Jos ei etsi, ei löydä?

Olin baarissa ja kynnyksellä alkoi mies uhkailla ovimiestä: ”Haluatko että lyön??”. Istuin sivummalla mutta satuin kuulemaan tämän lauseen, joka terästi minut täysin. Tuon lauseen olen kuullut ennenkin. Ei, mies ei ollut tuttu, mutta tuo sanomisen tapa ja tuo lause. Sehän on entiseni käyttämä uhkaus. Minulle tuli epätodellinen olo, sellainen itsensä ulkopuolisena kokemisen tunne. Ihan kuin olisin siinä paikalla, siinä pienessä baarissa tajunnut, millaisessa suhteessa ja pelossa ja varpaillaan olen elänyt, ja kuinka vapaa olen nyt.

Olen tosiaan eronnut entisestäni, ja toisin kuin viime vuonna erotessamme, emme juurikaan enää ole pitäneet yhteyttä, emmekä ole nähneet. Parasta tässä on se, että minulle ei ole edes tullut mieleen kaivata häntä. Syynä tähän lienee tosin se, että olen ollut varsin kiireinen vaihdettuani työpaikkaa ja asuinpaikkaa. Mutta mitä siitä? Päiväni kuluvat pitkää työpäivää tehden, välillä jaksan lähteä liikkumaan ja iltaisin saavun majapaikkaani – en edes asu yksin. Missä välissä ehtisin kaivata entistäni? Tämän syksyn aikana olen todennut, että ajatus uudelleen ihastumisesta, uuden ihmisen tapaamisesta, rakkaudesta ja turvasta innoittaa suuresti minua. Jopa niin paljon, etten ole vielä masentunut siitä tosiasiasta, etten löydä, tai pikemminkin etsi ketään. Olen kenties siinä eron jälkeisessä vaiheessa, jossa tajuaa vapauden ja alkaa nauttia siitä, tapaa enemmän kavereita, eikä yksinäisyyden kovin pala ole vielä puraissut.

Tai onhan se. Kun käyn perjantaina yksin kaupassa ja edessäni tavaroita tiskille latoo toisiinsa imeytynyt pariskunta, joka lässyttää toisilleen herkullisesta viikonlopusta. Tai yksinäiset sunnuntait, kun olisi kivaa levätä ja nauttia vapaudesta, mutta siitä ei osaa yksinään täysin nauttia. Tai kun rohkenen selata netti-ilmoituksia, eikä yksikään tunnu omalta.

Luimme ystäväni kanssa näitä netin treffi-ilmoituksia. Selaan ilmoituksia itsekin silloin tällöin, mutta en vastaa niihin. ”Mitä järkeä on pelkästään lukea niitä?” ystäväni ihmetteli. Hän itse vastasi yhteen, mutta mies ei vastannut takaisin. Tunsin mielipahaa kaverini puolesta, joka ei kuitenkaan ymmärtänyt reaktiotani: ”Se oli mies, jota en edes tunne!” ystäväni sanoi, kiharsi hiuksensa ja lähti hyväntuulisena ja tyylikkäänä harrastuskurssilleen. Hyvä asenne.

Treffi-ilmoituksia luen ehkä kartoittaakseni valtakunnan miestilannetta. Olen löytänyt vasta muutaman deittipalvelun, eikä tarjonta ole mitenkään valtaisa. Olen törmännyt muutamaan hauskaan ilmoitukseen, joiden perusteella saa pienen aavistuksen, millainen ihminen tekstin takana on. Näihin voisin ehkä vastata. Ja mitä se merkitsee? Parhaimmassa ja pahimmassa tapauksessa uuden ihmisen tapaamista melko pian, koska ”kukaan ei enää jaksa kuukausien sähköpostiviestittelyä”. Entä sen jälkeen? En ole valmis siihen. En edes tiedä, mitä juttelisin. En edes tiedä, mitä haluan. Enkä kestäisi ajatusta mukavasta miehestä, joka sitten jättäisi minut, taas. Kuinka monta kertaa sydän voi särkyä?

Kävelin kaupungilla ja satuin ohittamaan korttitelineen, jossa oli syntymäpäiväkortteja. Näitä hempeitä, ajattomia ruusukimpun kuvia ja herkkiä pastellisävyjä, joita yleensä koristaa jokin kimalteleva tasaluku ihmiselämän iltapuolelta: 70, 80 ehkä 100 onnellista vuotta! Ja sitten huomasin, että samoja kortteja, samoissa eläketunnelmissa tehdään jo 30 -vuotissyntymäpäiville! Tsiisus. 30 luokitellaan siis jossain yhteyksissä aikuiseen, seesteiseen, tietyllä tavalla pysähtyneeseen ikään.

Vakavan ja pidemmän suhteen jälkeen tarvitaan kuulemma ns. laastarimiehiä ja lyhyitä suhteita, joita ei tarvitse miettiä sen enempää. En ole tuollaisia harrastanut. Jopa pelkkä ajatus tekee minut jollakin tavalla surulliseksi, sillä se merkitsisi, että seuraava miessuhteeni ei tule kestämään. Pitkän suhteen hinta on siis kova. Kuka uskaltaa lähteä särkemään omaa sydäntään miesmarkkinoille?

Voin siis melko hyvin, kun on tekemistä enkä ehdi joko ajatella liikaa tai istua yksin kotona. Onni ja ilo kestävät tekemisen ajan ja kotiin palatessa alkaa tyhjyys hiipiä ajatuksiin. Olen kyllä pirun väsynyt tähän suhdeproblematiikkaan, yksinäisyyteen, miettimiseen, miehen puuttumiseen ja sen merkityksen korostumiseen, uusien asioiden kohtaamiseen yksin, tyhjään kotiin, hiljaiseen puhelimeen ja sanaan aviomies.

Mutta: koti ei ole ollut yksinäinen vähään aikaan. Asumistilanteeni kuukausi sitten veti käytännössä maton jalkojeni alta, mutta ihmeitä tapahtuu ja rakkaita ystäviä löytyy. Asun kaverini nurkissa hänen kodissaan. Mikään ei ole pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä. Kotiin tullessa valot palavat, tv on päällä, teevesi kiehuu. Ei tarvitse jutella mitään, mutta voi jos haluaa. Tämähän käy hyvin parisuhteen korvaajaksi.

Lääketieteen maailmasta voisi taas kirjoittaa kaikenlaista. Kuten siitä, etten vieläkään osaa esitellä itseäni: ”Hei, olen lääkäri se ja se ja tulin tutkimaan teitä”. Opiskeluaikana tuota ei tarvinnut käyttää, vaikka lääkärin töitä tekikin. Se olisi tuntunut itsestäni kornilta. Mutta se ei vieläkään istu kieleni päälle. Myöskin takaportin puuttuminen (=en ymmärrä kaikkea, koska olen vielä kandi), on hieman outoa. Täytyy oppia olemaan ajattelematta ääneen, ja jättää pois se ensimmäinen ajatus (=en tiedä mistä puhut, mutta mietitään ja katsellaan tietokannoista ja kirjoista) ja aloittaa lauseet jollakin fiksun kuuloisella tokaisulla.

Viime aikoina on myös ollut surullisia asioita mietittävänä läheisteni puolesta. Ongelmia, joita en enää osaa ratkaista. Myötäsurua ja suurta halua auttaa ja olla lähellä, ja siltikään ei pysty kuin olemaan olemassa. Asiat ovat pyörineet päässäni kaiken aikaa, ja olisin kirjoittanut niistä useammankin blogitekstin, jos voisin olla varma, ettei kukaan tuttu sattumaltakaan lue tätä ja siten tunnistaisi minua.

Mutta nyt kunnon sinkku menee perjantai-iltana yksin nukkumaan, koska on väsynyt työviikon jälkeen.

Eläminen ja eroaminen on liian vaikeaa

Olen pohtinut vaihtoehtoja, ja todennut, että kannattanee heittää verkot vesille ja ryhtyä kaikkeen, myös nettideittailuun. Selasin auki erään tällaisen nettipalvelun sivun ja aloin täyttää profiilikaavaketta. Jo ensimmäinen iso, tyhjä laatikko vaimensi odottavaa intoani: mitä minä tähän kirjoittaisin? Mitä minä kirjoitan ihmisille, joita en tunne ja joista osaa en välttämättä edes halua tuntea? Tai he minua? Päätin palata ”myöhemmin” tyhjille laatikoille ja siirryin eteenpäin kohtaan siviilisääty. Sopisiko eronnut? Sitähän tässä on elämässä tullut kokeiltua useampaankin kertaan. Nojaa, aika negatiivista. Seuraava laatikko vaati koulutustietojani. En löytänyt mistään vaihtoehtoa ”lisensiaatti”. Tajusin olevani ylikoulutettu jopa nettideittipalveluun. Mitä tähän nyt voisi enää sanoa?

Tein kesällä sen virheen, että ajauduin entisen kanssa samaan iltatilaisuuteen. Puolustuksekseni on sanottava, että liput tilaisuuteen oli hankittu jo keväällä. Kevät oli sujunut yhteyttä pitäen ja meillä oli varovaiset, lämpimät välit. Jossain vaiheessa nostimme taas esiin ajatuksen yhteen muutosta. Kävimme katsomassa asuinalueita, joilta voisimme etsiä asuntoa. Teimme jopa pienen matkan (tämäkin varattu jo aiemmin), jota ennen entiseni kysyi, olisiko meidän aika kihlautua, juuri siellä matkalla. Se kuulosti ihanalta, vaikka varmuuteni suhteesta olikin häilynyt viime talvisten tapahtumien myötä.

Kuitenkin eräänä päivänä sattui niin – en jaksa kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti – että entiseni löi minua ensimmäisen kerran. Nyrkillä kasvoihin, mutta suurempaa jälkeä ei jäänyt. Olin järkyttynyt enemmänkin tuosta eleestä kuin tapahtuman fyysisestä kivusta. Entiseni on väkivaltainen ollut aiemminkin, mutta varsinaisesti lyönyt hän ei ole - ennen kuin nyt. Myöhemmin, toisessa tilanteessa entiseni uhkasi hakata minut. Hän ei ollut edes humalassa. Siinä vaiheessa sekä järki että tunne sai minut ajattelemaan, etten saa tästä suhteesta enää kuin pahoinvointia ja pelkoa. Minun työni jatkui taas toisella paikkakunnalla, ja vietin siellä aikaani suuremmin pitämättä yhteyttä entiseeni. Jossain vaiheessa tuli puhetta tavaroiden hakemisesta ja avainten palautuksista. Jossain vaiheessa me vain erosimme. Viime talven jälkeen palasimme yhteen, mutta seurusteluksi sitä ei voinut kutsua. Enemmänkin vaikeudeksi päästää irti tutusta ihmisestä, vaikeudesta uskaltaa elää yksin. Liian paljon ikävää on sattunut, jotta tästä suhteesta enää tulisi edes kuvitelmissa mitään. Se on loppu. Kunhan vain henkisesti myös pystyisi päästämään irti.

Olen nyt yksin, mikä nyt ei ole uutta eikä yllättävää. Takaiskulta tuntuu se, että taas jokin suhde päättyi eroon. Tuntuu jo liiankin tutulta tämä eroräpiköinti, ja mikä raastavinta, se mikä on varmaa, on että ainoa parantava keino on aika. Ja sitähän juuri ei haluaisi vajaa kolmekymppisenä tuhlata enää ollenkaan. Ainakaan parisuhteiden hakemiseen. Tällä hetkellä elämää myös mullistaa työelämään siirtyminen, muuttamiset, työpaikkojen vaihdokset, uudet paikkakunnat. Kaikki tämä täytyy ottaa vastaan yksin. Mahtavaa, yksin voi muuttaa vaikka minne käppyräkylään, mutta jee, kuka sinne yksin yksinolemaan haluaa? Todennäköisesti itsemurha olisi silloin aika lähellä.

Olin aiemmin sopinut työpaikan paikkakunnalle, jossa entiseni asui, koska meillähän oli keväällä vielä suunnitelmissa etsiä yhteistä asuntoa. Tällä hetkellä en tiedä, missä olen kuukauden päästä, koska minulla on työ, mutta ei asuntoa. Ajatus on jotenkin käsittämätön. Miten voi päästää elämänsä tällaiseen tilanteeseen?

Kaikista pahimmalta eroamisessa tuntuu se, että entiselle ei näytä tuottavan vaikeuksia pyytää minua hakemaan viimeisiä tavaroitani kämpästään. Viimeksi kävimme keskustelun, joka sujui suunnilleen näin: Minä: ”Sopisiko, jos kaverini tulisi hakemaan tavarani puolestani?” Entinen: ”Miksi?” M: ”Tuntuu jotenkin vaikealta tulla sinne, ja sitten jos nähdään niin on taas entistä kurjempi olo lähteä yksin pois” E: ”Miten niin?” M: ”No täytyykö nyt rautalangasta vääntää aikuiselle ihmiselle? Eroamisen yhteydessä, ei liene helpointa kohdata entistä, vaan yrittää olla poissa silmistä ja yrittää unohtaa” E: ”No miksi?”.

Ilmeisesti tunteita hänellä ei ole, tai niitä ei ole ollut mukana ollenkaan. Itse alan itkeä suunnilleen jokaisen yhteydenoton aikana, vaikka asia olisi miten neutraali ja arkinen. Itse asiassa on pahempaa puhua neutraaleista asioista, lopettaa puhelu virallisesti sanomalla ”hei”, koska silloin viimeistään entisestä on tullut Entinen ja vain yksi ihminen muiden joukossa.

Vittu että tuntuu pahalta! Viisi vuotta sitten suhteiden päättyminen tuntui varmasti myös pahalta, mutta itselläni ainakin oli vahva tietoisuus siitä, että nuoria tässä vielä ollaan eikä ensisynnytyskeski-ikäkään ole vielä ylittynyt. Nyt nuo rajaviivat on ohitettu jo reippaasti ja puolison löytäminen on entistä vaikeampaa.

Minusta on mukavaa, kun muutamalla kaverilla on tällä hetkellä onnellinen parisuhdetilanne. Jotenkin se antaa toivoa, että sellainen tilanne on saavutettavissa tässä elämässä. Toisaalta näiden ystävien aika on kortilla, eikä heitä jaksaisi aina rasittaa oman elämän ankeudella. Eivät he varmasti enää edes ymmärtäisi. Rakastunut ihminen elää omassa pumpulimaailmassaan.

Onneksi siis on kanssasisaria ja –veljiä, joilla on onnettomia suhteita ja lohdutonta yksinäisyyttä. Niin ikävää kuin se heille onkin, tiedän ainakin etten ole ainoa, joka kokee tällaista. Rakkaat siskot, samassa veneessä ollaan jne. Mutta mitä se lopultakaan auttaa? Herään edelleen yksin, kun tulen kotiin, olen yksin, jos teen iltapalaa, syön sitä yksin, jos katson elokuvaa, katson sitä yksin. Enkä enää edes muista, miltä tuntui kun rakas ihminen ottaa syliin. En edes muista, miltä tuntui kun joku muu välittää minusta.

Sunnuntain lehdessä kurssikaverit ja muut tuntuvat menevän hyvään tahtiin naimisiin ja puskevan vauvoja ilmoille. Niitä ilmoituksia ei pitäisi lukea tällaisina hetkinä. Jotenkin tuntuu, etten tule saavuttamaan samaa.

Ihmisiä, joita et halua tavata

Jokaisessa päivystyspisteessä on aina joku keski-ikäinen, mahdollisesti hieman ylipainoinen sairaanhoitajanainen, joka terrorisoi koko työpistettä. Kovalla äänellä hän tasaisin väliajoin jaksaa muistuttaa lääkäreitä tekemään työnsä vauhdikkaasti ja luomaan ahdistavaa tunnelmaa ilmoittamalla ulkopuolella jonottavien ihmisten lisääntyvästä määrästä.

Tällaiset naikkoset voisivat painua vittuun. Minä en mene hoitajan niskaan hengittämään ja takomaan vauhtia, en edes puutu hänen työhönsä, koska hän tekee omaansa ja minä omaani. Sen verran luotan työkaveriini. Lisäksi potilaita tulee jatkuvasti, eikä sitä tilannetta muuta koskaan mikään. Kaiken huipuksi, jokainen on tutkittava, vaikka mukavaa olisikin viskoa potilaita vaikka ulkonäön perusteella ulos niin että vuodepaikkoja riittäisi uusille tulijoille. Ja, tämä tutkiminen ja tilanteen selvitys vie joskus aikaa. Joskus tarvitsee jopa kysyä apua toiselta lääkäriltä. Voi jospa se ei olisi niin, sairaaloiden päivystystä voisi hoitaa kuka tahansa kadulta napattu vähän netin terveyssivuja lukenut peruspirjo.

Päivystyspisteessämme on tällainen myrkkykäärme, jonka ihmissuhdetaidot edustavat lähinnä kivikauden aikaista kommunikaatiota. Kysyttäessä hänen kannattaa tiuskia tai sanoa suoraan jotain ilkeää, mutta lääkärin täytyy kohdella tällaista päivystyspaikan niin sanottua tehopakkausta silkkihansikkain. Onko näillä keski-ikäisillä vaikeat vaihdevuodet vai ovatko he vain yksinäisiä ja katkeria? Kenties molempia. Sanonpa vain, että se on niin hiton paljon helpompaa seurata tilanteita sivusta ja pohtia suurimpana ongelmana vapaita vuodepaikkoja kuin olla se, joka miettii ja päättää mikä tällä ihmisellä on ja mitä tässä nyt tehdään.

Olen ollut nyt työpaikassa, joka on kevyesti ylittänyt kaikki vähäiset tietoni ja taitoni. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani, tehnyt työtä yleensä tauotta ja pitänyt yhden vartin tauon kymmentuntisessa päivässä. Vika on järjestelmän, jos parhaansa ahkeroimalla hommat kusevat silti. Mutta on täydellinen riman alitus mennä haukkumaan sitä nuorilääkäriparkaa, joka vain antaa kaikkensa.

Eräänä tällaisena kituliaana päivystyspäivänä potilaita tuli ikkunoista, ovista, maan alta. Osalle en osannut edes tehdä mitään. En nostanut käsi pystyyn vaan otin akuuttihoito-oppaan toiseen käteen ja puhelimen toiseen. Asiat sujuivat tahmeasti, mutta mitä muuta voi odottaa näin kokemattomalta? Palkkaisivat lisää tekijöitä. Ai niin, on lääkäripula. Ai niin, ei kukaan uskalla tulla, koska täällä ei saa apua ja joutuu yksin kohtalokkaisiin paikkoihin. Ai niin, hoitajienkaan suhtautuminen ei paranna omaa työmotivaatiota. En tiedä miten lääkärin työtä voisi oppia muuta kuin osaavan ja kokeneen hameen(tai housun)helmoissa. Siellä on turvallista tehdä ja seurata ja oppia. Vaikeissa ja kiireellisissä tilanteissa joku on olemassa. Jos ei kädestä pitämässä, niin ainakin antamassa vihjeitä mitä tehdä.

Olin yöhön mennessä ehtinyt hengähtää viisitoista minuuttia ja syödä yhden leivän. Hoitaja tuli tiuskaisemaan minulle vauhtia hommiin ja menin katsomaan koko päivän odottanutta vanhaa pappaa. Pappa tärisi horkassa ja oli huonovointinen ja sai sanotuksi että on huono olo. Siinä vaiheessa olin niin poikki ja niin ahdistunut työmäärästä sekä hoitajien kyykytyksestä, että aloin itkeä. Mikään ei tuntunut pahemmalta kuin se, etten ehdi tai pysty tai osaa hoitaa niitä ihmisiä, jotka kärsivät ihan syyttömänä. Tämäkin pappa oli joutunut tuskissaan odottamaan aivan liian kauan. Ja tähän ihanaan pappaan kulminoitui koko päivystysroska, joka kuormittaa kaikkia ihan liikaa.

Kaiken lisäksi elämää rasittaa tällä hetkellä se, ettei ole mitään kiintopistettä, ei mitään tai ketään, jonka varaan tukeutua. Työelämään siirtyminen, muuttaminen, suuret asiat täytyy kohdata yksin. Missä vaiheessa ehtisi hankkia lapsia? Missä vaiheessa löytäisi jonkun miehen? Olen kateellinen niille hymyileville kurssikavereille, jotka valmistumisen päätyttyä menivät naimisiin ja ovat nyt mahat pystyssä odottaen elämänsä ihmettä syntyväksi. Tietäen, että heidän elämässään on muutakin kuin työ. Kunpa olisi itsellänikin. Onko muuten ahdistavampaa, kuin todeta, että elämän ainoa sisältö on työ, joka suurimmaksi osaksi on liian rankkaa ja vie voimat tehdä mitään muuta?

Edit: Pappa selvisi hengissä, ainakin toistaiseksi.

Akateemista, niin akateemista

Minulla on sivuaineopiskeluoikeus toiseen tiedekuntaan. Hankin sen joskus suurenmoisena hetkenä, kun kuvittelin tekeväni kaksi tutkintoa. Tai sitten hain sen ahdistuttuani lääkikseen. Lisäksi olen ennen lääkistä opiskellut jotain muuta, joten oikeus olisi jatkaa niitäkin opintoja.

Olen aina tiennyt, että haluan opiskelemaan mahdollisimman paljon. Pienenä rakastin lukemista ja kirjoja. Vähän vanhempana lukemisinto jatkui ja luin ihan mitä tahansa, autolehdistä sanomalehtiin. Koulumenestys (jos keskivertoa koulutodistusta voi sellaiseksi kutsua) johtui pitkälti varmaan siitä, että koulun perusjuttu oli minulle niin helppoa ja mukavaa: lukeminen.

Olen myös sen aikakauden kasvatti, joka opetettiin tarkasti erottamaan yliopisto ja ammatti-instituutti (nykyinen ammattikorkeakoulu) toisistaan. Lukiossa meidät aivopestiin hakemaan yliopistoon, jos todistuksessa oli enemmän ysejä kuin kutosia. Ihan sama mitä meni lukemaan, kunhan meni yliopistoon kun kerran lukupäätä riittää. Aivan älytöntä. Nykyään kaiken maailman maistereita pursuaa ikkunoista ja ovista, koska heillä on hyvä lukupää mutta ei tarpeeksi näkemystä siitä, mikä olisi itselle paras vaihtoehto. Myös työnsaannin suhteen.

Ammattikorkeakoulun arvostus on kasvanut varmasti paljon, eikä nimen vaihdos ”korkeakouluun” varmasti ole pieni tekijä siinä asiassa. Se on hyvä, että erilaista ja eritasoista tekemistä löytyy erilaisille ihmisille, mutta että ammattikorkeakoulu? Älkää nyt viitsikö. Mielestäni nykytilanne Suomessa on ajatuksena lennokas, käytännössä fiasko. Kansa ”korkeakoulutetaan”, niin että tavoite on jotakuinkin 70% kansasta korkeakoulutettuja. Tässä pienessä maassa! Kaiken maailman kevytkoulutettuja ihmisiä valmistuu liukuhihnalta ja he kutsuvat itseään korkeakoulutetuiksi. Ja lopulta maisteritason ihmiset valuvat töihin, joihin heillä on reippaasti ylikoulutusta.

Yliopistojenkin maailmaa hallitsee (valtion) raha. Jokainen valmistunut opiskelija tuo yliopistolle rahaa. Se selittääkin jo monta ns. turhaa tutkintoa. Kansa tarvitsee sivistystä, mutta yksilön kannalta sivistystutkinto, johon on kulunut koko opintotukiarsenaali, mutta joka ei tuo työpaikkaa ylitarjonnan vuoksi on julmaa. Miksei yliopisto voi tiukentaa sisäänottomääriään? Tällöin yliopistoon pääseminen olisi vaikeampaa ja se tekisi mitä sen alkuperäinen tehtävä onkin: tuottaa laadukasta Tiedettä, Tutkimusta. Eikä tyhjiä maistereita, joista yliopisto kerää rahat taskuunsa. Asiat on toisaalta tällä hetkellä ehkä toisin lääketieteellisen tiedekunnan suhteen. Lääkäreistä tuntuu olevan pulaa, mutta uusien kouluttaminen ei ilmeisesti pitkällä tähtäimellä kannata. Lääkärikoulutus taitaa olla kalleimpien tutkintojen joukossa.

Tietysti, mitä ne kaikki nuoret tekisivät, jotka eivät pääse opiskelemaan? Ja mistä voisi tietää kaksikymppisenä, mitä haluaa opiskella, kun ei ole mitään kosketusta opiskelumaailmaan?

Yliopistosta puuttuu jollakin tapaa tieteen tekemisen ja ajattelemisen henki. En ainakaan ole itse sellaista kohdannut. Osaksi ehkä siksi, että lääkis on kuin yliopiston ammattikoulu. Tuntikausien käyttäminen pölyisissä kirjastoissa on historiaa. Eikä kai ajattelu vaadi pölyisiä kirjastoja, mutta nämä opiskeluaikojen rajaukset ja kaikkien opiskelijoiden pakottaminen kulkemaan opinnot samaan tahtiin...miksei voi välillä pysähtyä perehtymään paremmin siihen, mikä itseä kiinnostaa tai mikä jäi itselle hämäräksi? Tai mennä vastaavasti nopeammin joitakin asioita läpi, jos ne siten sujuvat? Lääkis on todellakin yksi karjalaumakerho jossa kaikki kulkevat samasta portista samaan aikaan sisään ja ulos.

Vielä nuorempana haaveilin ikivanhasta kiviseinäisestä yliopistosta, jossa on kaarevat holvit, ja jossa professorit kulkevat viitoissaan paksut kirjat kainaloissaan. Halusin mennä tekemään tiedettä, tutkimaan, oppimaan. Vaikka en tiennyt, mitä "tieteen tekeminen" oikeastaan tarkoittaa (en tiedä vieläkään). Kuvittelin itseni seikkailemassa kenttätutkimuksissa ja keräämässä aineistoa (mitä se ikinä sitten olisikaan) huikeisiin tutkimuksiin, joiden käsittelyyn minun tarvitsisi lukea ja yhdistää tietojani ja kokea lopulta maailmoja mullistava ahaa-elämys. Lukioiässä realismin tajuni kasvoi ja tajusin, että ainakaan Suomessa ei ole edellä kuvaamaani yliopistomaailmaa. Lisäksi ideani olla tutkija kenttätyössä eri puolilla maailmaa, karisivat. Ajattelin kai, että päätyisin tutkijana kuitenkin paperipinojen taakse kauas tutkimattomista viidakoista. Tarvitsin tutkinnon, joka on selkeä tie ammattiin.

Nuorena moni kammoaa kahdeksasta neljään -työtä, jämähtämistä, tylsää, kaavamaista arkielämää. Olen myös itse kammonnut kaikkea edellä mainittua. Tuollaisissa tunnelmissa lääkärin työ tuntuukin unelmalta: korkea koulutus, mutta käytännönläheinen työ, jopa käsityöläisammatti. Ja ehkä ajatus muiden auttamisesta ja joistakin sankariteoistakin voivat houkutella jotakuta.

En tiedä mikä meni vikaan, vai onko kyse aikuistumisesta. Mutta nyt tuollainen turvallinen kahdeksasta neljään -työ voisi olla helppo muun ajankäytön suunnittelun osalta. Ja mikä voisi olla mukavampaa kuin oma rauha ja tutkimattomat kirjapinot ja uuden älynväläyksen hakeminen? Käytännön lääkärin työssä kuitenkin auttaminen ja sankaruus tuntuvat usein hyvin kaukaisilta asioilta.

Arvostan koulutusta, tai pikemminkin ihmistä, joka on vaivautunut hankkimaan sellaista itselleen. Ehkä koen sellaisen ihmisen olevan kiinnostunut asioista, olevan utelias, olevan avoin maailmalle. Toisaalta arvostan ihmistä, joka tekee asioita sydämellään. Jos intohimo on suuntautunut vaikka jalkapallon pelaamiseen, niin siitä sitten vaan. Mutta se on surullista, tai ehkä enemmänkin hämmästyttävää, että koulutusmahdollisuus jää käyttämättä sen vuoksi, ettei ole jaksanut paneutua jossakin vaiheessa opiskeluun sen vaivan vuoksi. Jämähtäminen on hirveää. Miten joku ei voi haluat tietää tästä maailmasta, luonnosta, ihmisistä, eläimistä, avaruudesta, tähdistä, kaikesta lisää?

Eräs bussikeskustelu ja vapauden ylistys

Aika huono bloginpitäjä tunnun olevan, kun päivitystahti ei kovin kiivas ole… Olen kyllä ihan ajassa ja kotonani lukenut muiden blogeja melkein päivittäin, ajatellutkin suuria ja pieniä juttuja. Kirjoittamisfiiliksiä vaan ei ole ollut. Koen ongelmaksi juuri koko bloggaamisen idean: tietynlaisen anonyymiyden häviämisen. Vaikka se onkin juuri se juttu. En kuitenkaan voi kirjoittaa niin arkipäiväisesti ja rajattomasti, kuin haluaisin, vaikka en uskokaan että näitä juttujani oikein kukaan muu kuin joskus joku satunnainen selailija edes lukee.

Aloitin blogikirjoittamisen saadakseni jatkoa kuihtuneelle päiväkirjan pidolleni. Ajattelin, että jos viihdyn tietokoneen äärellä muutenkin, miksen kirjoittaisi samalla ajatuksiani muistiin, ja vähän terapoisi samalla itseäni.

Mutta kovin henkilökohtaista juttua ei voi kirjoittaa, ellei paljasta aina vähän itsestään jotain. Ja toisaalta, mitä henkilökohtaisempia juttuja kirjoittaa, sitä vähemmän ehkä haluaa, että joku tietää, kuka juuri minä itse olen.

Olen yrittänyt välttää kaikkea, mistä minut voisi tunnistaa, ja siksi tekstini ovat aika suurpiirteisiä, joskus pelkkää tajunnanvirtaa. Ihmettelen, että joku niitä juttuja jaksaa kahlata, varsinkin kun joskus tekstiä kertyy ja kertyy!

En myöskään voi sanoa kirjoittavani päiväkirjaa, koska en todella ole kertonut täällä kaikkea. Pikemminkin voisin sanoa, että valitsen melko huolella, mitä kirjoitan ja mitä en. Kun vilkaisin blogitekstejäni, tajusin, että kirjoitan aika surullisia asioita. Ne ovat kaikki todellisia tunteita, mutta myös tiettyjen tunnetilojen aikana kirjoitettuja tekstejä. Kirjoittaminen on terapiaa, sillä voi kirjoittaa pois asioita mielestään. Elämäni on kuitenkin kai melkoisen tavallista elämää, eikä ollenkaan noin dramaattista ja surullista, mitä tekstit joskus antavat ymmärtää. Ainakin nyt tuli sellainen olo, kun tekstejä vilkaisin.

Olen ollut lomalla, ja saanut jonkin aikaa olla miettimättä lääketieteen asioita. En voi muuta sanoa, kuin että olen nauttinut tästä. Olen tuntenut taas eläväni normaalia elämää, jossa päivät kulkevat sään ja oman olon mukaan, eikä sen mukaan, ”mitä täytyy tehdä”. En tunne kaipaavani lääketieteen juttuja yhtään. Oikeastaan, miksi minun pitäisi edes kirjoittaa niin paljon alastani? Olen ajatellut, että purkamalla tänne niitä asioita, saan kanavan, jossa käsitellä juttuja, joita kukaan muu kuin saman alan ihminen ei jaksa kuunnella. Mutta toisaalta, silloin ajatukseni pyörivät jatkuvasti lääkärimaailmassa.

Satuin kuulemaan bussissa kahden vanhemman naisen keskustelua. Toinen rouvista valitteli päässään olevaa pattia, johon toinen ehdotti lääkärillä käyntiä. Pattirouva vastasi siihen: ”Mitä minä siitä hyötyisin? Kun se ei vaivaa ollenkaan ja siinä se patti vain on. Jos menen lääkäriin, mitä se tekee? Antaa särkylääkettä ja se on siinä.” Minä katselin maisemia ja mietin, että totta, noinhan se varmaan menisi. Toinen rouva jatkoi edelleen lääkärissä käynnin puolesta: ”Mitä jos se on kasvain? Olisi se nyt hauska tietää!” Sen jälkeen rouvat jatkoivat keskustelua siitä, haluaisivatko he, että heidät myrkytettäisiin hoitajan toimesta, jos olisivat vakavasti sairaita. Pattirouvan mielestä se olisi tarpeellista, ja toisen rouvan mielestä asiaa ei voi tietää, ellei itse ole siinä tilanteessa juuri nyt. Siis vakavasti sairaana.

Okei, kaikki lääketieteellisesti suuntautuneet ihmiset tajuavat että pattiasia ei ole noin yksinkertainen, mitä pattirouva oletti, mutta jätetään ne salaisuudet lääkärin vastaanotolla taiottaviksi…

Varsinaisesti minulla ei ole lomaa, vaan vapaata yhtä, viimeistä opiskelujuttuani varten. Mutta kyllä tämä kotona oleminen ja satunnainen kirjoittaminen voittaa ehdottomasti aikaiset aamut ja kymmenien ihmisten tapaamisen päivässä. En oikeastaan halua enää palata töihin ollenkaan. Voisin alkaa vaikka kotiäidiksi. Katselisin aamutelevisiota, söisin aamupalaa ja lukisin kiireettä sanomalehteä. Selaisin nettiä, siivoaisin hyllyjä, lähtisin jumppaan, ja ainiin, hoitaisin sitä lasta jossakin välissä…

Täytyy harkita ammatinvalintaa taas uudelleen, kun tämä tunne vain vahvistuu. Ja jotta tämä olisi edes hiukan päiväkirjan vastine, pitäisi kertoa vaikka miestilanteesta. Jep, mutta ehkä joku toinen kerta, nyt nukkumaan, eikä huomenna ole töitä!

Itsensä viiltelyn salat ja muuta masennusjuttua

Olen monesti miettinyt, pitäisikö alkaa psykiatriksi. Se olisi medisiinisistä aloista tietyllä tavalla helpoin: kuuntelua, periaatteessa vain tietyt lääkeryhmät käytössä, keskustelua. Potilaaseen ei tarvitsisi yleisesti koskea, hengenhätää tuskin olisi. Tai no jaa, mitä nyt itsemurhavaarassa olevat. Mutta verrattuna moneen muuhun lääkärin alaan, psykiatria on ehdottomasti oma erikoisuutensa.

En ole varsinaisesti koskaan ollut psykiatrialla töissä, koska en ole tuntenut alalle kuitenkaan vetoa. En tiedä miksi: olen omaa elämääni myöten tutustunut psykiatrian kiemuroihin ja alan tietynlainen epälääketiedemäisyys voisi sopiakin minulle.

Psykiatrisia potilaita olen kuitenkin tavannut, ja heitä tulee jokainen lääkäri tapaamaan, oli työpaikka mikä tahansa. Itse asiassa jokaisessa potilaskontaktissa joutuu olemaan myös vähän psykiatrina. Olen huomannut, että jaksaisin kyllä jutella masennuspotilaiden kanssa kaikenlaista diipadaapaa ja antaa ohjeita ja neuvoja eteenpäin. Mutta olen myös huomannut, etten usko itsekään siihen elämäntapapaskaan huonoina päivinäni. Usein koen olevani masentuneempi kuin potilas itse. Tällaisessa tilanteessa olen joskus ollut, enkä tiedä minkälaisia ohjeita sen kerran potilas minulta sai… Kehotinkohan ratkaisemaan asiat oman käden kautta…

Tottahan se on, että heti, jos potilaan papereista löytyy PSY-lehti tai edes jokin psykiatrinen diagnoosi, potilaaseen suhtautuu eri tavalla. Masennus tuntuu olevan suomalainen kansantauti. Onko niin vai onko diagnooseja alettu antaa helpommalla kädellä?

Jaa mutta musta huumori sikseen. Välillä minulla on olo, että haluaisin vain nukkua, mennä pieneksi mytyksi ja nukkua vuoden. Hienosti ilmaisten, koen tulevaisuuden ahdistavana, jos sitä edes on. Välillä tuntuu että voisin heittää kaikki tavarani kodistani roskiin, pakata repun ja lähteä jonnekin. Mietin kuolemaa alituisesti, ja se ahdistaa minua. Mitä enemmän tajuan, että mietin kuolemaa, ahdistun entistä enemmän. Nuorena pitäisi ajatella muuta. Nuorena pitäisi tehdä jotain muuta. Nuorena pitäisi kaiken olla mahdollista. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Koko elämä tuntuu olevan pätemistä, pitämistä ja tarvetta olla jotakin tälle maailmalle.

Koulutukseni vuoksi osaan ehkä analysoida itseäni, taustaani ja tekemisiäni välillä liian tarkasti. Voin ajatella todennäköisyyksiä tapahtumille. Masentumiseen taipuminen on myös fakta, jota kannan aina mukanani. Motivaatiota piristymiselle on vaikeampaa hakea, kun tietää olevansa itse siinä potilasaineksessa, joka on masentuva ja ahdistuva. Ne potilaat tulevat aina uudelleen. Niille potilaille elämässä kaikki määräytyy masennuksen kautta tavalla tai toisella. Elämän hyvätkin hetket ovat niitä, jolloin masennusta ei ole. Kun kerran masentuu, on aina vaarassa sairastua uudelleen.

Koin jokin aika sitten jonkinlaisen emotionaalisen kriisin, kun tajusin, että minun elämässäni tulee aina olemaan totta se, että olen lähestulkoon koko nuoruusikäni ollut masentunut. Että mitään uutta mahdollisuutta ei tule. En voi elää uudelleen opiskelujen aloittamisia, kavereiden hankkimista. Tällä psyykeellä olen saavuttanut kaiken tämän mitä minulla on. Ja jos olisin ollut terve, sanan mielenterveydellisessä mielessä – millaista elämäni olisi? Olen vakuuttunut, että olisin itsevarmempi. Olisin ehkä erilaisessa kaveriseurassa. Tutustuisin ihmisiin, jos he kiinnostavat minua, en siksi, että ”minulla olisi edes jotain tuttuja”. Näitäkin kavereita minulla on. Olisin ehkä jopa uskaltanut jättää lääkiksen kesken. Tässä aspektissa olen päättänyt, että alan hakea itselleni terapeuttia. Yths:n ohjaama yksityisterapia jäi rahanpuutteessa kesken, ja silloin ajattelin järkevästi (!), että käyn kouluni loppuun, ja keskityn sitten pääni sisäisiin asioihini.

Satuin törmäämään Duodecim-lehdessä (lääketieteellinen julkaisu) olleeseen juttuun ”Itseään viiltelevä nuori”. Luin jutun mielenkiinnolla, koska itselläni oli aikoinaan taipumus tuohon harrastukseen. Ilmiö on mielestäni mielenkiintoinen, sillä en osaa edelleenkään selittää, miksi viiltelin itseäni. Jutussa oli taulukko, jossa käsiteltiin merkityksiä, joita viiltely aiheuttaa psyykkiselle tasapainolle. Voin allekirjoittaa niistä usean; vaikka en oikeastaan osaakaan sanoa miksi sitä tein. ”Lievittää ahdistusta ja sulkea pois tunteet” ”Toistaa äiti-lapsisuhteen kokemuksia” ”Purkaa itseen tai toisiin suuntautuvaa aggressiivisuutta” ”Kostaa objektille” ”Saada huomiota ja hoivaa”. Minun viiltelyistäni ei tiedä kuin psykiatri ja entinen poikaystäväni. Ainakin luulisin niin. Olen vielä tässäkin iässä joskus tuntenut sellaista oloa, jossa voisin kuvitella vahingoittavani itseäni, mutta en ole ainakaan viillellyt itseäni pitkiin aikoihin. Osaksi se johtuu niin arkipäiväisestä asiasta, etten voisi olla potilastyössä ranteet auki. Vaikka siltä välillä tuntuukin. Hah hah.

Kuoleman pohtiminen on raakaa ja siitä saa päänsä kyllä kipeäksi. Tuntuu hassulta, että kuoleman symbolit ovat usein vahvasti esillä vaikkapa nuorten pääkallovaatteissa. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ihmisellä, jolla ei ole ollut kosketusta kuolemaan, voikin sitä etäisesti ihannoida. Nuorempana, kun olin tuskaisen masentunut, mietinkin kuolemaa kuin toisena vaihtoehtona masennuksen loppumiselle. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä paremmin on oppinut tajuamaan sen yksinkertaisen seikan, että elämä on ainutkertaista. Menettämisen pelko on tullut mukaan ajatuksiini, koska en voisi kuvitella elämääni ilman tiettyjä läheisiä ihmisiäni. Ja loppujen lopuksi, kaikki kuolevat kuitenkin. Eikö kannattaisi katsoa mitä asioita on edessä, siellä voisi olla jotain hyvääkin. Ja ehkä jokainen ihminen joutuu jossain vaiheessa elämäänsä käsittelemään kuoleman kysymyksen, vaikkapa silloin kun joku läheinen kuolee. Ja ehkä asia kuuluu sitten jättää ja unohtaa, koska asian miettiminen ei ilmeisesti tilannetta muuta.

Olen viime aikoina kokenut oloni hyvin stressaantuneeksi. Tuntuu, että käyn ylikierroksilla. Iltaisin en saa unta, vaan alan järjestellä työasioita puolenyön aikaan. Olen koko ajan väsynyt. Ärsytyskynnys on todella matalalla. Kävin tekemässä tekemättä jääneen tentin, ja tenttitilaisuudessa joku söi eväitä rapisevasta muovipussista. Keskittymiseni katosi samantien ja tenttiaikani kului rapinaa kuunnellessa. Jumppaan meno ärsyttää ja kyllästyttää. Tuntuu, kuin olisin kuullut jo kaikki biisit ja tehnyt kaikki jumppaliikkeet niin sataan kertaan, ettei enää vain huvita. Aamulla ensimmäinen ajatukseni on, etten halua kuulla kenenkään ihmisen ääntä enkä halua että kukaan puhuu minulle. Tuntuu, että kaikki ihmiskontaktit tulevat liian lähelle ihoa. Vaikka kukaan ei minun ihoani ole edes silittämässä.

Kaikkein ärsyttävin ajatus on, että masennus on se mielenmaisema, jonka läpi katson tätä elämää. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, tulen aina näkemään asiat omasta katsantokannastani, joka on elämäni aikana muokkautunut masentuvaan taipuvaiseksi. Että vaikka elämässäni tapahtuisi iloisia asioita, minä olen aina minä, ja minulla on aina takataskussa masennus, joka voi kaataa minut millä hetkellä tahansa. Ajatus on itse asiassa todella säälittävä. Tuntuu, että viimeistään kuolemassa ihminen vapautuu ajatuksiansa kahlitsevasta masennuksesta, mutta silloin on enää myöhäistä nauttia mistään muustakaan.

Masennuksesta ei ole mitään hyötyä. Se aiheuttaa välillisesti ikäviä tapahtumia, mutta suoraankin se on liitetty muun muassa suurentuneeseen riskiin saada sydän- ja verisuonisairauksia. Aikaisempi masennus on myös riskitekijä sille, että äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Ja ylipäänsä se altistaa aina uusille apatiajaksoille. Jos minusta joskus tulisi äiti, kuinkahan minä siitäkään selviytyisin. En haluaisi siirtää mielenterveysongelmia kenellekään eteenpäin.

Olin lääkisaikojeni alussa masentunut, ja juuri tuolloin kävin yths:n tarjoamassa terapiassa. Ongelmani kasautuivat, ja olin eräänä keväänä niin loppu, etten käynyt koulussa juurikaan ja tentit jäivät tekemättä. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä koulukaverini opiskelivat tuolloin. Jäin lopulta vuodeksi tauolle ja lähdin ulkomaille. Olin sinä vuonna onnellisempi kuin koskaan. Olin myös palattuani vahvempi, itsevarmempi ja ehkä onnellisempi kuin aikaisemmin. Poislähtö on pakenemista, mutta mitä sitten? Etäisyys kaikkeen voi tehdä hyvää. Samat ajatukset hiipivät nyt sisimpääni: olisi hienoa, jos voisi taas lähteä ulkomaille, pois, jonnekin kauas, vähän pidemmäksi aikaa. Takaisin voisi tulla, kun kaikki on taas hiukan paremmin. Matkat tekevät joskus ihmeitä, vaikka itseään ei voikaan paeta.

Kyynisyys + huono lääkärikoulutus = lääkäripula?

Ajatus siitä, että sairaaloissa ja muissa hoitopaikoissa olisi töissä ihmisiä, jotka altruistisesti haluavat auttaa, jotka ovat kiinnostuneita ihmisistä ja joiden elämäntehtävä on huolehtia muiden hyvinvoinnista ja maailman parantamisesta, on totaalisen väärä.

En tiedä mitään paikkaa, jossa olisi enemmän kyynisyyttä ja ihmisvihaa kuin mitä sairaaloissa ja hoitopaikoissa on. Kaikissa työpaikoissa on se raja, jossa toiset ovat asiakkaita ja vieraita ja toiset työntekijöitä ja siten tiimin sisällä olevia. Tiskin molemmin puolin kuuluu kritiikkiä. Asiakas on aina väärässä tai sitten asiakaspalvelija on aina väärässä.

Tilanteessa ei sinällään ole mitään huonoa, koska parhaimmillaan se luo työyhteisöön yhtenäisyyden ilmapiirin. Mutta raja kyynisyyden ja rennon vitsailun välillä on joskus häilyvä.

Hoitoalalla, johon voisi mukaan lukea sairaanhoitajien lisäksi lääkärit, näkee kyynisyyttä enemmän kuin monessa muussa paikassa. Syitä voisi keksiä monia. Ensimmäiseksi tulee mieleen, että aika tavalla voi kyrsiä se, että em. ammatteihin hakeutuu kaiketi melko auttamishenkisiä ja ahkeria ja tunnollisia ihmisiä. Töissään joutuu sitten kohtaamaan sen, kun avun tarjontaan vastataan kaikenlaisella haistattelulla ja hankaluudella.

Lääkäri lukee ja lukee ja lukee ja tekee töitä vuosia, ja mitä varten? Sitä varten, että saa valvoa päivystyksissä hoitamassa ns. turhia juttuja, juoppoja illasta toiseen. Eikä tarvitse olla juoppo ollakseen ns. hankala potilas. Työ, joka tehdään ihmisten kesken, on myös herkkä nostamaan tunteita puoleen ja toiseen. Oma persoona on työväline, halusipa sitä tai ei. Ja persoona tuskin on koskematon ja haavoittumaton, vaikka kuinka yrittäisi olla töissä vain töissä.

Kaikissa paikoissa, joissa olen ollut töissä tai harjoittelussa, on ollut enemmänkin käytäntö se, että potilaita haukutaan järjestelmällisesti ja päivystyksissä potilaan tulo hoitoon alkaa lauseella ”Miksi sen nyt pitää tulla tänne? Lähtisi v*ttu kotiin!”. Jopa kouluaikoina opetustilanteissa, kun potilas on ensin ollut kandiryhmän tutkittavana, potilaan lähdettyä alkaa opettajan johdolla hymistely ja naureskelu milloin millekin potilaan asialle tai olemukselle.

Myönnän itsekin sortuneeni tuollaiseen. Ja uskon, että viattomana ja potilaan kuulematta, huumorilla ja vitsailulla on työtä piristävä vaikutus. Ja monesti se on ainut keino jaksaa työssä. Siinä on vain se riski, että alkaa asennoitua kaikkiin potilaisiin saman massana, yhtenä ikävänä ja epätoivottuna päivystyspotilasjoukkona.

Silti ihmettelen asiaa. Tapasin kerran päivystyksessä lääkärin, joka oli suoraan sanoen vittuuntunut aivan kaikkeen. Elämäänsä, potilaisiin, mihin tahansa. En tiedä, oliko asenteessa esityksen makua vai oliko se todellista, mutta se sai minut miettimään. Miksi ihminen on työssä, jota vihaa ja josta ei saa mitään mielenkiintoa elämäänsä? Eikö se ole vain säälittävää? Alan vaihto on sallittua. Tai jos se on tyyli, pelkkä tapa esittää olevansa potilaiden yläpuolella, voi kysyä, miksi sellaista tyyliä täytyy ylläpitää? Ketä se loppujen lopuksi piristää?

Olen itse melko varma, ettei lääkäriys ole minun alani. Olen kiinnostunut monista asioista, mutta käytännön lääkärin työssä on liikaa asioita, joihin en halua mennä mukaan. Olen vain huomannut, että alan välillä suhtautua edellä mainitunlaisella tavalla asioihin. Olen tulossa kyyniseksi, ellen sitä jo ole. Enkä halua sitä! Nykyään kulutan melkoisesti aikaani siihen, että keksisin, mitä muuta voisin alkaa tehdä elämässäni.

Olen myös mielenkiinnolla seurannut ajoittain esiin nousevaa keskustelua lääkäripulasta. En vain ymmärrä kaikkia perusteluja, joita aiheesta esitetään. Lääkäreitä on nyt enemmän kuin koskaan, eikä siltikään se riitä. Suomessa on ilmeisesti nykyään vallalla kulttuuri, jossa ihmiset ovat täysin menettäneet kosketuksensa omaan maalaisjärkeen ja lääkäriin mennään pienellä kynnyksellä. Ei ihme, jos lääkäreitä ei riitä. Mutta on siinä jotain erikoista, että jos terveyskeskus lupaa joillakin paikkakunnilla huiman palkan, eikä kukaan tule, vaan lääkärit menevät pienemmällä rahalla muualle töihin. Eikö se herätä keskustelua, että ongelma ei ole lääkäreiden määrissä vaan työpaikkojen laadussa? Edes hyvä palkka ei vedä työntekijöitä?

Toki, jos lääkäreitä koulutettaisiin reippaasti enemmän, alkaisi pakostakin soluttautua muuallekin työntekijöitä. Tällainen asetelma vaatisi ensin suuren luokan investoinnin siihen, että lisää lääkäreitä saisi koulutettua. Lääkärin ammattia ei voi oppia tenttimällä kirjoista. Tarvittaisiin siis enemmän opettajalääkäreitä, opetustiloja ja ennen kaikkea potilaita. Jos tilat ja opettajat ovat jo nyt ahtaalla, miten voitaisiin ottaa opiskelijoita vielä lisää? Aikamoinen budjettilohko tarvittaisiin uuden tiedekunnan perustamiseen.

Lääkärikoulutuksen taso on mielestäni jo nyt laskenut kuin lehmänhäntä. Toki, mitä minä tietäisin mitä se on ennen ollut muuta kuin tarinoiden perusteella. Tuoreena lääkärinä en koe todellakaan olevani valmis työelämään, vaikka opiskeluvuosia on takana useita. En muista koskaan saaneeni henkilökohtaista opetusta lääkiksessä. En koe, että minulla olisi minkäänlaisia valmiuksia terveyskeskukseen, vaikka sinne minun on pakko jossain vaiheessa suunnata. Alan ymmärtää termiä ”arvauskeskus”, koska sitä minäkin menen tekemään: arvailemaan potilaiden ongelmien kanssa. Jos terveyskeskukseen halutaan enemmän lääkäreitä, pitäisi ongelmaa lähestyä sieltä missä sen juuret on: lääkärikoulutuksessa sekä terveyskeskuksen työolojen parannukseen. Valmiuksia ja henkilökohtaista opetusta ”mestari-oppipoika” –asenteella tulisi ehdottomasti lisätä koulutusvaiheessa. Tällaisella nykykoulutuksella valmistuu entistä heikommin motivoituneita ja epävarmoja lääkäreitä.

Omat syyni kyllästymiseen on moninaiset, ja varmasti persoonakysymys on avainasemassa. Pääsykokeisiin voisi ujuttaa haastattelun, koska se auttaisi hakijaa itseään. Ei ole mitenkään fiksua kouluttautua pitkään ja tajuta olevansa väärä henkilö ammattiin. Olen kyllästynyt työhön, jossa ei saa riittävästi tukea ja jossa pitää aina pelätä ja hakemalla hakea apua. Tuntuu tyhmältä, että ihmisten terveyttä hoidetaan työntekijöillä, joilla ei ole riittävää varmuutta asioista tai apua tukenaan.

En myöskään ymmärrä eurokoulutuksen pakollisuutta, jota samassa muodossa ei ole kaikissa muissa Euroopan maissa. Luulisi, että ihminen saa valita työpaikkansa itse.

Miksi olen aikoinaan hakeutunut lääkikseen? Onko minussa ollut sisäinen palo auttaa apua tarvitsevaa? Varmasti jotain siihen suuntaan. Ei kai se auttamisenhalu ole kadonnut, mutta nykylääkärin työ on usein kaukana hyväntekijästä ja varsinaisesta ihmisen auttamisesta. Nykylääkäri kuluttaa enimmän osan ajasta papereiden, todistusten ja potilastietojen kirjaamiseen tietokoneelle. Kaikki on helvetin byrokraattista ja ylhäältä säänneltyä. Perinteinen lääkärin ammatinharjoittaminen on nykyään vain utuinen kuva menneisyydestä.