää jaksaa huolehtia itsestä ja olla antamatta muiden kohdella huonosti. Eihän se aina onnistu ja masennus on aina pelottava haamu, joka uhkaa huonoina hetkinä. Silloin pitää kai katsella kauas ulos ja todeta että maailma on suurempi kuin omat ongelmat.

Takki ylle ja rooli päälle

Minä en erityisemmin rakasta lääkäri-potilas –tilanteita. En pidä olostani ollessani lääkärin roolissa, enkä liioin ollessani potilaan roolissa.

Lääkiksessä kolmannen vuoden paikkeilla laitetaan valkoiset takit niskaan ja siirrytään pääsääntöisesti luentosaleista sairaalaan oppimaan. Muistan ensimmäiset valkotakkikerrat: tuntui kuin olisi osallistunut naamiaisiin. Tuntui niin konkreettiselta se, että ei todellakaan tiedä mistään mitään ja minä vain satun olemaan meistä kahdesta (vastapäätä istuvasta potilaasta ja minusta) se, jolla tuo hassu valkoinen takki on päällä.

Ihan alussa luuli, että lääkis on koulu, josta valmistuu lääkäriksi ja lääkäri on siis lääkäri. Pikkuhiljaa on oppinut, että lääkis on kuin peruskoulu: se valmentaa oppimaan vielä lisää. Se antaa perustiedot lääkärin ammatissa tarvittavissa asioissa, mutta suurimman osan se jättää opettamatta. Jokainen lääkäri ja opiskelija joutuu siihen tilanteeseen joskus, että ei osaa tai ei tiedä. Sellainen opettaa nöyräksi, mutta välillä se vain vituttaa. Joskus tuntuu, että muut ihmiset ei ikinä tajua mikä prosessi on oppia lääkäriksi. Koska ihmiset eivät ole sarjarobotteja, kaikki tilanteet ovat tavallaan aina uusia ja erilaisia. Kokeneinkaan vanha jäärä ei muista saati tiedä ja osaa kaikkea. Ikinä ei ole täydellinen.

Lääkiksen vaikein koe taitaa olla pääsykoe. Kaikki sen jälkeen tulevat tentit ovat sellaisia, että jokainen pääsee niistä läpi melko helpollakin. Tenteissä menestyminen tai ei-menestyminen ei loppujen lopuksi kerro yhtään mitään siitä, mitä teet kun kipeä ihminen on edessäsi. Lääkiksessä luetaan koko ajan, mutta lukeminen on vasta teoria ja siten vasta puoli työtä. Lääkis onkin akateeminen ammattikoulu…Ja valmis lääkäri on oikeastaan vasta tiensä alussa: lääkärin työn voi oppia vain olemalla lääkärin työssä.

Potilaita nähdään ja tutkitaan siis koko lääkiksen ajan. Samalla rakentuu oma rooli siinä tilanteessa, kun pitää tietää mitä tehdä. Kaikki mitä olet kuvitellut, ja kaikki se mitä et ole kuvitellut, on mahdollista kokea lääkärin työssä. Myös kaikki ikävä paska, mistä et haluaisi oikeasti tietää yhtään mitään. Potilaita, jotka kuolevat. Tilanteita, joissa löydetään jotain vakavaa. Lapsia, joita on pahoinpidelty. Nuoria, jotka ovat huumeista niin eksyksissä, eikä kukaan osaa ohjata. Vihaisia potilaita, jotka ovat tyytymättömiä sinun antamaasi hoitoon.

On potilaita, joista haluaisi eroon heti. Joko syystä, että potilas ei peseydy koskaan tai sitten syystä, että hänen persoonansa tai asenteensa hoitohenkilökuntaan kohtaan on lievästi sanottuna rasittava.

Mielestäni uusiin ihmisiin on yleensä ihan hauska tutustua. Se puoli lääkärin työssä tulee päivittäin hoidetuksi. Tilanteeseen liittyy vaan se ikävä puoli, että on itse siinä roolissa, jolle tullaan valittamaan ongelmista, hakemaan ratkaisua, kysymään jotain. Lääkäri näkee elämästä myös sen puolen, jota yleensä terveet ihmiset eivät haluaisi nähdä. Joskus väsyneenä potilaiden kanssa tulee fiilis että haluaisi olla vain rauhassa eikä kukaan tulisi kysymään yhtään mitään. Ja joskus, kun on saanut omassa siviilielämässään kuulla ja kokea liikaa ikäviä asioita, ei kerta kaikkiaan jaksa kuunnella ihmisten valitusta pikku vaivoista. Toisaalta silloin myös potilaan todella raskas tilanne saa omankin jo valmiiksi herkän olon entistä ikävämmäksi.

Kun menee lääkäriin, huoneen seinillä on kaikenlaisia julisteita, joissa listataan tärkeimpiä kriteerejä tietyille sairauksille tai kehotetaan hakeutumaan hoitoon, jos on tiettyjä oireita. Pöydällä on mainosten muodossa erilaisia taulukoita ja muualla kaikenlaisia lippusia, jotka kertovat totuuden nopealla vilkaisullakin.

Onko missään muussa ammattikunnassa tätä ilmiötä? Tarvetta jatkuville post-it-lapuille? Olisikohan asianajajan toimistossa samanlainen näkymä? Huoneessa julisteita tyyliin ”Murhan kymmenen kriteeriä” tai pöytäpinnalla mainosmuistio: ”Näin teet nopean tuomion”? Asianajaja voisi kantaa taskuissaan kaikenlaisia vihkoja ja lippusia ja lappusia, joissa olisi kirjattu pikalaki seuraamuksineen. Rangaistuksien top kymppi.

Valmis lääkäri ei tule koskaan osaamaan tai muistamaan kaikkea. Ihmistä ei ole rakennettu muistamaan koko Pharmaca Fennicaa ulkoa. Lääkärin taskuissa on siis kirjasia ja vihkoja. Joissa voisi lukea vaikka näinkin: Lääkärin työkin on vain työtä... (Ja tämäkin blogimerkintä sisältää aivan liian monta kertaa sanan, jonka alussa on kirjainyhdistelmä lää- ...)

Tuonen lehto, roskapostilehto!

Kävelin työpäivän jälkeen hautausmaalle. Paikka, jossa todellakin liikenteen jatkuva virta jää taakse ja aika pysähtyy. Puita uusissa lehdissä, lintuja, rauhaa. Ja hautoja, joiden ihmiset ovat kuolleet kaukana viime vuosituhannella. Joissakin kivissä on ammattinimikkeitä ja sukulaisuussuhteita. Miehiä, vaimoja, lapsia, konemestareita, tohtoreita, opettajia… Jos kuolleet pitävät keskenään juhlia, seura on ainakin monipuolista ja vaihtelevaa.

Siivosin eilen ison pinon ammattilehtiä. Lääketiederoskan tulva on käsittämätön. Sähköpostiin saapuu joka viikko useamman toimittajan uutiskirje lääketieteen uusimmista tapahtumista. Postitse saapuu joka viikko Lääkärilehti, NuoriLääkäri ja muutaman kerran kuukaudessa tulee Duodecim, joskus tulee Yleislääkäri ja Mediuutiset ja Aesculapius.

Ensin oli hienoa saada lääketiedelehtiä ja tuntea kuuluvansa ammattikuntaan. Nopeasti tajusi, että lehtien jutuista ei tajua paljon mitään. Nykyään lehtien jutuista tajuaa välillä joskus jotakin, mutta niitä ei jaksa lukea. Olen yrittänyt ottaa tavaksi selata lehdet kun ne tulevat. Mutta yleensä puolen vuoden tai vuoden päästä hermojani alkaa repiä nurkassa kasvava vino pino vanhoja lääkärilehtiä.

En vain tajua lääketieteen alan lehtiä: tietoa jaetaan joka tuutista, joten tuskin kukaan ilahtuu ”jälleen uudesta viikkokirjeestä sähköpostiisi”. Virkistävää olisi, jos joku lehti tekisi poikkeuksen ja ilmoittaisi jättävänsä yhden viikon lehden toimittamisen väliin ja antaisi lukijoilleen vapaaviikon huonosta omastatunnosta (siitä ettei koko ajan ja alituiseen seuraa mitä lääketieteessä tapahtuu).