Jos ei etsi, ei löydä?

Olin baarissa ja kynnyksellä alkoi mies uhkailla ovimiestä: ”Haluatko että lyön??”. Istuin sivummalla mutta satuin kuulemaan tämän lauseen, joka terästi minut täysin. Tuon lauseen olen kuullut ennenkin. Ei, mies ei ollut tuttu, mutta tuo sanomisen tapa ja tuo lause. Sehän on entiseni käyttämä uhkaus. Minulle tuli epätodellinen olo, sellainen itsensä ulkopuolisena kokemisen tunne. Ihan kuin olisin siinä paikalla, siinä pienessä baarissa tajunnut, millaisessa suhteessa ja pelossa ja varpaillaan olen elänyt, ja kuinka vapaa olen nyt.

Olen tosiaan eronnut entisestäni, ja toisin kuin viime vuonna erotessamme, emme juurikaan enää ole pitäneet yhteyttä, emmekä ole nähneet. Parasta tässä on se, että minulle ei ole edes tullut mieleen kaivata häntä. Syynä tähän lienee tosin se, että olen ollut varsin kiireinen vaihdettuani työpaikkaa ja asuinpaikkaa. Mutta mitä siitä? Päiväni kuluvat pitkää työpäivää tehden, välillä jaksan lähteä liikkumaan ja iltaisin saavun majapaikkaani – en edes asu yksin. Missä välissä ehtisin kaivata entistäni? Tämän syksyn aikana olen todennut, että ajatus uudelleen ihastumisesta, uuden ihmisen tapaamisesta, rakkaudesta ja turvasta innoittaa suuresti minua. Jopa niin paljon, etten ole vielä masentunut siitä tosiasiasta, etten löydä, tai pikemminkin etsi ketään. Olen kenties siinä eron jälkeisessä vaiheessa, jossa tajuaa vapauden ja alkaa nauttia siitä, tapaa enemmän kavereita, eikä yksinäisyyden kovin pala ole vielä puraissut.

Tai onhan se. Kun käyn perjantaina yksin kaupassa ja edessäni tavaroita tiskille latoo toisiinsa imeytynyt pariskunta, joka lässyttää toisilleen herkullisesta viikonlopusta. Tai yksinäiset sunnuntait, kun olisi kivaa levätä ja nauttia vapaudesta, mutta siitä ei osaa yksinään täysin nauttia. Tai kun rohkenen selata netti-ilmoituksia, eikä yksikään tunnu omalta.

Luimme ystäväni kanssa näitä netin treffi-ilmoituksia. Selaan ilmoituksia itsekin silloin tällöin, mutta en vastaa niihin. ”Mitä järkeä on pelkästään lukea niitä?” ystäväni ihmetteli. Hän itse vastasi yhteen, mutta mies ei vastannut takaisin. Tunsin mielipahaa kaverini puolesta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt reaktiotani: ”Se oli mies, jota en edes tunne!” ystäväni sanoi, kiharsi hiuksensa ja lähti hyväntuulisena ja tyylikkäänä harrastuskurssilleen. Hyvä asenne.

Treffi-ilmoituksia luen ehkä kartoittaakseni valtakunnan miestilannetta. Olen löytänyt vasta muutaman deittipalvelun, eikä tarjonta ole mitenkään valtaisa. Olen törmännyt muutamaan hauskaan ilmoitukseen, joiden perusteella saa pienen aavistuksen, millainen ihminen tekstin takana on. Näihin voisin ehkä vastata. Ja mitä se merkitsee? Parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa uuden ihmisen tapaamista melko pian, koska ”kukaan ei enää jaksa kuukausien sähköpostiviestittelyä”. Entä sen jälkeen? En ole valmis siihen. En edes tiedä, mitä juttelisin. En edes tiedä, mitä haluan. Enkä kestäisi ajatusta mukavasta miehestä, joka sitten jättäisi minut, taas. Kuinka monta kertaa sydän voi särkyä?

Kävelin kaupungilla ja satuin ohittamaan korttitelineen, jossa oli syntymäpäiväkortteja. Näitä hempeitä, ajattomia ruusukimpun kuvia ja herkkiä pastellisävyjä, joita yleensä koristaa jokin kimalteleva tasaluku ihmiselämän iltapuolelta: 70, 80 ehkä 100 onnellista vuotta! Ja sitten huomasin, että samoja kortteja, samoissa eläketunnelmissa tehdään jo 30 -vuotissyntymäpäiville! Tsiisus. 30 luokitellaan siis jossain yhteyksissä aikuiseen, seesteiseen, tietyllä tavalla pysähtyneeseen ikään.

Vakavan ja pidemmän suhteen jälkeen tarvitaan kuulemma ns. laastarimiehiä ja lyhyitä suhteita, joita ei tarvitse miettiä sen enempää. En ole tuollaisia harrastanut. Jopa pelkkä ajatus tekee minut jollakin tavalla surulliseksi, sillä se merkitsisi, että seuraava miessuhteeni ei tule kestämään. Pitkän suhteen hinta on siis kova. Kuka uskaltaa lähteä särkemään omaa sydäntään miesmarkkinoille?

Voin siis melko hyvin, kun on tekemistä enkä ehdi joko ajatella liikaa tai istua yksin kotona. Onni ja ilo kestävät tekemisen ajan ja kotiin palatessa alkaa tyhjyys hiipiä ajatuksiin. Olen kyllä pirun väsynyt tähän suhdeproblematiikkaan, yksinäisyyteen, miettimiseen, miehen puuttumiseen ja sen merkityksen korostumiseen, uusien asioiden kohtaamiseen yksin, tyhjään kotiin, hiljaiseen puhelimeen ja sanaan aviomies.

Mutta: koti ei ole ollut yksinäinen vähään aikaan. Asumistilanteeni kuukausi sitten veti käytännössä maton jalkojeni alta, mutta ihmeitä tapahtuu ja rakkaita ystäviä löytyy. Asun kaverini nurkissa hänen kodissaan. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Kotiin tullessa valot palavat, tv on päällä, teevesi kiehuu. Ei tarvitse jutella mitään, mutta voi jos haluaa. Tämähän käy hyvin parisuhteen korvaajaksi.

Lääketieteen maailmasta voisi taas kirjoittaa kaikenlaista. Kuten siitä, etten vieläkään osaa esitellä itseäni: ”Hei, olen lääkäri se ja se ja tulin tutkimaan teitä”. Opiskeluaikana tuota ei tarvinnut käyttää, vaikka lääkärin töitä tekikin. Se olisi tuntunut itsestäni kornilta. Mutta se ei vieläkään istu kieleni päälle. Myöskin takaportin puuttuminen (=en ymmärrä kaikkea, koska olen vielä kandi), on hieman outoa. Täytyy oppia olemaan ajattelematta ääneen, ja jättää pois se ensimmäinen ajatus (=en tiedä mistä puhut, mutta mietitään ja katsellaan tietokannoista ja kirjoista) ja aloittaa lauseet jollakin fiksun kuuloisella tokaisulla.

Viime aikoina on myös ollut surullisia asioita mietittävänä läheisteni puolesta. Ongelmia, joita en enää osaa ratkaista. Myötäsurua ja suurta halua auttaa ja olla lähellä, ja siltikään ei pysty kuin olemaan olemassa. Asiat ovat pyörineet päässäni kaiken aikaa, ja olisin kirjoittanut niistä useammankin blogitekstin, jos voisin olla varma, ettei kukaan tuttu sattumaltakaan lue tätä ja siten tunnistaisi minua.

Mutta nyt kunnon sinkku menee perjantai-iltana yksin nukkumaan, koska on väsynyt työviikon jälkeen.