Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.
Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.
Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.
Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.
Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.
Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.
Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?
Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.
4 kommenttia:
Osuva kirjoitus! Minä olen niitä kandeja, jotka ovat saaneet lapsen kesken opintojen ja nyt siis äitiyslomalla. Kun tuota lukee, niinei tunnu kiirettä valmistua... Hyvä, että pappa jäi henkiin. Voimia sinulle!
Koita pärjätä. Nykymaailma vaan on tällainen. Ihmiset laitetaan kovaan prässiin joka paikassa. Monet nykymaailman ihmiset ovat mieleltään sairaita, ja he ovat juuri niitä jotka purkavat pahaa oloaan viattomiin kanssa ihmisiin. Nimimerkillä kokemusta on. Tsemppiä sinne...
Tiedän, mitä on työskennellä henkilökemiahelvetissä. Ala oli akkavaltainen teollisuudenala ja kesto pari kuukautta. Silti näin kesätöistäni painajaisia vielä puolen vuoden päästä työsuhteen loppumisesta.
Esimiehellehän noista tilanteista pitäisi ilmoittaa, mutta eihän se auta ellei esimiehenä ole oikeasti sosiaalisesti taitavaa ihmistä.
Opiskelen hammaslääkäriksi ja olen ollut muutamassa terveyskeskuksessa parin päivän harjoittelussa. Terkkareiden ero oli kuin päivällä ja yöllä: toisessa oli ylihammaslääkäri, joka teki kaiken toisin päin kuin mitä oppikirkoissa opetetaan ja toisessa aurinkoinen ja ystävällinen. Tulevaisuudessa ei tarvitse kahdestaan miettiä menenkö kesätöihin pieneen ja köyhään kuntaan, jossa hammashoitolaan toivotetaan sydämellisesti tervetulleeksi vai rikkaampaan kuntaan(jossa uusi tk), jossa kahvihuoneessa on hilajisempaa kuin kirjaston lukusalissa....
Jaksamista syksyyn!
Kiitän kommenteista ja tsemppauksesta kaikkia anonyymejä!
Kolmannelle anonyymille: tsemppiä opintoihin! Tuo on hyvä, että pääsee opiskeluaikana näkemään erilaisia ammattilaisia, siitähän rakentuu sitten se omakin taito ja tyyli kohdella potilaita. Ja totta, esimiehelle pitäisi ilmoittaa noista työilmapiirin hankaloittajista, mutta kuten sanoit, ihmisiä nekin on, eikä auta jos ylemmällä tasolla asioihin ei haluta vaikka varovaisuuden vuoksi puuttua.
Lähetä kommentti