Sairaalasarjat ja epätodellinen romantiikka epämuodikkaassa ulkoasussa

Kirjoittamisessa on ollut taukoa, koska entiseni ilmeisesti lukee satunnaisesti blogiani ja minulla taas on palava halu kirjoittaa myös asioista, joista en haluaisi hänen tietävän.

Työpaikalla viikko alkoi meetingillä, jonka lopuksi työpaikan miesehdokas sanoi minulle matalalla äänellä, muiden jo mentyä: ”Tule tutkimushuoneeseen se ja se.” Eikä hän selvästikään ollut aikeissa puhua minulle työasioita. Menin kuitenkin muualle jatkamaan omia töitäni ja olin vähän hämmästynyt. Tuo mies on toki herättänyt mielenkiintoni, ehkä siksi että flirttailu on todella suoraa ja vihjailu vieläkin näkyvämpää. Toisaalta, mielenkiintoni ei taida riittää ottaa selville, millainen mies on oikeasti, mitä hän ajattelee kun menee kotiinsa, millaista olisi seurustella hänen kanssaan. Koska jos niin teen, olen astunut jo viivan yli ja menettänyt mahdollisuuteni korjata entiseni kanssa jotain menetettyä uudelleen eheäksi. Ja häntä minä kaipaan.

Ensin minua jopa ärsytti, että joku saa minut punastelemaan töissä. Sitten tajusin asettua niskan päälle ja ottaa ohjat käsiini. Laittauduin paremmin töihin ja tavallisuudesta poiketen laitoin hieman enemmän meikkiä. Miehen ilme oli näkemisen arvoinen kun hän katseli minua. Kun hän alkoi puhua silmieni väristä, palasin lujasti suoraan työasioihin. Kaksimielisiin kommentteihin vastasin takaisin vähintään samalla mitalla.

Anyway, tuollainen meininki on piristänyt päiviäni. Pitipä hän minua hölmönä tytönhupakkona tai ei. Työpaikan mies on ollut hauskaa juttuseuraa ja voisinpa kuitenkin haluta tutustua häneen enemmänkin. En vain tiedä mitä hän haluaa – tai tiedänpäs, housuihini. Mutta mitä sen jälkeen vai ei mitään? Kävi selväksi, että miehen viimeisestä seksuaalisesta kanssakäymisestä naisen kanssa oli jo aikaa. Enkä minä ollut ainoa, joka punasteli töissä.

Sairaalamaailmaan sijoitetaan tv-sarjoja ja romantiikkaa. Se on jotenkin kummallista, koska sairaala jos mikä on erittäin arkinen, kliininen ja epäromanttinen paikka. Todellisuudessa lääkäreillä taitaa olla kasvot harmaina päivystyksistä ja tukka likaisena eikä meikkaamisella jaksa vaivata päätään. Puhumattakaan potilaista. Kaikki on rumempaa ja kömpelömpää kuin telkkarissa. Paikka on täynnä rollaattoreita, outoa hajua, löysissä vaatteissa kulkevia väsyneitä potilaita. Potilaan sängyn äärellä mietitään, onko ongelma peräsuolessa vai kenties ylempänä suolen alueella ja mitäköhän virtsanäytteessä oli? Ja mitähän tuo neste on, joka tuolta valuu?

Ei, en todellakaan ymmärrä sairaalasarjojen romantiikkaa. Kuljen itsekin aika epäseksikkään näköisenä työpaikallani. Ehkä kaikki voimavarani menevät siihen, että selviän edes työstäni. Ja potilailla taitaa olla tärkeämpääkin mietittävää kuin ulkonäkö. Joskus kuulee haikailtavan naishoitajien hameiden perään nykyisten housupukujen sijaan. Minusta taas keski-ikäinen nainen näyttää omituiselta polvisukissa ja pikkutytön mekossa.

Toisaalta taas olen sitä mieltä, että vakavien asioiden keskellä voi olla hyväkin keskittyä välillä johonkin epäolennaiseen, johonkin jonka ainoa tehtävä on saada ihminen hymyilemään. Pitkäaikaissairaan vanhuksen päivää ehkä piristää, jos joku tulee kampaamaan hänen tukkansa ja punaamaan hänen huulensa. Ehkä silloin voi hetkeksi unohtaa olevansa potilas ja olla elämästä ja itsestä nauttiva, jopa huoleton ja turhamainen ihminen.

Millaista olisi, jos puoliso edustaisi samaa ammattia? Lääkärit tunnetusti pariutuvat usein keskenään, ja löydän heti muutaman syyn siihen. Opiskeluaika on tiivistä ja kurssikaverit voivat helposti tulla läheisiksi. Kun aikaa viettää myös vapaalla koulukavereiden kanssa, ei liene ihme että rakkaus roihuaa. Lääkäriys on myös usein enemmän kuin ammatti, suorastaan elämäntyyli, halusipa sitä tai ei. Lääkärin työkenttänä on ihminen, me kaikki. Elämä ja sen yllättävä taipumus muuttaa suuntaansa silmänräpäyksessä tulee käsin kosketeltavaksi, todelliseksi. Terveys ja sairaus koskettavat jokaista ihmistä jollakin tavalla. Ja mitä jää jäljelle, jos ei ole terve? Sitä saa punnita työssään lääkäri.

Elämäntyyli lääkäriys kenties on. Joka päivä voi nähdä, mitä tietyt asiat aiheuttavat ja sitä myöten alkaa huomaamattaan noudattaa itsekin ruokavaliota, terveyssuosituksia, turvallisuustekijöitä, mitä vain. Ja se loputon naamioleikki potilaan edessä. Vaikeat potilaat. Ihanat potilaat. Lääketieteen mielenkiintoisuus. Eipä noita asioita ymmärrä - jaksa ymmärtää ja kiinnostua - kukaan niin hyvin kuin toinen saman ammatin edustaja. Eikä kukaan muu kuin toinen lääketieteen edustaja voi tietää, millaista hykerryttävää voittajaoloa voi tuntea, kun tapaa potilaan, joka on kuin esimerkki oppikirjasta. Kohtasin tällaisen potilaan viime viikolla. Katselin hänen tutkimustuloksiaan, suorastaan ihastelin. Potilas oli täydellinen potilas, jokaista esitietoa, oiretta ja tutkimustulosta myöten kuin kirjan sivuilta.

Entiseni ei ollut samalla alalla kuin minä, eikä hän tajua lääketieteestä sen enempää kuin mitä maallikot yleensä. Tällainen ihminen tarjoaa lääkärinalulle lukemattomia tilaisuuksia sivistää ja valistaa toista ihmistä. Lopputuloksena sain entiseni lopettamaan tupakoinnin ja syömään terveellisemmin sekä hänet hermoromahduksen partaalle. Mutta miten voisin katsella vierestä, kun joku tuhoaa itsensä, joko tietämättään tai tietoisesti? Syvin syy terveysvouhotukseen taisi kuitenkin olla se, etten kestänyt ajatusta jäädä joskus yksin miehen kuollessa ennenaikaisesti sydän- ja verisuonisairauksiin.

Toisaalta, minulla oli aina mahdollisuus myös unohtaa lääketiede sillä hetkellä, kun avasin kotioveni ja astuin siviilielämääni. Kotona on voinut elää maailmassa, jossa kaikki ihmiset eivät ole joko lääkäreitä tai potilaita. Ehkä jopa elää rennommin ja keskittyä pelkkään eloon ja oloon sen sijaan että miettisi mitä kaikkea kamalaa ihmisen elämässä voi tapahtua.

Palatakseni ammatilliseen puoleen, täytyy todeta, etteivät opintoni ole vielä valmiit. Muutama asia puuttuu vielä, mutta enköhän saa ne tehtyä jossakin vaiheessa. Absurdia on miettiä, mitä osaa ja mitä ei, näin melkein valmiina lääkärinä. Olen pelotellut itseäni kaikilla niillä makaabereilla mielikuvitustarinoilla, jotka voisivat tapahtua ensimmäisenä työpäivänä valmiina lisensiaattina. Lapsen elvytys. Epäselvä, uhkaava ekg. Epäselvä infektio, joka ei kuitenkaan täytä hälytysmerkkejä. Epäselvää epävarmuutta…
Työt, joita on tehty opiskelijastatuksella kantavat kuitenkin pientä armoleimaa mukanaan. Vakiovitsi nuoressa lääkärikunnassa lienee se, kuinkahan monta kuolemaa on jälkeensä jättänyt…
Ja älkää nyt vaan ottako tätä tosissaan.

Käytöstapoja ja niiden puutteita

Olin pukuhuoneessa riisumassa hikisiä urheiluvaatteitani ja jo puolialaston, kun tajusin että takanani seisoo kireän oloinen nainen, ilmeisesti suihkuun menossa koska hän oli verhoutunut vain pyyheliinaan. Astuin sivullepäin ja annoin hänelle tietä. Hän ei sanonut mitään. Mielessäni mietin, kuinka vaikeaa näköjään voi olla avata suutaan ja sanoa asiansa ihan ääneen. Suomalaisten ärsyttävään keskustelutaitojen ja sosiaalisten tilanteiden hallinnan puutteeseen törmää vähän väliä ja itsekin siihen varmasti joskus kulttuurikasvatuksen myötä sortuu.

Olen törmännyt myös opettajiin, joiden pedagogiikan opinnot ovat jääneet pahasti kesken. Näin aikuisena sellaista himmeää opettajaa ei voi kuin sääliä, mutta nuorempana tällaisen ihmisen väärä murjaisu saattoi olla kohtalokasta. Tuntuu myös nihkeän konservatiiviselta pidättäytyä suomalaisuuden ytimessä ja harjoittaa opetustaitoa, jonka ideaan kuuluu oppilaiden nöyryytys. Suomalaisissa opinahjoissa ei tunneta todistettua faktaa, että ihminen oppii, kun oppimisessa on mukana iloa.

Lääkiksestä jää kasa muistoja inhottavista opettajista. Vanhat lääkäriopettajat, nuo kovapintaiset norsut, tuntuvat uskovan siihen mantraan, että jos tentistä ei pääse läpi, on tyhmä. He eivät tunne käsitettä ”aikataulullinen ongelma”, jossa opiskelija ei lue tarpeeksi tenttiin nähden. Tietynlaista tyhmyyttä ehkä sekin ettei lue, jos se vain laiskuudesta kiinni on. Omat opiskeluni alkoivat aikoinaan myrskyisästi henkilökohtaisen elämäntilanteeni vuoksi, ja tenttejä jäi läpäisemättä. Myöhemmin tenttini ovat menneet läpi heittämällä. Kyse on vain aikataulusta, kuinka paljon antaa aikaa lukemiselle ja kuinka paljon vapaa-ajalle.

Koulumainen lääkis tuottaa siis aikatauluongelmia, jos yrittää tehdä rästitenttejä jonkun uuden kurssin ohella. Eräässä tällaisessa tenttitilanteessa sain kuulla kunniani erään opettajan taholta koko tenttikansan edessä. En unohda tilannetta enkä sen nöyryyttävyyttä varmaan koskaan. Ajan myötä olen ollut vain harmistunut siitä, etten hämmästykseltäni osannut haukkua häntä, vaikkapa rasvassa käristetyksi ihmissudeksi (lainaus kapteeni Haddockilta).

Normaalit, kohteliaat käytöstavat tuntuvat olevan rapisemassa nykyajan Suomessa. On käsittämätöntä, että pitkään koulutettu erikoislääkäri kehtaa kohdella epäasiallisesti tulevia kollegoitaan. Tai sairaanhoitaja piilovittuilla nuorelle kokemattomalle lääkärille. Mielenkiintoista on, että huonot tavat eivät edistä ollenkaan hyvän työilmapiirin kehittymistä. Lopulta aika monikin kärsii. Eikö kaikilla olisi kivempaa, jos kaikki olisivat ystävällisiä ja kivoja ja ihania…? En itse kehtaisi koskaan sanoa rumasti työkaverilleni, edustaisipa hän mitä tahansa ammattia. Käytöstapoja ei kaikille ilmeisesti opeteta kotona...

Mutta onneksi ihmiset ovat erilaisia. Jos ikävän, moukkamaisen ihmisen tökerö kommentti pilaa päivän, ihanan, ystävällisen ihmisen olemus ja sanat pelastavat kaksi päivää. Joskus töissä tai koulussa on ollut jopa hauskaa. Olen tavannut vain muutaman ikävän potilaan, ehkä osaksi siksi että olen itse jaksanut potilaille olla väsyksiin asti ystävällinen. Lääkärin työ on yhtä ystävällisen naamion asettamista kasvoille. Olen jopa ystävällinen ja rauhallinen silloin, kun potilas alkaa olla kärsimätön. Joskus sellainen lammasmaisuus harmittaa. Miksei voisi sanoa takaisin? Onko oikein, että potilas tulee käyttäytymään epäkohteliaasti toisten työpaikalle? Kotiin tullessa oma emotionaalinen varasto on tyhjä ja tuntuu, että on ollut päivän kynnysmattona, johon muut pyyhkivät päällimmäiset liat pois. Silloin ei jää paljon annettavaa niille, jotka kotona ovat. Kuinkahan monen lääkärin puoliso kärsii siitä, ettei saa riittävästi huomiota kumppaniltaan…?

Valmistumiseen liittyvä ahdistus on nyt korkealla. Mielessäni hiipii ajatus, että enhän minä oikeastaan edes haluaisi olla lääkäri. Kaikki asiat tuntuvat vaikeilta, koko lääkärin työ hallitsemattomalta ja tuskallinen tietoisuus tiedon määrästä, jonka kannattelu kohta asetetaan taakakseni. En tiedä olenko väärällä alalla, vai onko normaalia, että valmistumiseeni ei liity innokasta paloa työelämään vaan lähinnä ahdistusta? Tarvitsen ihmisiä ympärilleni ja välitän heistä, joskus liikaakin. Siksi koen lääkärin roolin raskaaksi: jään miettimään potilaan asioita ja murehtimaan vaikka asiat pitäisi osata ottaa työnä. Jossain vaiheessa väsyn ja alan nähdä jokaisen potilaan kuormittamassa tunteitani. Ja kun tarpeeksi väsyy, alkaa potilastyö tuntua ylivoimaiselta.

Lääkiksessä ei anneta minkäänlaista koulutusta omien tunteiden käsittelyyn. Se on outoa, koska työtä tehdään pitkälti oman persoonan kehyksissä muiden ihmisten kanssa. Onhan sekin todistettua, että paranemisessa on suuri merkitys psyykkisillä tekijöillä. Siis esimerkiksi sillä, kuinka luotettavan, turvallisen ja huolta pitävän vaikutelman lääkäri potilaalleen antaa. Millainen on lääkäri, joka on stressaantunut ja väsynyt?

Joulun yli- ja alisyöminen

Eksyin joulun aikaan syömishäiriöisten blogeihin ja päätin, etten enää koskaan lue niitä. Kuulostaa todella ahdistavalta, että elämä kaatuu yhteen pipariin. Joulu taitaa olla varsin haastavaa aikaa syömishäiriöiselle.

Olin aikoinaan sellainen lapsi, joka enemmän taipuu pyöreyteen kuin hoikkuuteen. Lapsesta asti opin kadehtimaan laihoja ystäviäni ja pitämään syömistä pahana asiana. En kuitenkaan ollut lihava. Nykyään näkee lapsia, jotka painavat todennäköisesti enemmän kuin pieni aikuinen. Enkä syyttäisi lapsia: makea onkin ihanaa ja sitä voisi syödä mielin määrin. On aikuisen tehtävä pitää syömiset joissakin rajoissa. Toisaalta, tällaisessa yhteiskuntamallissa ei voi kysyä, miksi ihmiset lihovat, vaan pikemminkin miten tällaisessa maailmassa pystyy säilymään normaalipainoisena? Liikkumaan pitää lähteä yleensä erikseen, hyötyliikunta on satunnaista ja ruokaa ja herkkuja saa joka kulmalta.

Eräässä ikävaiheessa laskin kaloreita, merkitsin kellontarkasti kaikki liikuntakerrat ja laihduin olemalla syömättä. Siitä ajasta on jäänyt mieleeni ihmeellinen kurinpito: kaikki elämässä oli mittaamista ja itsensä tarkkailua ja jonkin asian tavoittelemista. En saavuttanut sillä mitään.

Nykyään olen heivannut liiallisen tarkastelun elämästäni. Yritän vain olla, nauttia ja elää, koska en enää ikinä ole uudelleen nuori aikuinen. Psykiatrialla näin riukumaisia anorektikkoja, eikä näky ollut kaunis. Ja hoidon otsikko todellakin on psykiatria, joka kertoo millaisen sairauden kanssa painiskellaan. Kaikilla muilla aloilla olen nähnyt lukuisia ylipainoisia ihmisiä ja lelluvia pullukoita, enkä sanoisi sitäkään näkyä kauniiksi. Keskitie, terveys, tasapaino ja kohtuullisuus tuntuvat olevan vaikeasti saavutettavissa.

Joulun jälkeen jumppatunnit pursuavat ihmisiä ja liikuntaohjaaja aloittaa tunnin sanomalla, että rehkitäänpä nämä joulusyömiset nyt pois. Olen sitä mieltä, että elämässä on jotain vikaa, jos ei voi kerran vuodessa muutaman päivän ajan syödä enemmän, ilman että siitä tulee huono omatunto. Ja jos liikunnasta huolehtiminen tarkoittaa vain niitä muutamaa liikuntahetkeä joulun jälkeen, voi saman tien unohtaa käsitteen ”huolehdin liikkumisestani”. Enkä ole koskaan oikeastaan ymmärtänyt joulun ylisyömisen käsitettä. Miten joku voi syödä ruokaa enemmän kuin on nälkä? Jouluruoka sinänsä tuskin lihottaa ketään, toisin kuin ah niin ihana joulusuklaa.

Itse rakastan herkkuja ja toisaalta rakastan liikkumista. Hermostun, jos en pääse purkamaan energiaani jonnekin. Rakastan liikuntaa, jolloin hikoilen vaatteeni märiksi ja jonka jälkeen tunnen olevani aivan loppu ja kuitenkin täynnä virkeyttä ja pirteyttä. Liikkuminen oli joskus aiemmin enemmänkin pakkomielle, mutta nykyään jos laiskottaa, laiskottelen, enkä tunne siitä huonoa omaatuntoa. Olen koko opintojeni ajan pitänyt huolen siitä, että ehdin aina liikuttamaan itseäni, vaikka joka päivä ja vaikka olisi kuinka monta sivua lukemista (tai lukematta). Luulen, että sen päätöksen myötä olen jossain määrin järjissäni valmistumassa. Eihän lääkistä muuten kestäisi.

Näin joulun aikaan entistäni. Meillä oli yllättävän mukavia keskusteluja. Olen ollut yksinäinen, mutta ilmeisesti eroamisprosessi käy alitajunnassa koko ajan, vaikka illat kuluisivatkin itkeskellen ja selviytymistaistelua käydessä. Sillä niin mukavaa kuin entiseni tapaaminen olikin, tajusin, että yksin ollessa on oppinut omat etunsa hyödyntämään. Enkä niistä helpolla irti päästäisi. Enkä toisaalta kaipaa yhtään niitä hankaluuksia ja vaikeuksia, joita seurustelu-nimikkeen asettaminen suhteelle tuo. En jaksa riitelyä, en jaksa arvuutella toisen tunnelmia, jos hän ei itse puhu, en jaksa pelätä alkoholin vaikutuksia, en jaksa katsella tupakointia. En jaksa olla se tyttö, joka ei tiedä missä mennään, se jonka täytyy olla varpaillaan, jotta kaikki olisi mallillaan.

Kerroin ajatukseni ääneen, ja totesimme yhtä matkaa, että seurustelu on todellakin kauheaa, hirveää ja kamalaa, ehkä välillä ihan kivaakin. Mutta kahden ihmisen välinen ystävyys muuttuu peruuttamattomasti, jos he alkavat seurustella. Suhde vakavoituu, tulee varmemmaksi, mutta samalla siihen ja siten siinä oleviin ihmisiin aletaan ladata kauheita odotuksia. Onko hän varmasti minun? Mistä tiedän, että voin luottaa häneen? Voiko hän jättää minut? Miksei hän kosi? Milloin menemme kihloihin? Muutetaanko yhteen? Menemmekö me koskaan naimisiin? Pitääkö lapsia hankkia? Milloin lapsia pitää hankkia? Rakastanko minä tuota? Jaksanko minä pelkästään tuota ihmistä koko ikäni?

Saakohan noihin kysymyksiin lopulta koskaan rehellisiä vastauksia? Edes itseltään?

Joulun 10 tyhjää lahjaa

Olen todella yksinäinen. Joulujuhlat on kohta, mutta se ei merkitse oikeastaan mitään. Olen lomalla, ja minulla on liikaa aikaa, liikaa yksinäisyyttä, liikaa tilaa ajatella ja todeta tilanne.

Olen yksin.

Minua ei kutsuta vieraaksi joulupäivälliselle kenenkään kotiin. Jouluaamuna herään yksin. Lattia on kylmä kun varpaat koskettavat sitä, sisällä on hiljaista, keittiö on tyhjä. Kukaan ei ole toivottamassa hyvää joulua ja halaamassa minua ja kuiskaamassa korvaani ”onneksi minulla on sinut”. Huomaisiko kukaan, jos lakkaisin vain olemasta?

Luulen alkavani masentua. Annan periksi, koska en pysty muuhun. Olen ihan väsynyt koko ajan. Hienosti ovat tähän asti nämä vuodet menneet ja masennus pysynyt etäällä. Vai olenko vain surullinen? Kuuluisa fraasi menee niin, että elämässä on vastoinkäymisiä. Paskat. Kuka senkin keksi? Ei tällainen paha olo voi kuulua ”normaaliin, hyvään elämään”. Jos olen oikein sarkastinen, on mielenkiintoista miettiä, onko tämä fysiologinen tila vai silkkaa sairautta – masennusta. Kuinka paljon voi itkeä, että se on vielä normaalia? Kuinka puristavalta voi rintakehällä tuntua, ettei se vielä tapa? Mihin päättyy asiaankuuluva sureminen ja mistä alkaa masennus?

Masennusta luokitellaan muun muassa niin, että alakulo ja mielialan lasku pitkittyvät. Toisaalta, lääkärin käsikirjan mukaan masennuksella voidaan tarkoittaa ”normaalia, usein menetyksiin ja pettymyksiin liittyvää hetkellistä tunnereaktiota”. Masennus on siis vain termi, eikä vielä edellytä mitään. 10 keskeisintä masennuksen oiretta ovat seuraavat:

1. Masentunut mieliala (Erittäin),
2. Mielihyvän ja mielenkiinnon menetys (Mikään ei tunnu miltään),
3. Uupumus (Kaikki tuntuu raskaalta ja työn takana olevalta),
4. Itseluottamuksen tai itsearvostuksen menetys (Miksi tulin jätetyksi? Mitä jos en kelpaa enää kenellekään? Mitä jos taas tulen jätetyksi? Mitä jos en enää uskalla seurustella?),
5. Kohtuuton itsekritiikki tai perusteeton syyllisyyden tunne (Tätä en sentään allekirjoita),
6. Toistuvat kuolemaan tai itsetuhoon liittyvät ajatukset tai itsetuhoinen käytös (Tällä hetkellä paha olo tuntuu niin kipeältä, että kuolema-ajatukset ovat pinnalla koko ajan. Olisiko oikeasti helpompi kuolla pois?),
7. Aloitekyvyttömyys, päättämättömyyden tai keskittymiskyvyttömyyden tunne (En saa mitään aikaiseksi),
8. Psykomotorinen hidastuneisuus tai kiihtyneisyys (Enpä usko),
9. Unihäiriö (Jep, nukahtamislääkkeet ovat jälleen käytössä),
10. Ruokahalun ja painon muutos (Ruoka ei maistu eikä syöminen kiinnosta).

”Masennustilan diagnoosi edellyttää neljän edellä esitetyn oireen esiintymistä yhtä aikaa ainakin kahden viikon ajan, lisäksi on oltava ainakin kaksi kolmesta ensimmäisestä oireesta.” Rastitan itselleni siis masennustilan diagnoosin. Mitä sitten? Ei se ketään kiinnosta.

En tiedä, mikä auttaa kun tuntuu oikein pahalta. Yksinäisyyttä ja tuskaa ei saa pois millään. Ainakaan nopeasti ja helposti. Joskus tuntuu siltä, että olisi helpompaa yrittää tehdä itselleen jotain, että joku alkaisi kuunnella. Sitähän nuorten naisten harrastamat viiltelyt yleensä ovatkin: hätähuutoja, että joku huomaisi. Joillakin se itselleen tekeminen vaan menee liian pitkälle ja tuleekin loppu, vaikka elämällä olisi voinut olla toisenkinlainen suunta. Rakkaat ystäväni ovat muualla, eikä heitä voi vaivata puhelimen päässä joka viikko omilla suruillaan. Voin vain kuvitella, miltä kuulostaa eronneen loputon sureminen ja itkeskely langan toisessa päässä. Ystävien kanssa oleminen parantaa yleensä oloa, mutta usein vain sillä metodilla, että täyttää aikansa tekemisellä ja sillä, että ei ole yksin. Minulla on usein kavereidenkin joukossa olo, etteivät he tunne tai tiedä minua. En jaksa alkaa selittää, koska tarina on liian pitkä. Olen huomannut, etten ole nauranut sydämeni pohjasta pitkiin aikoihin.

Kaipaan kotiini elämää. Ovatko nämä niitä hetkiä, kun ihmiset a) hankkivat kissan / koiran / muun lemmikin b) lähtevät ulkomaille kauas kaikesta? Itse arvioin tällä hetkellä kummankin vaihtoehdon realistista mahdollisuutta. Tuntisinko itseni uuden tähtitaivaan alla kuitenkin vain entistä yksinäisemmäksi?

Jos se ei tapa, se vahvistaa. Täyttä paskaa, oikeasti se menee näin: Jos se ei tapa, se tuntuu helvetin tuskalliselta. Yritän rakentaa vielä joulumieltä. Vaikka ymmärrän hyvin, että jouluisin itsemurhapiikit nousevat. Onko karskimpaa olla yksin jouluna, joka on perhejuhlien kuningas ja kaupoissa ihmiset tungeksivat ostamassa lahjojaan rakkailleen? Minä en ole sentään ypöyksin, mutta siltä se tuntuu. Joulupäivällinen kotona sukulaisten kesken ja utelut miksi olen yksin. Yksin, yksin, yksin…

Nettitreffit vs. baarituttavuus vs. yksinäisyys

Olin viikonloppuna baarissa. Puin itselleni tummaa (miksi?) ja alle niukkaa, meikkasin silmäni kauniiksi, avasin hiukseni ja yritin saada asenteeni pirteämmäksi. Yökerhossa oli tupa täynnä. Vaeltelin ympäriinsä, yritin juoda itseni humalaan. Jossain vaiheessa pysähdyin paikalleni ja mietin mitä helvettiä minä täällä teen. Seisoin siinä lasi kädessä masentuneempana kuin koskaan. Yksinäisempänä kuin koskaan, vaikka ympärilläni oli kenties satoja ihmisiä.

En vain tiennyt, mitä minä niillä kaikilla ihmisillä tekisin? En ole koskaan ymmärtänyt baareja tai yökerhoja seuran hakupaikkoina. Yökerhoon mennään näyttäytymään ja etsimään katsekontakteja, juomaan, tanssimaan, humaltumaan, kuluttamaan vapaailtaa. Sänkyseuraa sieltä varmasti saisi, mutta vaikea kuvitella, että mitään muuta pysyvämpää.

Yleensä baareissa on hauskaa, ainakin jos on kavereita joukossa. Ystäväni raahasivat minut mukaansa, mikä toki oli parempi juttu kuin jäädä yksin kotiin. Loppuillasta lähdin yksin pois, apeana ja tylsistyneenä. Kaverini olivat kai jo tahoillaan tutustumassa intiimimmin uusiin tuttavuuksiinsa. Baari-illat menevät yleensä saman kaavan mukaan. Jonotetaan, juodaan, kerrotaan väsyneitä vitsejä, yritetään huutaa melun läpi, nauretaan, juodaan lisää, katsellaan ympärille, lähdetään kotiin. Välillä on ikimuistoisen hauskaa, välillä tylsääkin tylsempää.

Sunnuntaina ahdistus koetteli vielä kovemmin. Tein myönnytyksen, ja totesin, että yhden yön suhteille on tässä maailmassa paikkansa. Ehkä ne vähentävät sunnuntain tuomaa yksinäistä ahdistusta, vaikka sitten valheellisesti. Olen niin kiltti tyttö, etten ole koskaan lähtenyt baarista uuden tuttavuuden luo harrastamaan seksiä. Jatkoille olen sentään lähtenyt. Nyt olisi tarvittu edes sellaista.

Nykyään seuran hakeminen netistä on jo arkipäivää, mutta joitakin vuosia sitten sitä piti vielä perustella. Ikään kuin baarissa promilleissa hyöriminen ja samaan sänkyyn päätyminen kenen tahansa kanssa ”kunhan se on vastakkaista sukupuolta” olisi jotenkin fiksumpaa ja normaalimpaa, kuin selata vapaa-ajalla netistä seuranhakupalstoja ja vertailla ihmisten kirjoittamia kuvauksia itsestään. Kyllähän niihin lauseisiin taitaa törmätä vieläkin ”saan kyllä seuraa muutenkin, mutta haluan kaikki verkot vesille” tai ”en kyllä usko, että netistä mitään voisi löytää”. Miksi tuollaiset ihmiset silti siellä netissä seuraa hakevat?

Netin käyttö lienee ainakin Suomessa arkipäiväistä jo suurimmalle osaa kansaa. Nettitreffien surffailu ei kerro, että henkilö olisi epäsosiaalinen, kuvottava ja ruma hylkiö, vaan ehkä hän vaan todella heittää kaikki verkkonsa kaikille vesille. Ja ehkäpä hänellä on myös parempaakin tekemistä kuin notkua baareissa kaikki vapaaviikonloppunsa.

Molemmissa on huonot puolensa. Baareissa käyminen vie aikaa, sinne pitää laittautua (ainakin ne kotiverkkarit täytyy vaihtaa) ja aikaa kohti suhteutettuna uusien, potentiaalisten ihmisten tapaaminen ei ole määrältään tehokasta. Netissä taas seuranhakijoita on lukemattomia, ihmisistä ei tiedä kuitenkaan paljon mitään, koko ensivaikutelma ihmisestä puuttuu. Kuva ei kerro lopulta paljonkaan, jos sellainen ihmiseltä löytyy hakuilmoituksesta. Enemmänkin suhtautuisin arveluttavasti hakijoihin, jotka pyytävät vastapuolen kuvaa ennen kuin yhtäkään kysymystä on asetettu pöydälle. Mitä se kertoo ihmisestä? Jos ihmisellä ei ole ongelmaa ulkonäkönsä kanssa (tarkoittaen mitä tahansa ongelmaa, fyysisestä epämiellyttävyydestä psyykkiseen epävarmuuteen itsestään), hänellä ei ole tarvetta heittää kuvakeskustelua ensimmäisenä tiskille. Ja niin, fiksu ihminen on myös kaunis.

Kaikesta huolimatta, en ole hakemassa seuraa enkä ole nyt käynyt nettitreffeillä. Jonkun tuntemattoman osoittama kiinnostus vaikkapa baarissa saa minut vain perääntymään. Tunteet ovat käyneet aallonpohjalla, ja sieltä täytyy ensin selvitä yksin ylös ennen kuin lähtee uusiin pyörteisiin. Tyhmää on se, että on yksinäinen, mutta ei silti jaksa tai halua tavata uusia ihmisiä, vaikka juuri sellainen tapaaminen voisi siirtää kelloa eteenpäin ja helpottaa erosta selviytymistä kertaheitolla.

Ehkä tällä hetkellä voisin keskittyä vain Joulun odotukseen, se kun tuntuu tulleen lähemmäksi ihan huomaamatta.

Väkivaltainen rakkaus

Entiseni joi tavatessamme liikaa, töni minua, heitti minut vasten seinää, otti kiinni minusta ja uhkasi lyödä. Se tuntui pelottavalta ja surulliselta. Olen ollut samanlaisessa tilanteessa ennenkin.

Entiseni ei ole koskaan lyönyt minua. Hän on repinyt minua hiuksista, tarttunut minuun kovaotteisesti, heittänyt päin seinää, painanut päätäni tyynyyn, potkinut lattialla, uhannut lyödä, uhannut hakata, uhannut tappaa minut.

Mutta hän ei ole lyönyt minua. Se on ilmeisesti kantava argumentti sille, ettei mies ole väkivaltainen. Niin ainakin entiseni aina sanoi.

En ole koskaan aikaisemmin suhteissa joutunut kokemaan väkivaltaa. Ensimmäinen kerta oli pelottava ja herätti kysymyksiä. Voiko tällaista tapahtua? Miksi näin tapahtuu? Miksi niin ihana ihminen tekee rakastamalleen ihmiselle noin? Hyväksyisikö hän, jos joku tuntematon kadulla hakkaisi minua?

En ole kertonut tapauksista kuin yhdelle kaverilleni. En halua, koska olen tiennyt vastauksen: ”Jätä se!” Ja sitä juuri ei haluaisi kuulla, koska mies on tuttu, ihana, useimmiten turvallinen ja mukava. Vain välillä hän suuttuu liiaksi. Ja ainahan riidoille on kaksi syypäätä vähintään. Tuntuu myös häpeälliseltä olla heikko nainen, joka hyväksyy minkä tahansa kohtelun. Tuntuu pahalta, ettei osaa etsiä itselleen arvoistansa seuraa. Ja joskus sitä valitsee mieluummin uhkailun silloin tällöin sen sijaan, että heittäytyy tyhjään yksinäisyyteen.

Toki ymmärrän, ettei suhteessa ole järkeä, jos kumppaniin ei voi luottaa. Jos luottamusta ei ole, oikeastaan millään muulla asialla ei ole enää merkitystä.

Eroaminen on kuolemista. Kulunut aika on mennyt itkien ja pahaa oloa tuntien. Eräs ystäväni on ollut ihana enkelini, joka on pitänyt minua pinnalla. Olen jutellut hänen kanssaan tuntikausia, toivottavasti en liikaa häntä rasittaen ja myös häntä kuunnellen. En tiedä, miten koskaan voin kiittää häntä tuesta tarpeeksi.

Silti, erotessa putoaa yksinäisyyteen. Kaverit ovat kavereita ja elävät omaa(kin) elämäänsä. Kaikki täytyy lopulta rakentaa itse: päiväjärjestys, suunnitelmat, vapaa-aika, tulevaisuus. Alussa niitä ei jaksa edes ajatella. On vielä rajamailla, entistä suhdetta ei ole, mutta sinkun imagokaan ei heti istu ylle. Toisaalta juuri uusien ihmisten tapaaminen veisi ajatukset välillä muualle, juuri silloin kun on vaikeinta uusia ihmisiä lähteä katsomaan.

Olen itkuherkkä ja tällaisessa tilanteessa tuntuu, että katselen maailmaa samein silmin koko ajan. Ihmisten ystävällisyys nostaa tunteet pintaan ja tekisi mieli huutaa: ”Halaa minua!”. Eräs hoitaja taputti minua olkapäälle ja vastasi minun kysyessäni eräiden papereiden paikkaa, että ”Älä sinä siitä huolehdi, minä teen sen, sinulla on tarpeeksi muitakin murheita mietittävänä.” Vaikka hän esitti kommenttinsa täysin tietämättä erotilanteestani ja tunnemylläköistäni ja kenties jotain muuta asiaa tarkoittaen, tunsin iloa siitä, että joku välittää sittenkin.

Kirjoittaminen on terapiaa. Mitä enemmän rivejä, sitä enemmän paha olo poistuu minusta. Ainakin hetkeksi.

Väkivaltaa en ymmärrä. Olen joskus entiseltäni kysynyt syytä hänen käyttäytymiselleen. Hän on joko kieltänyt koko tapahtuman, tai sitten syyttänyt minun ärsyttäneeni häntä tarpeeksi, niin että hänen hermonsa ovat pettäneet. Mutta ei väkivallalle ole kelpoa selitystä. Koskaan. Kuinka usein väkivaltaiset kuolemat tapahtuvat syystä, että jonkun hermot pettävät? Minä ainakin tiedän yhden tapauksen.

(Kuollut) potilas aiheuttaa (ammatinvalinta)tuskaa

Selasin blogeja, ja törmäsin lääkikseen hakevien blogeihin. Luin niitä pienellä haikeudella ja suuremmalla helpotuksen huokauksella: onneksi pääsykokeet ovat osaltani menneisyyttä. En varmasti enää muistaisi pikkukaavoja fysiikan laskuihin tai jotain älytöntä nippelitietoa, jota pääsykokeissa harrastetaan. Ja toisaalta menneisyyttä on myös lääkiksen alku, jossa edessä tuntuu olevan suora tie, ahdistusta herättävä määrää opittavaa ja palkintona LL-titteli.

Voin kertoa, ettei tie ole suora. Kun lääkis lähenee loppua, mikään ei tunnu olevan selvää, vähiten se, haluaako edes tehdä sitä työtä, jota varten on opiskellut kuutisen vuotta. Takana on kymmeniä tenttejä, harjoitustöitä ja tavattuja potilaita. Silti tuntuu, että suurin osa lääketieteestä ja ennen kaikkea käytännön taidoista on oppimatta. Karu totuus on, että en koskaan tule oppimaankaan tai tietämään kaikkea. Osa aloista jää pimentoon, koska en todennäköisesti tule menemään niille aloille töihin. Kun sitten joskus olen pakotettuna terkkarissa, yritän kädet hikoillen ja muistella jotakin kliinistä kurssia, jonka kävin vuosia sitten, ja mitä siellä sanottiinkaan tästä ja tästä asiasta…tuskanpisarat kiiltelevät jo otsallani pelkästä ajatuksesta.

Vaan onhan se niin, että työ opettaa tekijäänsä. Lääkäriksi voi oppia kuitenkin vain olemalla töissä. Tentit ja koulunkäynti on sivuseikka, mutta välttämätön sellainen. Emmehän toki puoskareita halua olla…

Jouduin aikoinaan kesätöissä päivittäin uusien tilanteiden eteen. Siihen tottui, kun oli jo etukäteen asennoitunut olemaan nöyrä ja kysymään neuvoa melkein keneltä tahansa. Kerran jouduin kuitenkin tilanteeseen, joka oli kokemuksena mielenkiintoinen. Potilas oli kuollut, ja minua pyydettiin menemään toteamaan kuolema. Ajatus kuolleesta ei sinänsä ole kamala, ja onhan ruumiinavauskurssilla tullut nähtyä groteskia meininkiä ihan riittävästi. Tarkistin ensin, mitkä asiat pitää tehdä, jotta ihmisen voi todeta kuolleeksi.

Kun näin vainajan, minut valtasi täydellisen epämiellyttävä ja tukala olo. En tiedä miksi, koska kuollut makasi niin kuolleena kuin voi, nukkemaisena, ehkä voidaan jopa käyttää termiä rauhallinen. En vain olisi halunnut koskea ruumiiseen, en olisi halunnut nähdä sitä, en olisi halunnut olla missään tekemisissä sen asian kanssa. En edes tiennyt, onko siinä pelkkä ruumis vai onko siinä vielä ihminen, tuo henkilö. Olisin halunnut juosta pois, mutta sitä en voinut, koska olin töissä.

Loppupäivän mietin tietenkin elämän tarkoitusta, enkä edelleenkään löytänyt vastausta. Lääkärin työ tosin oli painunut muutaman asteen alaspäin toiveammattieni listalla. Koko lääkärin ammattihan on käsittämätön toiveammatti: olen viimeiset reilu viisi vuotta viettänyt elämääni perehtyen sairauksiin ja sairaisiin. Maailmankuvani on vääristynyt: tuntuu, että elämä on valikoima sairauksia ja päätehtävä täällä niiden ehkäisy ja eliniän pidentäminen hinnalla millä hyvänsä. Välillä haluaisin tehdä jotain älytöntä, turhaa, jotain josta ei ole hyötyä, josta tulee ainoastaan hyvä mieli. Kukkakauppiaaksi?

Lääkäreistä puhutaan nykyään aika negatiiviseen sävyyn. Joko lääkärit ovat ahneita, ylimielisiä tai sitten vain tyhmiä. Näille ihmisille sanoisin, että siitä vaan, pääsykokeet ovat kaikille avoimet. Sen jälkeen istutaan siellä koulussa viidestä kuuteen vuotta ja aloitetaan työt. Potilaat saavat haukkua ja arvostella työtäsi, vaikka eivät ole päteviä arvioimaan lääketieteellistä tietoa ja hoitoa. Potilaat vaativat lääkäriltä keinoja ja taitoja, työtä, joka ylittää työ- ja vapaa-ajat reilusti, mutta potilailta ei saisi vaatia mitään. Edes omasta itsestään huolehtimista. Otat vastuullesi jokaisessa potilaassa hänen hyvinvointinsa, periaatteessa pohjimmiltaan hänen elämänsä tai kuolemansa. Tietoa on niin paljon, että voit hyvin viettää vapaa-aikaasi opiskelemalla uutta ja kertaamalla vanhaa.

Joten siitä vaan, tulevat toivot, puhkaisemaan paiseita, tarkastamaan ihmiselimistön eritteitä ja katsomaan silmästä silmään elämän totuuksia!