Nenäliinoja

Tulin töiden jälkeen pimeään kotiin, söin yhdelle tarkoitetun valmisruoan ja luin hesaria. Siinä oli juttu naisten kohtaamasta perheväkivallasta. Laskin haarukan ja aloin itkeä. Keitin teetä ja tulikuuma vesi läikkyi kädelleni. Juoksutin kylmää vettä käteni päällä ja aloin itkeä.

Oli siis aika etsiä terapeutti.

Aloitin käynnit sekavassa mielentilassa. Näky oli tuttu, vaikka paikka oli uusi: avattu nenäliinapaketti pöydällä, lämmin valaistus. Ensimmäinen kerta terapiassa pitkästä aikaa oli epämiellyttävä kokemus. Ensinnäkin, se vie kaikki vähäiset rahani. Toiseksi, en ollut edes kuvitellut, kuinka surullinen olo kaiken läpikäymisestä alusta asti voisi seurata. Tuli olo, ettei tässä ole mitään järkeä. Miksi kaikki ikävä pitää kaivaa aina uudelleen esille? Oli hirveän vaikea edes kertoa loogisesti kymmenen vuoden aikaista masennuksen täplittämää elämää. Pyysin jopa anteeksi epäselvyyttäni, johon terapeutti kommentoi, että luulisi olevan helppoa tiivistää, jos näitä näin kauan on miettinyt. Olenko riittävän hyvä edes terapiaan? En osaa edes tiivistää elämääni.

Jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan ääneen vieraalle ihmiselle, että seurustelin miehen kanssa, joka löi minua. Se tuntui hirveän vaikealta, ja kyyneleet tulivat silmiini. Enhän minä ole kenellekään kertonut koko juttua, en mitään yksittäistä tapahtumaa. Siinä jutellessani tajusin, että olen hävennyt olemistani ja tyytymistäni tällaiseen suhteeseen, etten kerta kaikkiaan ole voinut kertoa kenellekään mitään. On niin paljon helpompaa yrittää unohtaa, yrittää jatkaa eteenpäin, ajatella, että elämässä sattuu ja tapahtuu.

Olen varmasti siirtynyt myös eteenpäin, tai ainakin johonkin suuntaan eroprosessissa, ja tällä hetkellä suurimman osan ajasta olen vihainen entistäni ajatellessani. Miten pitkään jaksoin katsoa sitä touhua. Miten kaikki suunnitelmat olivat vain tyhjää puhetta. Miten hän saattoi tehdä ne kaikki jutut minulle? Poikaystävä tyttöystävälleen? Mutta, viha ei ole eteenpäin vievä voima. Tuleekohan minusta katkera?

Jouduin kertomaan potilaan omaisille tämän sairastavan levinnyttä, etäispesäkkeitä lähettänyttä syöpää, johon ei ole mitään parantavaa hoitoa. Omainen suuttui minuun ja katsoi minua vihaisesti. Sekosin sanoissani ja vaikutin varmasti epäselvältä ja osaamattomalta. Omainen tivasi potilaan jäljellä olevaa elinikää. En uskaltanut ottaa siihen kantaa, vaan yritin kiertää asian. Eihän tuollaiseen mitään hyvää vastausta koskaan ole, mutta ehkä en vain uskaltanut sanoa suoraan, että mitään toivoa ei ole. Epäonnistuinkohan? Lääkäriltä odotetaan rehellisyyttä ja suoruutta. Ainahan sanotaan, että toivoa on, mutta missä muodossa ja mitä se lopulta tarkoittaa? Että kuolema on joskus helpotus?

Mielialani on laskenut kuin lehmän häntä. En edes jaksa enää lukea treffi-ilmoituksia, koska en voisi kuvitella itseäni olemassa kenenkään muun kanssa kuin entiseni. Vaikka suhde on niin loppu kuin olla voi, en siltikään osaa ajatella itseäni seurustelemassa kenenkään muun, jonkun uuden, jonkun vieraan ihmisen kanssa. Jotenkin entinen pitää paikkaansa sydämessäni, vaikka hän ei enää siellä olekaan. Miten se on mahdollista? Minulla on jopa syyllinen olo juttelemistani asioista terapeutille. Olen tuonut julki entiseni ja minun välisen suhteen, ja koko terapiaistuntoni on nyt leimattu sillä, että olen jonkin verran väkivaltaista kohtelua saanut nainen. Tuntuu, kuin olisin pettänyt entiseni. Hänessä oli kuitenkin paljon hyvää. Meissä oli yhdessä paljon hyvää. Olihan syytä minussakin, en ehkä tehnyt tai ollut sellainen kuin hän halusi?

Miettikää, terapeutti saa tästä jaarituksen kuuntelusta kymmeniä euroja tunnilta. Ja aika loppuu aina kesken.